Olen raskaana ja ero taitaa tulla

etkö ole kuullut raskausajan masennuksesta. Anna miehen olla rauhassa.

Ymmärsinkö oikein että teitte lapsen vaikkette ole asuneet saman katon alla?

Onkohan se tullut katumapäälle lapsen suhteen? Vähän vaikuttais siltä :(

Kuulostaa raskaalta.

Ilmeisesti olet miehellesi jo tunteistasi puhunutkin, kun olette olleet terapiassakin. Parhaiten saisitte ratkaistua ongelman yhdessä. Sinä haluaisit ratkaista asian nyt, miehesi ei siihen kertomasi perusteella ole valmis.

Mitä jos antaisit yhteenmuuttoajatuksen olla, olisiko se mahdollista? Mielestäni ero ei välttämättä ole ratkaisu, vaan ennemmin aikalisä. Jos siihen päädyt, kannattaa siitäkin miehellesi sanoa. Tilanteenne on muuttumassa lapsen myötä paljon, jättäisin ainakin mahdollisuuden teidän parisuhteellenne.

Ja sitten... Sinulla on oikeus omiin tunteisiisi ja ainakin minua miehesi käytös ärsyttäisi. Sinä et ole sen enempää asioista vastuussa kuin miehesikään. Ole itsellesikin lempeä. Tässäkin aikalisä voisi toimia.

Voimia sinulle ja onnea odotukseen! Toivottavasti löydätte hyvän ratkaisun parisuhdettanne ajatellen.

Anna tilaa. Mieskin voi olla uuden tilanteen edessä aikamoisessa tunteiden myllerryksessä. Älä ahdista nurkkaan tai uhkaile erolla. Mies ei luultavasti tahallaan käyttäydy noin eikä oikeasti itsekään tiedä mistä tunteet johtuvat. Luultavasti kaikki tasaantuu kun vauva syntyy. Rohkaise silloin miestäsi tutustumaan alusta asti vauvaan ja osallistumaan hoitoon ettei mies jää ikäänkuin ulkopuoliseksi omassa perheessään. Luulen että miehesi tällä hetkellä kokee aikamoista syyllisyyttäkin kun ei pysty sinua raskaudesta tukemaan mutta tunteet ovat tunteita, ei niille mitään voi.

Poikanen panikoi, kun yhtäkkiä onkin tulemassa isäksi ja joutuu ottamaan aikuisen roolin. Älä tee mitään hätiköityä nyt, vaan anna tilaa.

Kiitos vastauksista ja etenkin kannustuksesta.

Ei kai tässä muuta voi kun antaa sitten sitä tilaa. Se tuntuu vaan käsittämättömältä, kun mies itse koko ajan on sitä tilaa ottamassa ja jatkuvasti ottaakin etäisyyttä, sekään ei enää tunnu riittävän... ihan kun pitäisi erota koko raskauden ajaksi, juuri nyt kun itse kaipaisin mieheni tukea :(

Ja vastaaja 2, ymmärsit oikein eli emme asu virallisesti yhdessä. Olemme koko yhdessäolon ajan asuneet miehen luona ja välillä käyneet minun luonani. Yhteinen ajatus oli muuttaa yhteen ennen lapsen syntymää.

Tosi raastavaa tämä... ja tuntuu jotenkin epäreilulta että minun pitää vain hyväksyä tollainen käytös. Tosin en tiedä enää mitä tässä käy, odotan että mies ottaa yhteyttä seuraavan kerran itse. Voi tosin olla että ei välttämättä edes ota.

Miksi teette lapsen, vaikka ette ole kokeneet ollenkaan arkea saman katon alla?

Ottaisin itse tilaa ja sanoisin, että tossa on ovi. Aika luuseri mies.

Ja ei teillä oikeasti ole ollut yhteistä arkea, jos kirjat ovat olleet eri paikoissa.

(maksut, laskut, käytännön asiat)

t:8

Vierailija kirjoitti:

Anna tilaa. Mieskin voi olla uuden tilanteen edessä aikamoisessa tunteiden myllerryksessä. Älä ahdista nurkkaan tai uhkaile erolla. Mies ei luultavasti tahallaan käyttäydy noin eikä oikeasti itsekään tiedä mistä tunteet johtuvat. Luultavasti kaikki tasaantuu kun vauva syntyy. Rohkaise silloin miestäsi tutustumaan alusta asti vauvaan ja osallistumaan hoitoon ettei mies jää ikäänkuin ulkopuoliseksi omassa perheessään. Luulen että miehesi tällä hetkellä kokee aikamoista syyllisyyttäkin kun ei pysty sinua raskaudesta tukemaan mutta tunteet ovat tunteita, ei niille mitään voi.

No eihän se mikään perhe ole, jos mies ei edes aio asua siinä vauvataloudessa.

Teimme lapsen, koska kumpikin halusi lapsen. Ja olemme kokeneet yhteistä arkea asumalla käytännössä yhdessä pitkään. Tietty olisi voinut tehdä niin että olisimme muuttaneet ensin yhteen ja sitten vasta tehneet lapsen (mikä on ilmeisesti vastaaja 2 ja 8 mielestäsi ainoa hyväksyttävä vaihtoehto?), mutta me teimme näin ja itse uskoin että ei tässä ole mitään vikaa kun kumpikin haluaa olla yhdessä ja haluaa yhteisen lapsen. Olin varmaan tyhmä, mutta en voinut ennustaa miehen käytöstä.

Minusta mies käyttäytyy todella luuserimaisesti kiertäessään kaiken vastuunsa tässä. Vaikka kuinka ahdistaisi niin mielestäni on epäreilua asettaa itsensä ja tunteensa nyt kaiken edelle kun olen hänelle raskaana.

Mietin kovasti että jaksanko tälläistä pitkään vielä. Tuntuu että hermoromahdus iskee ihan totaalisesti. Jos annan tilaa ja aikaa ja sama vaan jatkuu niin kadun miksen lähtenyt jo aiemmin. Huoh :/ Haluaisin vain ehjän perheen ja parisuhteen, mutta yksin en voi sitä tehdä... Olisipa joku ihmekeino millä saada mies tajuamaan.

Ap

"Teimme lapsen, koska kumpikin halusi lapsen. Ja olemme kokeneet yhteistä arkea asumalla käytännössä yhdessä pitkään. Tietty olisi voinut tehdä niin että olisimme muuttaneet ensin yhteen ja sitten vasta tehneet lapsen (mikä on ilmeisesti vastaaja 2 ja 8 mielestäsi ainoa hyväksyttävä vaihtoehto?), mutta me teimme näin ja itse uskoin että ei tässä ole mitään vikaa kun kumpikin haluaa olla yhdessä ja haluaa yhteisen lapsen. Olin varmaan tyhmä, mutta en voinut ennustaa miehen käytöstä."

Olisin siinä kohtaa painanut jarrua ja kovaa jos mies haluaa lapsen ennen virallista yhteenmuuttoa ja arkea kaikkine vastuineen. Lapsi kuitenkin on paljon suurempi asia kuin yhteenmuutto.

Minä en kyllä tiedä, ansaitseeko tuommoinen mies mitään lisätilaa vielä. Hän on itse ollut myöntyväinen lapsentekoon, hänen olisi nyt aika kasvaa aikuiseksi. Raskaus on vaikeaa aikaa ilman tuommoisia itsekkäitä puuskia. Tarvitseeko mies kauheasti omaa aikaa sittenkin, kun vauva syntyy? Kun lapsi on isompi, ja kokee sitten saman hylätyksitulemisen tunteet kuin sinäkin? On kyllä erikoista toisaalta, että terapia ei avaa yhtään teidän ongelmianne. Ehkä voisitte kokeilla toista terapeuttia?

Oletin että mieheni olisi myös ymmärtänyt, että lapsi on suurempi asia ja kaikista suurin. Hän antoi kaikissa keskusteluissamme ymmärtää että on valmis isäksi ja että sitä haluaa.

Joten ajattelimme että etsitään isompi yhteinen asunto sitten kun lapsiyritys onnistuu. Ja nyt kävikin näin. Vähän tuntuu vastausten perusteella että kaikesta voi jälleen syyttää vain itseään, eikä miehen toimissa ollutkaan mitään vikaa...

En ole sama vastaaja kuin 8, tuntui vaan hurjalta tehdä lapsi kun ei ole sitä oikeaa yhteistä arkea kokenut. Kummallakin on ollut omat asuntonsa jonne paeta kun tarpeeksi väsyttää/suututtaa, ei yhteistä taloutta, ei pakkoa kestää toisen naamaa kuukaudesta toiseen. Toivottavasti löydätte jonkun ratkaisun.

-2

Vierailija kirjoitti:

Minä en kyllä tiedä, ansaitseeko tuommoinen mies mitään lisätilaa vielä. Hän on itse ollut myöntyväinen lapsentekoon, hänen olisi nyt aika kasvaa aikuiseksi. Raskaus on vaikeaa aikaa ilman tuommoisia itsekkäitä puuskia. Tarvitseeko mies kauheasti omaa aikaa sittenkin, kun vauva syntyy? Kun lapsi on isompi, ja kokee sitten saman hylätyksitulemisen tunteet kuin sinäkin? On kyllä erikoista toisaalta, että terapia ei avaa yhtään teidän ongelmianne. Ehkä voisitte kokeilla toista terapeuttia?

Olen tismalleen samaa mieltä. Terapia kyllä avasi ja terapeutti myös yritti patistaa miestä aika suorasanaisestikin kantamaan vastuunsa ja ottamaan tehtävänsä haltuunsa, mutta ei se pitkään näyttänyt miestäni motivoivan. Hän on varmaan jo unohtanut kaiken mitä terapeutti sanoi, ainakaan ei ollut mitään vaikutusta vaikka hän tajusikin terapeutin pointin. Taisi kokea senkin vaan jonain syyllistävänä ja ahdistavana uhkauksena hänen yksityisyyttään ja tilaansa kohtaan...

Ap

Vierailija kirjoitti:

Oletin että mieheni olisi myös ymmärtänyt, että lapsi on suurempi asia ja kaikista suurin. Hän antoi kaikissa keskusteluissamme ymmärtää että on valmis isäksi ja että sitä haluaa.

Joten ajattelimme että etsitään isompi yhteinen asunto sitten kun lapsiyritys onnistuu. Ja nyt kävikin näin. Vähän tuntuu vastausten perusteella että kaikesta voi jälleen syyttää vain itseään, eikä miehen toimissa ollutkaan mitään vikaa...

Ei ne sanat vaan teot. 

Olen kokenut eron, kun lapsi oli vastasyntynyt. Mies alkoi puhua erosta heti, kun kuulin, että olen raskaana, vaikka lapsi oli yhdessä suunniteltu ja harkittu monen yhteisen vuoden jälkeen tehty päätös. Mutta hän lähti vasta, kun lapsi oli syntynyt.

Sanon suoraan, että jos yhtään vaikuttaa siltä, että se toinen ihminen ei ole sinun tukenasi raskauden aikana ja vauvavuonna, niin ota se ero itse nyt heti. On paljon hankalampi henkisesti ja käytännössä käydä eroprosessia läpi, kun samalla totuttelee uuteen elämäntilanteeseen äitinä. Tällä tavoin valmistaudut jo henkisesti siihen, että olet synnytyksessä ja vauvan kanssa omillasi.

On kamalaa ottaa vastaan toisen erokiukkuamista, öisiä poissaoloja ja kärsiä epätietoisuudesta tulevaisuuden suhteen, kun hoidettavana on pieni vauva, kaikki on uutta, on yövalvomista, maidon pumppaamista, tuhat ja yksi uutta asiaa. Siihen tilanteeseen ei tosiaan enää kaipaa sitä eroprosessia varsinkaan, jos toinen perheen "aikuinen" kiukkuaa sinulle yökaudet ja sitten vaan mitään puhumatta kerää omat kamppeensa ja osan sinunkin tavaroistasi ja lähtee mitään ilmoittamatta.

Tee ratkaisusi nyt eikä huomenna. Ala kerätä tukiverkkoja. Kyllä sinä pärjäät! Ja elämä lapsen kanssa antaa todella paljon, paljon enemmän kuin koskaan osaat odottaa etukäteen.

Nyt on varmasti parasta, että otatte molemmat omaa aikaa. Ole sinä kotonasi ja nauti raskaudesta, suunnittele elämääsi aivan kuin olisit kahden lapsesi kanssa, kyllä sinä ja lapsesi muodostatte ihan hyvän pienen perheen kahdestaankin.

Jos mies päättää ryhdistäytyä niin halutessasi voit hänet ottaa mukaan elämäänne, mutta älä mahdollista venkoilua ja lusmuilua vaan vaadi aikuista käytöstä.