Lue keskustelun säännöt.
Nainen 28v & kaksisuuntainen mielialahäiriö. Olen varma etten tule olemaan toimivassa parisuhteessa koskaan.
20.04.2017 |
Täytän pian 28v, ja olen tähän mennessä asunut kaksi kertaa miehen kanssa yhdessä, sekä näiden lisäksi seurustellut kerran vakavasti. Enemmän tai vähemmän eroihin syynä on ollut (mielestäni) omat mielenterveysongelmat, huono itsetunto, ailahtelevaisuus, sekä lääkkeiden aiheuttama pahoinvointi niin fyysisesti kuin henkisesti silloin kun niitä arvottiin minulle kohdilleen.
Nyt tilanne on se, että olen ollut n. 1,5v sinkkuna, ja tää tuntuu oikeesti hyvältä! Tällä hetkellä elämässäni on (terveellä tavalla) monta rautaa tulessa, eikä miehelle edes olisi "aikaa". Olen alkanut miettimään myös / kuitenkin, että en ole varma haluanko asettua kenenkään riippakiveksi enää koskaan, koska kyseessä on kuitenkin loppuelämän sairaus, ja masennusjaksoja on tulossa varmasti tulevaisuudessa.
Toisaalta joskus ajattelen sitä yksinäisyyttä joka minulla on, kun olen ajanut kaikki ystäväni myös kauemmas, ettei heidän tarvitsisi kestää rinnallani. En enää avaudu ongelmistani kuin terapiassa ja hoitohenkilökunnalle. Muulle maailmalle olen "tavallinen".
En usko että pystyn päästämään ketään parisuhdetasolla lähelleni enää koskaan. Meneeköhän tämä ohi? Mitä ajatuksia tämä herättää teissä? Teenkö "oikein"? Lapsia en ole koskaan halunnutkaan, jos joku vetäisee biologisen kellon tikityksen.. Mutta naimisiin olen tähän mennessä aina halunnut.
Voisitko itse olla parisuhteessa henkilön kanssa jolla on vakava mielenterveyden ongelma? Ja jos olet tällä hetkellä, kuinka jaksat sitä?
Nimim. Toivoton tapaus(?)
Kommentit (8)
Varmasti itse tiedät parhaiten mitä haluat. Itse olen samasta dg:sta huolimatta pysynyt suhteessa liki 20 vuotta, vaikka vaikeaa on ollutkin ja on vieläkin ajoittain. Ei auta muu kuin hoitaa itseään kaikin voimin ja keinoin - ja toki olla niin onnekas, että kohdalle osuu ihminen, joka jaksaa haluta rakastaa niinä huonoinakin aikoina. Kaikkea hyvää sulle - älä jää diagnoosisi varjoon, se ei sinua ja elämääsi määrittele, se on vain rivi sairauskertomuksessasi auttamaan sinua hoitavia ihmisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hei, olen ikäisesi nainen ja mulla on ADHD. Olen naimisissa (ei lapsia) miehen kanssa, joka ei vaikeina aikoina lähtenyt rinnaltani. Jostakin syystä mulla on ilo ja kunnia olla hänen rakastettunsa vaikka olen ollut joskus aivan sietämätön. Uskon, että myös sulle voi löytyä joku! Kykenet hyvään itseanslyysiin ja vaikutat fiksulta, joten miksi ei? :)
Kaverisuhteet ovat myös olleet koetuksella. Osa on katkennut ja pilaantunut lopullisesti, osa selvisi siitä kaikesta. Nykyisin en voi kuin olla taitojeni puitteissa hyvä ystävä heille ja tehdä paljon töitä itseni kanssa, jotten taas pilaa mitään enempää.
Puhun vaikeuksista menneessä muodossa siksi, että nykyään lääkitys ja henkinen tasapaino on tilanteeseen nähden hyvin kohdallaan. Tietenkään tämä ADHD tästä ei tule koskaan muuttumaan, mutta selviämään olen oppinut.
En tietenkään osaa sanoa miten hyvin just sun tilanteessa lääkkeet voi auttaa, mutta ainakin siihen tunteeseen voin samastua, että koskaan tästä ei voi parantua. Olisiko mahdollista ottaa masennuskaudet jotenkin iisimmin? Ehkä ystävät ymmärtävät, että olet joskus tahtomattasi vähän raskas ja maassa, mutta paremmin voidessasi olet sitten sitäkin parempi ystävä? En tiedä, toivotan kuitenkin onnea ja menestystä :) Jos se yhtään lohduttaa, ainakin minä näen sinussa paljon potentiaalia elää sellaista elämää kuin haluat!
Voi ihana, kiitos tätä kommentista! Heti kun täällä av:lla odottaa pahinta, niin sitten tuleekin näin mukavaa "palautetta". You made my day :)
Mulla itselläni on bipon lisäksi (diagnosoimaton) ADD sekä pari persoonallisuushäiriötä, mutta ne eivät ole päässeet paperille asti tuon vallalla olevan kaksisuuntaisen takia - kukaan ei ole oikein vielä pystynyt "erottelemaan" mistä mikäkin johtuu, vai kaikki vaan tuosta päädiagnoosista. Lääkitys on tällä hetkellä niin hyvällä mallilla kuin voi, samoin kontaktit terveydenhuoltoon - ja tunnen itseni "terveeksi", jos niin voi sanoa. Tää sinkkuaika sekä tehostettu psykoterapia on ollut oikeaa itseanalyysin kulta-aikaa, ja väitänkin tuntevani itseni paremmin nyt kuin koskaan :)
Minun on hyvin vaikea tulla "ulos kaapista" sairauteni takia, ja siksi ystäväni ovatkin kaikonneet kun mulla ei ole ollut hyvää syytä sille miksen ota yhteyttä tai miksi olen joskus raskaampi - tosin en tiedä ottaisivatko he asiaa paremmin jos mieleni kuvioista tietäisivät?
Saanko kysyä kauanko olette olleet yhdessä puolisosi kanssa? Entä minkä ikäisiä olette? :)
-ap
Vierailija kirjoitti:
Varmasti itse tiedät parhaiten mitä haluat. Itse olen samasta dg:sta huolimatta pysynyt suhteessa liki 20 vuotta, vaikka vaikeaa on ollutkin ja on vieläkin ajoittain. Ei auta muu kuin hoitaa itseään kaikin voimin ja keinoin - ja toki olla niin onnekas, että kohdalle osuu ihminen, joka jaksaa haluta rakastaa niinä huonoinakin aikoina. Kaikkea hyvää sulle - älä jää diagnoosisi varjoon, se ei sinua ja elämääsi määrittele, se on vain rivi sairauskertomuksessasi auttamaan sinua hoitavia ihmisiä.
Vau, kaikkea hyvää ja onnea teille! Ja kiitokset tsempeistä! :)
Ja pahoittelut kakkoselle, se ikä -juttuhan oli heti ekassa lauseessa.. :)
-ap
Jaha, miehiä kuitenkin on riittänyt tähän saakka, eiköhän jatkossakin. Toiset meistä kun ei ikinä pääse edes treffiasteelle.
-31v ikisinkku
Varmasti vielä löydät sinäkin jonkun, joka ei edes ajattele sinua minään riippakivenä. Aavistelen itse että minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö (kulkee suvussa, ja itse olen juuri aloittanut terapian viime vuotisen elämäni toisen masennusjakson jälkeen, mikä on nyt yllättäen muuttunut hypermaniaa muistuttavaksi vaiheeksi) ja olen ollut 6 vuotta yhden kovanahkaisen miekkosen kanssa. Tietysti vaatiikin aika omanlaisen miehen joka kestää ja ymmärtää, eikä ehkä ensitreffeillä kannata mainostaa mieliterveysongelmiaan, sillä tuo kestokykykin kummasti lisääntyy suhteen syventyessä.
Olen huomannut että oma asennoituminenkin on tärkeää: kaksisuuntainen mielialahäiriö on raskasta, mutta toisaalta jos painaa itsensä vain "mielenterveysongelmaisen muottiin" niin sekin on todella laatikkomainen ajattelutapa. Eräänlainen ailahtelevaisuus voi olla monen miehen mielestä myös ihan kiehtovaa. Jos olet vielä taiteellinenkin niinkuin monet kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavat ovat, niin monet taiteellisista naisista pitävät miehet pitävät sinua luultavasti asiaankuuluvan tuittuilevana.
Oma mieheni on ulkomaalaistaustainen ja pitää minua vain vähän tulisempana suomalaisyksilönä, vaikka myöntääkin että kanssani on välillä todella vaikeaa elää. Terapia tietysti on tarpeellista jotta oppii hillitsemään niitä hulluimpia käytöstapoja mitkä rasittavat toista. Nimenomaanhan se oma vaikea käytös on se mikä suhteen ajaa yleensä karille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jaha, miehiä kuitenkin on riittänyt tähän saakka, eiköhän jatkossakin. Toiset meistä kun ei ikinä pääse edes treffiasteelle.
-31v ikisinkku
No tämä nyt ei laisinkaan ollut aloituksen pointti, niin kuin varmasti itsekin ymmärrät :) Provoon kuitenkin vastatakseni; kyllä, miehiä on riittänyt, ja niin kamalalta kuin se ehkä kuulostaakin niin erityisesti hypomania / maniavaiheessa minun on jopa helppo saada miehiä. Nyt olen kuitenkin siitä "pidättäytynyt" (parempaa sanaa etsiessä..), koska en oikeasti ole mikään munahaukka tms, vaan tuon flirttipuolen minusta tuo esille sairauteni. Sosiaalinen (ja taiteellinen myös, kuten myöhemmin kysyttiin) kyllä olen, mutta olen sitäkin nyt alkanut ehkä rajoittamaan jopa liikaa, etteivät varsinkaan miehet saa väärää kuvaa musta. Yksinkertaisesti siksi, että osaan olla myös täysi kusipää sekunnin sadasosassa, ja haluan että muut ihmiset välttyisivät tältä.
.. ja näin yritin johdatella keskustelun takaisin oikeille uomille :D
-ap
Ps. Alapeukuttajat, astukaa esiin! :)
Vierailija kirjoitti:
Olen huomannut että oma asennoituminenkin on tärkeää: kaksisuuntainen mielialahäiriö on raskasta, mutta toisaalta jos painaa itsensä vain "mielenterveysongelmaisen muottiin" niin sekin on todella laatikkomainen ajattelutapa. Eräänlainen ailahtelevaisuus voi olla monen miehen mielestä myös ihan kiehtovaa.
Juurikin näin, oma asennoituminen! Tässä mulla on vielä paaaaljon opettelemista. Itse kun leimaan itseni "sairaaksi, joka ei saisi olla sairas" - eihän mt-ongelmat ole mitään verrattuna konkreettisiin sairauksiin, kuten diabetes, ALS, syöpä, joita ite ainakin pelkään. Tuntuu tyhmältä sairastaa "näkymätöntä", ja siksi se kai on itsellekin niin hankala asia.
Tuosta että ailahtelevaisuus on kiehtovaa.. Juu, joskus aikoinaan pidin omaa ailahtelevaisuuttani ja temperamenttiani hyvänä puolena, sellaisena että pidän puoleni ja "deal with it, bitch" -tyylisenä. Kenties ikä ja terapia on kuitenkin tuonut toistakin näkökantaa tähän, ja nyt vaihtaisin kyllä räiskyvän luonteeni johonkin tasaisemman tylsempään.. :) Toisaalta hallitsen kyllä tunteitani ja käytöstäni huomattavasti paremmin kuin esimerkiksi 5 vuotta sitten, että ehkä en olisikaan nyt niin mahdoton tapaus kuin "teinivuosina"!
-ap
Hei, olen ikäisesi nainen ja mulla on ADHD. Olen naimisissa (ei lapsia) miehen kanssa, joka ei vaikeina aikoina lähtenyt rinnaltani. Jostakin syystä mulla on ilo ja kunnia olla hänen rakastettunsa vaikka olen ollut joskus aivan sietämätön. Uskon, että myös sulle voi löytyä joku! Kykenet hyvään itseanslyysiin ja vaikutat fiksulta, joten miksi ei? :)
Kaverisuhteet ovat myös olleet koetuksella. Osa on katkennut ja pilaantunut lopullisesti, osa selvisi siitä kaikesta. Nykyisin en voi kuin olla taitojeni puitteissa hyvä ystävä heille ja tehdä paljon töitä itseni kanssa, jotten taas pilaa mitään enempää.
Puhun vaikeuksista menneessä muodossa siksi, että nykyään lääkitys ja henkinen tasapaino on tilanteeseen nähden hyvin kohdallaan. Tietenkään tämä ADHD tästä ei tule koskaan muuttumaan, mutta selviämään olen oppinut.
En tietenkään osaa sanoa miten hyvin just sun tilanteessa lääkkeet voi auttaa, mutta ainakin siihen tunteeseen voin samastua, että koskaan tästä ei voi parantua. Olisiko mahdollista ottaa masennuskaudet jotenkin iisimmin? Ehkä ystävät ymmärtävät, että olet joskus tahtomattasi vähän raskas ja maassa, mutta paremmin voidessasi olet sitten sitäkin parempi ystävä? En tiedä, toivotan kuitenkin onnea ja menestystä :) Jos se yhtään lohduttaa, ainakin minä näen sinussa paljon potentiaalia elää sellaista elämää kuin haluat!