Persoonallisuushäiriön merkitys tulevaisuutta suunnitellessa

Vaikea tähän on kenenkään mitään sanoa - riippuu niin paljon siitä, millainen olet. Hyvä merkki on aina se, jos tiedostaa piirteensä ja ominaisuutensa. Silti omasta kokemuksesta tiedän, että "hyvälaatuinenkin" persoonallisuushäiriö voi vaikeissa stressitilanteissa ottaa ihmisessä vallan ja kasvaa mittoihin, joissa ympärillä olevat kärsivät. Meidän perheessä viimeisin tällainen jakso kesti muutaman vuoden ja meinasi viedä mielenterveyden muiltakin.

Riippuu tilanteesta paljon. Toki itseään on mahdoton arvioida objektiivisesti, mutta mahdollisimman objektiiviseen ja rationaaliseen näkemykseen tulisi pyrkiä. Minusta lapsia ei kuulu hankkia vain siksi että haluaa, halu on vain tunne ja tunneperäiset ratkaisut eivät yleensä toimi. Pitää arvioida sitä onko minusta kasvattamaan tasapainoinen ihminen ja pystynkö huolehtimaan lapsesta niin ettei oman kasvatuksen tuloksia hoideta myöhemmin terapiassa.

Minulla on diagnoosina vaativa persoonallisuus. Vaadin itseltäni todella paljon, muilta en niinkään mutta omilta lapsilta ja puolisolta todennäköisesti vaatisin. Kämpän tulee olla täydellisen puhdas ja kaiken viivoittimella mitaten symmetristä. Unta saa yön aikana olla maksimissaan seitsemän tuntia, liikuntaa pitää harrastaa vähintään tunti päivässä, ruoan tulee olla terveellistä, kokonaan itse laitettua ja ehdottoman vegaanista. Töissä pitää olla viitenä päivänä viikossa ja viikonloppuna keikkapäivystystä vähintään 12 h. Ammattikirjallisuutta pitää lukea kaksi tuntia päivässä. Yhtään joutoaikaa ei saa jäädä, jos jää niin viikkailen vaatteita symmetrisempiin pinoihin, lähden lenkille tai luen.

Työssä pärjään erinomaisesti. Opiskeluista selvisin erinomaisin arvosanoin ja pääsin ensimmäisellä yrittämällä kouluun jonne on todella vaikea päästä. Kaikki elämässä on ulkopuolisen näkökulmasta hyvin, elämänhallinta on hanskassa, pidän itsestäni fyysisesti huolta, palkka on ihan ok ja kaikki asiat on kasassa. Silti en koskaan hankkisi tähän tilanteeseen lapsia tai puolisoa, minusta olisi väärin että siirtäisin oman vittumaisen kasvatuksen tuloksia eteenpäin. Minulta vaadittiin koulussa pelkkää 10:iä, harrastuksia piti olla paljon ja niissä piti olla parhaiden joukossa, koskaan ei saanut olla jouten ja tunteet olivat kiellettyjä. Viisi vuotta terapiassa ja totesin ettei minusta koskaan tervettä saa. Olen siis päättänyt pysyä sinkkuna, ihmissuhteina vain muutamia tuttavuuksia ja sterilisaation hankin heti kun täytin 30. Minusta minun ei kannata missään nimessä lisääntyä, koska se aiheuttaisi kärsimystä. Joskus olen ollut surullinen tästä, mutta asian rationalisoiminen on saanut minut hyväksymään tilanteen ja olen tyytyväinen elämääni näin.

No ei kukaan voi väittää lasten hankkimisen olevan järkevää, jos omakin henkinen kasvaminen on kesken. Kasvatustyö vaatii paljon, ja aikuisen oma käyttäytyminen ja reagoiminen vaikuttaa lapseen radikaalisti, ja pahimmillaan ja hyvin todennäköisesti lapsi kärsii samasta häiriöstä.

Sun pitäisi etsiä mieleltään erittäin tasapainoinen kumppani. Usein se tasapainottaa omaakin mieltä, ja antaa tarpeellista tukea. Tää olis myös lapsen kannalta tärkeää, omata yksi terve roolimalli.

Mikään ei kuitenkaan ole kiveen hakattua, et voi tietää millainen lapsestasi tulee. Jos lapsi on herkkä, se varmasti kärsii sun oireilusta ja nappaa oireita itselleen. Jos taas ei, lapsi saattaa pärjätä hyvin ja kasvaa itsenäiseksi ja vahvaksi. Varmasti pärjäät kunhan yrität 110% teholla olla hyvä vanhempi. Odotettavissa on varmasti jonkin tyyppistä oireilua lapsella, mutta harva tänne täysin tasapainoiseksi syntyy.

Samoja pohdintoja täälläkin. Itse epävakaana olen saanut apua terapiasta ja tällä hetkellä olen parisuhteessa, joka on pisin tähän astisistani, kestänyt vuoden. Tässä parisuhteessa olen todella onnellinen ja mieheni luonne on täydellinen tasaamaan omaa epävakauttani vaikka välillä ongelmia tuleekin. Olen tosin aika läheisriippuvainen hänestä mutta tätäkin asiaa pitää vaan koittaa työstää terapian avulla. Parempaan suuntaan menossa jokatapauksessa.

Lapsia tuskin tulen hankkimaan, en luota itseeni tarpeeksi että oikeasti selviäisin siitä. Pelkkä arki on jatkuvaa, toisinaan suorastaan lamaannuttavaa tunnemyllärrystä. Välillä pitää vaan paeta omaan tyhjyydentunteeseen pakoon sitä kaikkea. Jos minulla olisi siinä avuton lapsi hoidettavana, niin miten hitossa selviäisin. Olen vielä tosin nuori, 25v, joten saa nähdä jos 10 vuoden sisällä saan itseäni kuntoon niin lapsi voisikin olla hyvin tervetullut. Persoonallisuushäiriön voi saada hoidettua kuntoon, ja oikealla hoidolla + omalla motivaatiolla sen voi saada ajan kuluessa jopa oireettomaksi. En usko että mikään ammatti olisi poissuljettu, oman jaksamisen mukaan mikä vaan on mahdollista.

Impulssikontrollia ja tunteiden sääntelyä voi kehittää ja ei vanhemmuuskaan ole automaattisesti pois suljettua. Joukossamme on paljon kaikenlaisia ja jos kasvuolot eivät ole aivan epävakaat ja turvattomat voi onnistua. Se että vanhemmilla/vanhemmalla ei ole jotain dg:a ei takaa vielä mitään. Samoin jos vaikka on voi silti kyetä tarjoamaan turvallisen ja rakastavan kasvuympäristön. Kertoo vastuullisuudesta miettiä moisia.