Pitääkö hyvässä parisuhteessa oikeasti rakastaa toista juuri sellaisena kuin hän on?

Ei mua edes kiinnosta millainen kumppanini "oikeasti on" tai luulee olevansa. Vain se merkitsee mulle millaisena minä näen hänet, ja kaverini ja tuttuni hänet näkevät. Ei siinä ole mulle mitään muuta.

Rakkaus hyväksyy toisen juuri sellaisena kuin on.

Jos tähän ei pysty, on se jotain muuta kuin täydellistä rakkautta.

En kestäisi, jos rakkaani puhuisi minulle niin rumasti kuin sinä. Siispä en itsekään kohtele kumppaniani sillä tavalla. 15 vuotta on yhdessä taivallettu, eikä ole vielä tarvinnut toista loukata. Ehkä se kohteliaisuus ja kunnioitus on onnistuneen avioliiton salaisuus. Jotkut voivat pysyä yhdessä nälvimällä toisiaan, mutta me emme mieheni kanssa sellaista arvosta.

On eri asia rakastaa ihmistä, ja hyväksyä huono käytös. Kaksi ihan eri asiaa.

Se, että rakastaa toista ihmisenä juuri sellaisena kuin hän on, ei tarkoita sitä, että mitä tahansa perseilyä tarvitsisi sietää. 

Tosin tuossa sinun aloitusviestissä ei nyt tullut sellaista kuvaa, että mitään kovin hälyttävää vikaa tuossa sinun miehessäsi on, vaan pikemminkin sinulla on ongelma siinä, ettet kestä heikkoutta. Älä vaan hanki lapsia, ne valittaa koko ajan ja on tosi heikkoja. :)

Vierailija kirjoitti:

Rakkaus hyväksyy toisen juuri sellaisena kuin on.

Jos tähän ei pysty, on se jotain muuta kuin täydellistä rakkautta.

Täydellista rakkautta on vain lauluissa ja elokuvissa. Jos sellaista hakee, on parempi jäädä haavemaailmaan haaveilemaan. Oikeassa elämässä tuolla asenteella ei pärjää.

Kyllä minusta täytyy hyväksyä sellaisena kuin on. Itse en ole koskaan kohdannut sellaista miestä, jolle olisin kelvannut tällaisena kuin olen.

Tuolla on ketju ikusinkkujen liian suurista vaatimuksista, joka ehkä on hyvä jatko tälle keskustelulle. Eihän kukaan voi olla toisen täydellinen ihannemies/nainen - AP:kin tosiaan puhuu aika rumasti puolisolleen. Entä jos hänen ihannevaimonsa ei hauku miestään, vaikka tämä vähän yrittäisikin esittää sairaampaa kuin on ja ehkä kerjää siten huomiota ja hellittelyä sairaana, eikä ivaa?

Minä rakastan sitä persoonaa, ihmistä. Mutta en tietenkään katsele huonoa käytöstä. Sitä voi muuttaa, persoonaa ei.

Itse otan kumppaniksi tyypin jota rakastan sellaisenaan, mutta en ole niin lapsellinen että olettaisin ihmisen pysyvän sellaisena aina.

Mun mielestä, oikea rakkaus hyväksyy rakastetun heikkoudet ja viat. Mutta ei tietenkään mitään oikeasti huonoa käytöstä tai kaltoinkohtelua! Eli ap:n kuvailemassa tapauksessa, mies on heikko, minä hyväksyisin sen että mies on heikko. Ei me kaikki olla vahvoja. Jos siis rakastaisin ko. miestä! Mulla on kokemusta siitäkin, että toinen sanoo rakastavansa, mutta löytää aina vikoja, jotka pitäisi muuttaa... Ei rakkaus käske muuttumaan, vaan rakkaus hyväksyy heikkouden ja viat. Jos toisessa on liian paljon vikoja (piirteitä jotka ärsyttää) niin voiko toista silloin oikeasti ja aidosti rakastaa? Tätä olen pohtinut. Itse päädyin siihen, ettei voi.

Kaikilla on ärsyttäviä piirteitä. Oma mies on välillä jostain pikkuasiasta tosi pahalla tuulella ja paasaa ja valittaa, eikä siihen tunnu auttavan vaikka sanoisi mitä. Annan vaan olla ja menee ohi. Toisaalta itse taas olen nälkäisenä ärsyttävä ja kiukkuinen ja saatan sanoa turhan pisteliäästi.

Pääasiassa tullaan hyvin toimeen ja rakastetaan toisiamme, mutta eihän sitä aina ole parhaimmillaan. Jos sanotaan pahasti lapsellisuuttamme niin sen jälkeen pyydetään anteeksi. Rakastan miestäni siitä huolimatta että hän on välillä ärsyttävä, mutta ei sitä nyt jokaista piirrettä hänessä tarvitse palvoa vaan hyväksyä, että minä en voi häntä muuttaa eikä hän ole olemassa minua varten.

Meistä kumpikin voisi tehdä pitkän listan toisen ärsyttävistä piirteistä mutta siinä se (rakastavan) parisuhteen juju onkin että plussapuolia on enemmän eikä niistä huonoista ikinä sanota toiselle.

Yleensä nuo ärsyttävät hetket menee nauruksi molemmilla:) Sitten kun tuon viiskymppisen vintiön jutut ei enää naurata voi alkaa huolestumaan.