Mikä on pahin muistosi narsistisesti häiriintyneen äitisi joko kommenteissa taikka käytöksessä varhaislapsuudessa?

Vierailija kirjoitti:

Jos noistakin kommenteista huomioisi vain sen pohjattoman latistamishalun, eikä ottaisi niitä kommentteja tosissaan ja pyörittelisi niitä mielessään, niin olisi varmaan vähemmän tehtävää itsensä kanssa.

Kuvitellaanpa että ihmiselle on asennettu heti syntymän jälkeen sähköpanta, joka antaa sähköiskun aina kun joku sanoo "koira". Ihminen pitää tuota pantaa 15-20 vuotta tai jopa pidempään, ennen kuin hoksaa ettei muilla ihmisillä ole pantaa, ja että hän itse voi ottaa pannan pois. Poistettuaan pannan, joka ikinen kerta, kun joku sanoo "koira", hän silti hätkähtää ja säikähtää. Kestää vuosia oppia pois hätkähtämisestä. Säikähdyksen poisoppiminen kestää vähintään samanverran, ja vielä 10 vuoden päästäkin kun joku sanoo "koira", tulee hänelle ensimmäisenä mieleen sähköisku, vaikkei hän enää säikähdäkään.

Kun ihminen on lapsuudesta asti altistettu tietyille asioille, ei niiden asioiden aiheuttamat reaktiot suinkaan joku, kun se aiheuttaja poistetaan. Niiden poisohjelmointi kestää todella todella kauan, etenkin kun moni altistus on paljon piilotetumpaa kuin sähköpanta. Jo pelkästään siihen, että huomaa kuinka ns. normiperheessä on toimittu ja kuinka terveen lapsuuden saanut reagoi, voi mennä vuosikymmeniä. Siis siihen, että edes huomaa itsellään olevan se "sähköpanta" kaulassa.

Kyllä se on kokonaisuus, johon liittyi narsistisen äidin viikottaisia julmia sanoja ja julkaisukelvottomia tekoja. Raainta oli elämä "äidittömänä" ja nähdä että muilla oli äidit. Totuutta piti peitellä ja itse suojeli itseään, että selviäisi hengissä ja tervejärkisesti pois kotoa. Kaikki tuki ja turvan narsistin lapsille, toivotan!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos noistakin kommenteista huomioisi vain sen pohjattoman latistamishalun, eikä ottaisi niitä kommentteja tosissaan ja pyörittelisi niitä mielessään, niin olisi varmaan vähemmän tehtävää itsensä kanssa.

Kuvitellaanpa että ihmiselle on asennettu heti syntymän jälkeen sähköpanta, joka antaa sähköiskun aina kun joku sanoo "koira". Ihminen pitää tuota pantaa 15-20 vuotta tai jopa pidempään, ennen kuin hoksaa ettei muilla ihmisillä ole pantaa, ja että hän itse voi ottaa pannan pois. Poistettuaan pannan, joka ikinen kerta, kun joku sanoo "koira", hän silti hätkähtää ja säikähtää. Kestää vuosia oppia pois hätkähtämisestä. Säikähdyksen poisoppiminen kestää vähintään samanverran, ja vielä 10 vuoden päästäkin kun joku sanoo "koira", tulee hänelle ensimmäisenä mieleen sähköisku, vaikkei hän enää säikähdäkään.

Kun ihminen on lapsuudesta asti altistettu tietyille asioille, ei niiden asioiden aiheuttamat reaktiot suinkaan joku, kun se aiheuttaja poistetaan. Niiden poisohjelmointi kestää todella todella kauan, etenkin kun moni altistus on paljon piilotetumpaa kuin sähköpanta. Jo pelkästään siihen, että huomaa kuinka ns. normiperheessä on toimittu ja kuinka terveen lapsuuden saanut reagoi, voi mennä vuosikymmeniä. Siis siihen, että edes huomaa itsellään olevan se "sähköpanta" kaulassa.

Tämä oli hyvä kommentti! Esimerkkisi oli myös loistava selittämään miten lapsuuden traumat tai häiriöt vaikuttavat välillä jopa pitkälle aikuisikään.

Rankkoja kokemuksia! Olen hoitotyötä tekevä nainen. Kerran eräs dementoitunut mummu sanoi että Suomessa eniten kotona hulluja tehdään. Taisi mummo olla oikeassa..

Olin 10v ja käski mennä viiltelemään.

Tsemppiä teille kaikille! Koittakaa jättää paska taaskenne. Voimia! Olette upeita ❤

Luultavasti se, kun äitini huusi minulle että on oma vikani että isäpuoleni seksuaalisesti hyväksikäytti minua. 

Parisuhteissa olen aivan surkea. Pienikin riita niin minulla menee ihan pasmat sekaisin. Kuvittelen että nyt se on ohi.

Minulla ei ole mitään "työkaluja" ratkoa ristiriitoja puolison kanssa, koska äiti aina kotona vaan huusi ja me muut opimme että vähimmällä pääsee kun on vaan hiljaa. Aika monesta suhteesta olen vaan häipynyt. Nykyisestä miehestäni haluan pitää kiinni ja yritän opetella. Häntä välillä raivostuttaa kun en kestä "mitään". Ymmärrän kyllä mutta vaikea tätä on selittää.

Epäreiluutta en siedä yhtään enkä aiheettomia syytöksiä. Niitä olen saanut sietää ihan riittämiin.

Minulla on yksi lapsi ja toinen tulossa. Äitinä olen huomattavasti parempi kuin puolisona. Tiedän tasan tarkkaan millainen EN halua olla. En halua että lapseni joutuvat pelkäämään minua tai ajattelisivat etteivät kelpaa. Mielestäni olen onnistunut aika hyvin ja lapsestani pulppuava elämänilo on parasta minunkin elämässäni.

Olin teiniuhmaillut jotain ihan normaalia. Olin ihan kiltti lapsi, en kiroillut, juonut, karkaillut tai polttanut tms. Äiti tuli huoneeseen istumaan ja alkoi itkeä "Olet käyttäytynyt ikävästi. Sun täytyy ymmärtää, että huusin koska mulla löydettiin kasvain kohdusta. Se on luultavasti syöpä. Toivon että sinä ja veljesi olisitte kiltisti ja kunnolla nyt rankkoina aikoina"

Jotain tuollaista aina kun ilkeilin. Tuo syöpä oli siis kysta :|

Aina kun käyttäydyin huonosti hän alisti sanomalla jotain mistä tulee syyllinen olo. Ei mikään ihme, että olin niin kiltti.