Lue keskustelun säännöt.
Onko muilla koskaan "epätodellinen" olo?
10.04.2017 |
Tänä aamuna minulla oli sellainen... minulla toistuva masennus, eikä tämmöistä oloa ole ollut varmaan vuoteen.
Ilma oli harmaa ja tuuleton kun heräsin. Avopuoliso oli lähtenyt töihin, koti täysin hiljainen, kun eläimetkin nukkuivat. Tutkin watsappini, ryhmissä joissa olen mukana oli hiljaista. Kirjoitin sinne, myös äidille ja siskolle, odotan yhä vastauksia. Tutkin myös eilen tekemiäni postauksia facebookiin, niitä ei ole kukaan katsonut. Nyt olen junassa matkalla terapiaan, vaunu tyhjä ja satunnaiset ohikulkijat eivät vilkaisekaan (hyvä niin, ei siinä mitään). Kirjoitan tänne, tämä keskustelu hautautuu varmasti muiden alle.
Ei ole kyllä hetkeen tuntunut näin epätodellisen näkymättömältä. Kuin ei olisi olemassa. Se, että olen työtön, johtaa jo varmasti tämmöiseen yksinäisyyden tunteeseen. Se saa aikaan kuulumattomuusen tunteen, kun on "irti" muusta maailmasta.
Eniten haluaisin nyt jonkun juttelukumppanin. Joisin hänen kanssaan kahvia ja piirtäisimme yhdessä.
Kommentit (4)
Mulla oli aikoinaan kausi, jolloin mulla oli usein sellaista outouden tunnetta. Ensin musta alkoi tuntua, että kaikki on eoötodellista, kun esim. kävelin ulkona.
Myöhemmin alkoivat minulle tutut ihmiset tubtumaan oudoilta. Saatoin katselka miestäni, joka istui sohvalla koneen äärellä ja hän tuntui ihan vieraalta ihmiseltä.
Sitten alkoi tulla outoja fiiliksiä, kun katselin itseäni peilistä. Omat kasvot tuntuivat vieraalta. Lopulta jopa oma ääneni tuntui vieraalta. Kun puhuin esim. puhelimessa tai vaikka miehelleni, niin ääneni tuntui irralliselta ja musta tuntui, etten voi hallita puheitani. Tämä haittasi hyvin paljon keskusteluita, joita yritin käydä.
Ja voitte arvata, että olin jatkuvasti hyvin peloissani. Mua ahdisti tuo outouden tunne. Ja koska todellisuuteni oli kaoottinen, niin pääni täyttyi irrationaalisista peloista. Missään ei tuntunut olevan järkeä. Tunsin, että olin tulossa hulluksi, mutta en harmikseni kyennyt hakemaan apua. Mutta jotenkin hiljalleen tuo "sekoilu" alkoi hälvetä ja nykyään en enää kärsi moisesta. Olihan ne vaikeita aikoja, mutta kyllä mä olisin silloin kaivannut apua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joskus muistan minulla olleen tunteen siitä että elän kuin näkymättömän kuplan ympäröimänä ja tämän kuplan sisäpuolelle kukaan ei tule. Täysin eristettynä muusta maailmasta mutta kuitenkin sen keskellä. Ihmisten keskellä eristetympänä kuin erakko kaukana ihmiasutuksesta.
Lähes päivittäin. En osaa sanoa, koenko epätodelliseksi itseni vai ympäristön. Se on sellaista, että mulla on hiipivä tunne siitä että jos vaikka pudottaisin vesilasin kädestäni, se ei menisi rikki eikä vettä läikkyisi. Ihan odotettavat ja loogiset seuraukset tuntuvat epätodennäköisiltä, kuin aika vähän roikkuisi. Tuntuu kuin menisin edellä ja tulisin itse vähän perässä.
Varmastikin tähän vaikuttaa se, että olen kotona päiväkausia, nukun epäsäännöllisesti eikä ole muutenkaan mitään rytmiä missään. Olen ollut toistakymmentä vuotta vaikeasti masentunut.