Elämän bussipysäkillä. Muita samanlaisia?

Tuntuuko muista koskaan siltä, että elämä on kuin ikuinen bussipysäkki, jolla seisot kunnes kuolema korjaa? Pysäkillä olevat ihmiset vaihtuvat ja ajan mittaan häviävät, mutta sinä et sieltä koskaan pääse pois. Elämä muuttuu kyllä kaikilla, mutta se perustuntemus ei vaan tunnu muuttuvan. Ja ihmisenä olet se, joka aina olet ollut. Jotenkin pihalla kaikesta ja mietit mitä järkeä tässä kaikessa edes on. Sitten yrität täyttää sitä elämää jollain, jotta voisi edes esittää että jotain tapahtuu. Vaihdat ammattia, tai edes kampausta. Mikään ei vaan tunnu miltään ja muutoksetkin tuntuvat vain turhalta ja vierailta.Kaikki muut ympärilläsi kasvavat ja muutavat kuvioitaan. Jonkun ajan päästä huomaat puhuvasi ihmisten kanssa jotka luulit tuntevasi, mutta jotka eivät enää tunne sinua. Ja ne harvat merkitykselliset ihmiset/asiat elämässäsi kaivertavat vuosivuodelta reikää sieluusi, koska tiedät että nekin lähtevät/lähtevät ajan saatossa pois, mutta sinä et niistä vain irti pääse vaikka miten haluaisit.

Ja te jotka saatte elämästä jotain? Miltä sen elämän pitäisi tuntua ja miten olette siihen päässeet?