Lue keskustelun säännöt.
Ihmiset jotka draamailevat sairauksiaan
20.04.2017 |
Tunnetteko tällaisia, jotka jos kurkku on kipeä "eivät pysty syömään mitään" tai nyrjähtäneestä nilkasta "itkevät joka askeleella" tai ylipäätään mistä tahansa saavat aikaan hirveän shown? Muutenkin juostaan lääkärissä ihan kaikesta, missä normaali-ihminen seurailee muutaman päivän. Ja toki omaa kurjuutta kailotetaan jokaiselle joka jaksaa (tai ei jaksa) kuunnella.
Olen niin kurkkuani myöten täynnä tällaista käytöstä. Ja valitettavasti joudun kotona seuraamaan. Aaaaargh.
Kommentit (16)
Joo, ja joka pienestä päänsärystä ollaan jäämässä kotiin töistä ja särkylääkettä vedetään kuin karkkia. Tiedän tyypin, valitettavasti täälläkin kotona yksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yksi lapseni on tuollainen (vanhin). Nuoremmat pikemminkin liiankin reippaita, ja vasta tosi tosi hädässä valittavat. Todella rasittavaa (kumpikin ääripää, mutta enemmän tuo draamahakuisuus).
Ylirasittavaa. Itsekin olen aika kurjassa kunnossa herkästi vaikka juuri flunssassa. Nousee kova kuume jne. Mutta ei kyllä mieleenkään tulisi valittaa kohtuuttomasti. Hiljakseen itse kärsin, olen iloinen jos mies vaikka laittaa teetä tms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En kyllä yhtään ymmärrä, miksi aikuinen viitsii. Lapsi nyt toki oma tapauksensa, mutta lapsillekin kannattaa opettaa, että helposti leimautuu pienestä valittajaksi eikä välttämättä oteta tosissaan, kun on oikea hätä.
Tietyillä nuorilla/nuorilla aikuisilla tämä draamailu on oikein muodikasta. Suunnilleen kilpaillaan siitä kenellä on eniten vaivoja. Huoh.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse jotenkin heräsin. Olin aina valittamassa kun jokin vaivasi...
Sitten jouduin avosydänleikkaukseen, tietenkään sairaalassa ollessa ei ollut pahempia kipuja kun lääkkeet oli vahvat. Mutta kotona ollessa oli kipuja ja se tunne miten rintalasta "liikkuu" vasen ja oikea puoli eriaikaan... No kiinni sidottuhan se on ei se liiku.
Lisäksi se kun ei saanut nostaa tai pystynyt mitään yli 2kg esineitä... Viduddi.
Vierailija kirjoitti:
Tietyillä nuorilla/nuorilla aikuisilla tämä draamailu on oikein muodikasta. Suunnilleen kilpaillaan siitä kenellä on eniten vaivoja. Huoh.
Ja googletetaan kilpaa mitä ihmeellisempiä diagnooseja tyyliin lihaskivulle. Jos lääkäri on eri mieltä, mennään toiselle lääkärille... tai vaaditaan toista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meilläkin teinillä taipumusta tuohon. Eikä yhtään auta, että isänsä menee mukaan siihen voivottelemaan. Yllättäen tämä myös sairastaa enemmän kuin muut perheenjäsenet yhteensä, 5 henkinen perhe.
Täytyy toivoa, että iän myötä vähän reipastuisi.
En tiedä olenko minä ollut vanhempieni mielestä lapsena juuri tuollainen draamailija, koskapa ikinä ei minua otettu tosissaan kun valitin jotain kipua. Varvas poikki: "älä siinä tuollaisia pikku juttuja valita", kotitöissä piti auttaa 39 asteen kuumeessa koska "et näytä sairaalta". Silloin sain jäädä petiin kun tuli kohtuu reippaat rytmihäiriöt enkä jaksanut liikkua, sairaalaan minua ei kuitenkaan toimitettu. Lopulta opin ettei hyödytä kertoa. Kolmannella luokalla koulussa toki opettaja katsoi melko pitkään kun koko oikean käden peukaloni oli sininen ja turvonnut kun se taittui leikin tiimellyksessä vähän yli. Kun hän sitten tiedusteli asiaa kotoa ja vanhempani kysyivät minulta asiasta, peukalo oli "ihan kunnossa" ja "en tiedä missä se loukkaantui, en ole huomannut mitään".
Nykyään en sitten puhu töissä enkä kotona siitäkään, että olen alkanut saamaan pyörrytyskohtauksia töissä ja toisinaan tulee rytmihäiriötä. Olen vakuuttunut siitä, että minua ei uskota kuitenkaan. Olen kyllä pohtinut, että rasituksessa tulevat rytmihäiriöt eivät vissiin ole hyvästä, mutta kun ei niitä edes tule usein. Eikä se pyörryttäminenkään nyt varsinaisesti pyörryttämistä ole, vähän vain huimaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En tiedä olenko minä ollut vanhempieni mielestä lapsena juuri tuollainen draamailija, koskapa ikinä ei minua otettu tosissaan kun valitin jotain kipua. Varvas poikki: "älä siinä tuollaisia pikku juttuja valita", kotitöissä piti auttaa 39 asteen kuumeessa koska "et näytä sairaalta". Silloin sain jäädä petiin kun tuli kohtuu reippaat rytmihäiriöt enkä jaksanut liikkua, sairaalaan minua ei kuitenkaan toimitettu. Lopulta opin ettei hyödytä kertoa. Kolmannella luokalla koulussa toki opettaja katsoi melko pitkään kun koko oikean käden peukaloni oli sininen ja turvonnut kun se taittui leikin tiimellyksessä vähän yli. Kun hän sitten tiedusteli asiaa kotoa ja vanhempani kysyivät minulta asiasta, peukalo oli "ihan kunnossa" ja "en tiedä missä se loukkaantui, en ole huomannut mitään".
Nykyään en sitten puhu töissä enkä kotona siitäkään, että olen alkanut saamaan pyörrytyskohtauksia töissä ja toisinaan tulee rytmihäiriötä. Olen vakuuttunut siitä, että minua ei uskota kuitenkaan. Olen kyllä pohtinut, että rasituksessa tulevat rytmihäiriöt eivät vissiin ole hyvästä, mutta kun ei niitä edes tule usein. Eikä se pyörryttäminenkään nyt varsinaisesti pyörryttämistä ole, vähän vain huimaa.
Omat vanhemmat aina vähättelivät minun sairauksiani. Olen edelleen huono hakemaan apua.
Mielestäni lapsen kanssa pitää aina rauhassa ja lietsomatta jutella ja kysellä, jos valittaa kipua tms. Antaa viesti, että saa ja pitää kertoa pienistäkin vaivoista, mutta aiheesta. Ja suurentelu ei ole hyvä.
Minulla ystävänä varsinainen valittaja. Hakemalla hakee sairauksia ja kaikkein dramaattisempia. Hyppää lääkärillä milloin mistäkin. Jos sitten lääkärissä sanotaan jotain vastaan ja epäillään vieläpä väärällä äänenpainolla, heti tulee itku ja tarvitsee arsenaalin rauhoittavia. Nytkin syö melkeinpä kourallisen pillereitä milloin mihinkin keksittyyn tai olevaan vaivaan.
Painon kanssa jatkuvia ongelmia. Lähtee kaikkiin ihme dieetteihin odottaen heti mahtavia tuloksia.
Kerjää ihmisten myötätuntoa sekä kaikissa illanistujaisissa ja juhlissa vaatii huomion itkeskellen kertoen "sairaushistoriaansa". Aina löytää porukasta jonkun onnettoman, joka lähtee näihin tarinoihin mukaan Viimeksi erään ystävän synttäreillä alkoi jo kakkua leikatessa kertomaan itkuisesti elämästään ja sairauksistaan hyydyttäen kaikkien iloin. Siinä sitten katseltiin toisiamme noloina. Ehkä syy oli se että huomio ei ollutkaan hänessä, vaan päivänsankarissa.
On käynyt psykiatrilla usean vuoden, mutta ei sitä apua kuulemma sieltäkään löytynyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tiedän pari tyyppiä jotka ovat niin kipeitä ettei pysty mitään töitä tekemään, pystyy kuitenkin lenkkeilemään, istumaan kampaajalla, shoppailemaan, ryyppäämään, tanssimaan jne.
Minulla ystävänä ihminen, joka 2 vuotta jaksoi hypätä lääkäreillä valittamassa milloin mistäkin tavoitteena sairaseläkkeelle pääsy. Väsytystaistelu onnistui ja hymy huulilla kertoi että sainpas paperit ja pääsin eläkkeelle. Senjälkeen ei kivun kipua eikä sairaspäiviä. Kertoin tämän olleen ollut vain keino valittaa jatkuvasti olemattomia, ettei tarvitsisi käydä töissä.
Nyt shoppailee, kuntoilee, matkustelee ja terveempi kuin ikäisensä.
Olen tyrmistynyt. Minusta ei olisi tällaiseen vedätykseen, vaikka nämä viimeiset vuodet ennen eläkettä ovat aika raskaat kulumien ja lievän invalidieetin vuoksi.
Joo, olen varmaan sellainen. Minua on pahoinpidelty ja yritetty tappaa. Olen nykyään tosi kipuherkkä. En tiedä miksi.