Mikä on pahin muistosi narsistisesti häiriintyneen äitisi joko kommenteissa taikka käytöksessä varhaislapsuudessa?

Ylimielisyys ja kylmä jäätävä katse. Oman itsensä ja erinomaisuutensa korostaminen ja lapsensa lyttääminen - eli ei koskaan kehunut aidosti mitään taikka ollut iloinen mistään saavutuksesta.

Oppimisena oman itsensä piilottaminen ja osaamisensa vähättely, vaikka kuinka moni kehuisi lahjakkaaksi tai jopa lahjakkaimmaksi oppilaakseen jollain alalla. Se oman äidin kateus ja lyttääminen syväprinttaa tehokkaasti ja se kai on tarkoituskin. Nämä pikkuäidit, jotka olivat itse vielä lapsia tunne-elämältään kilpailivat lastensa kanssa huomiosta - ja silloin ei voi mitään tunnustusta kilpailijoilleen antaa. Sanoohan sen ''terve'' järkikin.

Kuinka monen suomalaisen lapsen arkuuden takana on nimenomaan tämä näiden äitityyppien lastensa mitätöinti ja ankara ''kasvatus'', jotta et mitään itsestäsi luulisi.

Kansantaloudellisessa mielessä, suomalaiset ovat heikoimpia markkinoimaan ulkomaille mitään tuotteita, sillä heiltä puuttuu itseluottamus, uskaliaisuus ja kyky tuoda itseään esille positiivisessa mielessä. Eli aiheeseen tulisi puuttua jo ihan kansantaloudellisessa mielessä, millaisia persoonia kasvatamme tähän maailmaan - jotta pärjäisimme ''globaalissa markkinataloudessa''.

Tutkimisen aihetta kyllä olisi. Koska median ammattilaiset uskaltaisivat ottaa aiheen esille julkisuudessa enenevissä määrin ilman pelkoa *äidinmurhasta* - jotta suurempi sukupolvi voisi tervehtyä siitä pahoinvoinnista, mitä yksi suursukupolvi sai aikaan  seuraavassa. Se sukupolvi, joka päätti jättää lapsensa hankkimatta, kieroutuneen äiti-lapsi -suhteen takia.

"Susta tuli nyt orpo. Miltä nyt tuntuu?" Sillälailla ivallisesti kysyen.

Uhkasi hakata kunnolla jos en muistanut englannin sanakokeeseen lukemiani sanoja ulkoa kun hän oli tullut ulkoa lenkiltä. Nykyisin muistini on todella olematon ja ahdistun paineen alla paljon.

Teeskenteli soittaneensa lastensuojeluviranomaisille ja väitti että he tulevat hakemaan minua seuraavana päivänä, koska olin niin tuhma lapsi. Olin alle kouluikäinen ja luulin että näin todella tapahtuu.

Sadut ilkeistä äitipuolista kertoo itseasiassa juurikin tästä ilmiöstä: Kun tytär menettää isänsä - Kuninkaansa - äideistä tulee ilkeitä äitpuolia suhteissa tyttäriinsä. Äidit ottavat kaiken vallan, minkä isät ovat tyttäriään suojatessaan kyenneet äitien mielivallalta elinaikanaan suojaamaan.

Kun isä kuolee, äiti kuvittelee voivansa vihdoin olla se Ainut Nainen. Pojalleen hän suo erikoisoikeuksia, ajaa kenties konfliktit sisaren ja veljen välille toista suosiessaan, toisesta valheita levitellessään. Äidin valta narsistisessa häiriössä saa mittaavat suhteet. Tytärtään äiti ei tue. EI henkisesti, ei välttämättä taloudellisestikaan - tai jos tukee, tekee sen niin - että tytär ei saisi hänelle kuuluvaa perintöosuuttaan käsiinsä. Almuja perinnön sijaan, periaatteella. 

Lumikki oli nuori ja kaunis. Uhka.  Isä poissa. Ajo metsään. Veli eli metsästäjä lähetetään murhaamaan sisko. Veljelle tulee omantunnontuska ja käskee pakenemaan - ei silti nouse ilkeää äitipuolta vastaan saadessaan erikoisetuja ja kenties kok o perinnön omiin käsiinsä.

Vain kun Lumikki kohtaa muun salatun maailman - kääpiöt - saa rakkautta ja hyväksyntää, hän löytää itsensä ja rakastettuna olemisensa omana itsenään. Seitsemän olentoa vakuuttaa hänen olevan rakastettava ja tärkeä. Ihana nuori nainen. 

Äitipuoli lähettää myrkkyä peräänsä. Lumikki haukkaa omenaa ja tukehtuu hetkellisesti. Valekuolee. Kunnes oikea rakkaus saapuu paikalle, hän herättää nuoren Lumikin henkiin. Rakkaus herättää - oikea rakkaus - valerakkaus näyttäytyy naurettavana ja heikkona.

Tarinan moraali on - rakkaudettomuudesta voi tervehtyä, kunhan vain joko pakon sanelemana tai muutoin vain rohkeasti lähtee hakemaan kontakteja - joita tämä myrkyllinen ilmapiiri, jota oma äitisi kenties koko suvun voimin näytelmineen on pitänyt yllä. Ole Rohkea.

Se Kannattaa.

Suoranainen valehtelu ihan pokkana päin naamaa. Ja omaksi eduksi tietenkin. Kun saa kuulla muuta kautta totuuden, niin kyllähän se heittää käppyrää, millainen ''nainen'' on äidikseen päätynyt.

Haukkui minun ulkonäköäni, vähätteli, mitätöi, painoi itsetuntoani alas joka käänteessä kuin suinkin vain pystyi. Nimitteli typeräksi, arvosteli joka asiasta. Kun jouduin koulussa kiusatuksi, hän vähätteli sitä ja nauroi minulle päin naamaani. Hän jatkuvasti kiusasi ja provosoi minua tahallaan, ja kun suutuin hänelle, heittäytyi hän marttyyriksi ja uhriutui. Jatkuvasti manipuloi minua, pelasi kieroa mentaalista peliä mielelläni. Lahjoi tavaroilla, ja muulla materialla, ei koskaan tukenut emotionaalisesti eikä henkisesti. Ei ole kykeneväinen empatiaan, äärimmäisen itsekeskeinen persoona. Kontrollinhaluinen, hänen tulee saada päättää kaikesta. Äitini lähellä oleminen tuottaa fyysistä -ja henkistä pahoinvointia, välien lopullinen katkaisu käy mielessä lähes päivittäin.

No varmaan se kun minun piti pyydellä anteeksi olemassaoloani äidiltäni, kun olin niin hirveä rasite. Kirjoitin anteeksi-kortteja hänelle asiasta, muistaakseni 8-vuotiaana. Minä hiljainen, arka ja ujo, kiltti lapsi rasitin vain olemassaolollani ja olin (ja olen) velkaa hänelle siitä, että hän minut tänne synnytti. Oli muutakin paskaa lapsuudessa, mutta tuo taisi olla sellainen kulminoituma. Emme ole enää väleissä, äiti lähenee seitsemääkymppiä.

N26

Vanhat sadut kyllä kertovat nimenomaan ilkeistä äitipuolista, ei äideistä. Ennen synnytys oli niin vaarallista, äitejä kuoli ja orpoja jäi paljon. Ei siihen tarvitse sotkea nykyajan narsismikuvioita.

Vierailija kirjoitti:

No varmaan se kun minun piti pyydellä anteeksi olemassaoloani äidiltäni, kun olin niin hirveä rasite. Kirjoitin anteeksi-kortteja hänelle asiasta, muistaakseni 8-vuotiaana. Minä hiljainen, arka ja ujo, kiltti lapsi rasitin vain olemassaolollani ja olin (ja olen) velkaa hänelle siitä, että hän minut tänne synnytti. Oli muutakin paskaa lapsuudessa, mutta tuo taisi olla sellainen kulminoituma. Emme ole enää väleissä, äiti lähenee seitsemääkymppiä.

N26

Jännä, että monella on näitä anteeksipyyntölappujaihan aikuisikään asti. Minäkinmuista itkeneeni mmilloin mistäkin äidilleni aaaanteeeksi... vaikka en edes tiennyt että mistä - äitini vaan aina osoitti, että olin milloin mistäkin pahoittanut mielensä - siis vaikka on vain eri mieltä - niin mökötyskoulua koko ajan. Nykyäänkään äitinihän ei koskaan soita minulle,jos laitan viestiä - ei muuta kuin mökötystä. Pelkkiä informatiivisa ''tiedonantoja'' jos sitäkään - täti Helmiina kuoli. Liisa-setä kuoli. Jne.

Minulle hän on ollut kuollut jo vuosikausia. Kylmä etäinen ja julma laskelmoiva omaa etua ajava ''äiti''. r i p    - - 

Vierailija kirjoitti:

Vanhat sadut kyllä kertovat nimenomaan ilkeistä äitipuolista, ei äideistä. Ennen synnytys oli niin vaarallista, äitejä kuoli ja orpoja jäi paljon. Ei siihen tarvitse sotkea nykyajan narsismikuvioita.

Joo, ja siitä miten siitä äitipuolen kiusaamasta tulee samanlainen.

Esim. alkuperäisessä sadussa lumikista tulee lapsilleen samanlainen, ja ne hukuttaa sen jossakin tynnyrissä.

Kaikki nuo alkuperäiset sadut on tosi raakoja, grimmin veljekset muutti ne tuollaisiksi sympaattisiksi disneysaduiksi.

Lumikissakin muuten se äitipuoli oli alunperin äiti, grimmit muutti sen äitipuoleksi. Nuo sadut on kans oikeasti täynnä insestiä, joukkoraiskauksia yms.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No varmaan se kun minun piti pyydellä anteeksi olemassaoloani äidiltäni, kun olin niin hirveä rasite. Kirjoitin anteeksi-kortteja hänelle asiasta, muistaakseni 8-vuotiaana. Minä hiljainen, arka ja ujo, kiltti lapsi rasitin vain olemassaolollani ja olin (ja olen) velkaa hänelle siitä, että hän minut tänne synnytti. Oli muutakin paskaa lapsuudessa, mutta tuo taisi olla sellainen kulminoituma. Emme ole enää väleissä, äiti lähenee seitsemääkymppiä.

N26

Jännä, että monella on näitä anteeksipyyntölappujaihan aikuisikään asti. Minäkinmuista itkeneeni mmilloin mistäkin äidilleni aaaanteeeksi... vaikka en edes tiennyt että mistä - äitini vaan aina osoitti, että olin milloin mistäkin pahoittanut mielensä - siis vaikka on vain eri mieltä - niin mökötyskoulua koko ajan. Nykyäänkään äitinihän ei koskaan soita minulle,jos laitan viestiä - ei muuta kuin mökötystä. Pelkkiä informatiivisa ''tiedonantoja'' jos sitäkään - täti Helmiina kuoli. Liisa-setä kuoli. Jne.

Minulle hän on ollut kuollut jo vuosikausia. Kylmä etäinen ja julma laskelmoiva omaa etua ajava ''äiti''. r i p    - - 

Osanotot Liisa-setäsi kuolemasta!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No varmaan se kun minun piti pyydellä anteeksi olemassaoloani äidiltäni, kun olin niin hirveä rasite. Kirjoitin anteeksi-kortteja hänelle asiasta, muistaakseni 8-vuotiaana. Minä hiljainen, arka ja ujo, kiltti lapsi rasitin vain olemassaolollani ja olin (ja olen) velkaa hänelle siitä, että hän minut tänne synnytti. Oli muutakin paskaa lapsuudessa, mutta tuo taisi olla sellainen kulminoituma. Emme ole enää väleissä, äiti lähenee seitsemääkymppiä.

N26

Jännä, että monella on näitä anteeksipyyntölappujaihan aikuisikään asti. Minäkinmuista itkeneeni mmilloin mistäkin äidilleni aaaanteeeksi... vaikka en edes tiennyt että mistä - äitini vaan aina osoitti, että olin milloin mistäkin pahoittanut mielensä - siis vaikka on vain eri mieltä - niin mökötyskoulua koko ajan. Nykyäänkään äitinihän ei koskaan soita minulle,jos laitan viestiä - ei muuta kuin mökötystä. Pelkkiä informatiivisa ''tiedonantoja'' jos sitäkään - täti Helmiina kuoli. Liisa-setä kuoli. Jne.

Minulle hän on ollut kuollut jo vuosikausia. Kylmä etäinen ja julma laskelmoiva omaa etua ajava ''äiti''. r i p    - - 

Osanotot Liisa-setäsi kuolemasta!

Kiitos -_-

Yleensäkin se, että kaikki mitä minulle tapahtui oli omaa syytäni, aina.

Myös migreenikohtaukseni olivat itse aiheuttamiani - jolloin oli tietenkin ihan luonnollista tulla vaikka imuroimaan sänkyni viereen, laittaa valot päälle ja verhot auki. Opin oksentamaan äänettömästi ja salaamaan särkyni, mitä teen nyt aikuisenakin. Ylipäätään meillä oli kaikki sairastaminen vain heikkoutta ja tuomittavaa.

Kuinka ollakaan, sairastuin lukioikäisenä anoreksiaan ja olin kuolla. Äiti oli oikein elementissään kun pääsi esittämään roolia vakavasti sairastuneen tyttärensä tukena ja turvana...joo-o. Totuus kotona oli vähän toinen...

Vasta nyt 3-kymppisenä alan oppia, kuka ja minkälainen ihminen olen. Matkaa on vielä mutta hyvällä alulla olen.

Miten muuten teillä muilla, onko sellaista ärsyttävää tunnetta ollut vielä aikuisenakin, että jonkun tilanteen edessä tulee sellainen painostava olo että mitenhän tämä äidin mielestä pitäisi hoitaa, tai ihan niinkuin joku tarkkailisi miten toimit? Onnistutko vai epäonnistutko?

Minulle tulee ja se ärsyttää suunnattomasti. Tuntuu joskus, etteivät minun valintani elämässä lopulta ole aina olletkaan minun, vaaan sellaisia muka-oikeita, kun lapsuudessa tottui siihen että virheitä täytyy pyrkiä kaikin keinoin välttämään. Mutta pikkuhiljaa tässä koetetaan opetella.

Sellaiset jutut mistä on juuri ikävä tunne siitä ettei ole toivottu "en edes halunnut lapsia, isäsi halusi" "kun sut synnytin niin ei enää mitkään kivat kengät mahtuneet". Sellaiset pienet jutut. Itkeminen portaikolla rankkaa elämää lasten vuoksi ..Materialistisuus...

En nyt lähtisi ihan otsikon tavalla äitiäni kuvamaan. mutta nykyisen mieheni perheen lämpö ja hyväksyntä pakahduttaa sydämen.

N27

Ai niin, siitä vielä miten vaikuttaa nykyisyyteen:

On sellainen laiska olo jatkuvasti. En osaa olla jouten. Olen siis se viimeisen päälle suorittajatyyppi. Se, joka jää aina ylitöihin, uhrautuu muiden puolesta, ei pysty sanomaan ei. Kotona en osaa rauhoittua jos joku homma on kesken.

Kritiikkiä en kestä. Eli jos jossain tekemisessäni on jotain huomautettavaa, se kääntyy päässäni aina siihen että olen epäonnistunut ja huono ihminen.

Yritän opetella koko ajan. Helppoa ei ole.

Yksi juttu tuli mieleen lapsuudesta, olin varmaan alle kouluikäinen ja olin ottanut leipää. Pyyhin pöydän niin hyvin kuin osasin ettei äiti suutu. Suuttui se, jossain oli joku leivänmuru. Muistan kun ääni sortuen sanoin, että äiti kyllä minä yritin.

"Ei riitä että yrittää!" oli vihainen vastaus. Siihen lauseeseen ehkä kiteytyy aika hyvin kaikki.

Jos noistakin kommenteista huomioisi vain sen pohjattoman latistamishalun, eikä ottaisi niitä kommentteja tosissaan ja pyörittelisi niitä mielessään, niin olisi varmaan vähemmän tehtävää itsensä kanssa.

Olen oikeasti pahoillani teidän kaikkien puolesta. Oma äiti olisi voinut osoittaa rakkauttaan hieman enemmän, mutta uskon että hän teki parhaansa ja oli kuitenkin hyvä äiti. Omille lapsilleni tuhlaan rakkautta ja halauksia. Järkyttävää lukea millaisia ädin irvikuvia ihmisillä on ollut. Halaisin teitä jokaista jos voisin.

Yksi äiti

Vierailija kirjoitti:

Jos noistakin kommenteista huomioisi vain sen pohjattoman latistamishalun, eikä ottaisi niitä kommentteja tosissaan ja pyörittelisi niitä mielessään, niin olisi varmaan vähemmän tehtävää itsensä kanssa.

Näinhän se nyt aikuisena toki meneekin, mutta lapsella ei tällaista kykyä valitettavasti ole. Kyllähän lapsi uskoo mitä äiti, se kaikkein tärkein ihminen maailmassa, sanoo ja yrittää toimia hänen mielikseen.