Lue keskustelun säännöt.
Aikuiset lapset eivät koskaan soita minulle
31.03.2017 |
Tämä ei nyt ole mitään uhriutumista ja martyyrikruunun kiilloittelua.
Toteamus vain, että eivät yhtään ole oma-alotteisesti yhteydessä. Ymmärrän opiskelu- ja työkiireet, mutta eikö joskus voisi vain soittaa ja kysyä mitä kuuluu?
Ihan olen ollut ns. hyvä äiti. Tai hyvä ja hyvä... , mutta ei ainakaan mitään erityistä huonoutta.
Miten muilla tämän asian suhteen?
Kommentit (67)
Ei meilläkään soiteta, mutta tekstareita nuo onneksi laittelevat silloin tällöin. Soittaminen ei ole luontevaa nykynuorille, mieluummin kirjoittavat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Prototyyppi kirjoitti:
Oletko ollut hyvä äiti myös näiden aikuisten lastesi mielestä?
Oma äitini meinaan piti itseään hyvänä äitinä ja itse olen vahvasti eri mieltä. Valikoiva muisti äidilläni varmaankin...
Niin?
Pitänee kysyä, jos heillä on jotain hampaankolossa. Parhaani mukaan olen tukenut kaikessa. Eli ei vain sellainen "ruoka pöydässä" -juttu.
Itse soittelen välillä äidilleni päivittäin, välillä menee viikkoja.
Toivon että jos äitiä haittaa pitkä tauko soittamisessa niin soittaisi silloin itse.
Minkä ikäinen sinä olet, AP, ja minkä ikäisiä lapsesi ovat? Joillain tulee sellainen kova tarve ottaa etäisyyttä lapsuudenkotiin kun aikuistuu, erityisesti jos lapsuudenperheessä on ollut hyvin/liian likeiset välit. Monilla myös tämä vaihe menee ohi, kun se oma itsenäinen elämä ns. normalisoituu.
Toinen tytär soittaa melkein päivittäin ja toinen kerran viikossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei meilläkään soiteta, mutta tekstareita nuo onneksi laittelevat silloin tällöin. Soittaminen ei ole luontevaa nykynuorille, mieluummin kirjoittavat.
Ei tule mitään viestejäkään. Eli soittaminen oli symbolista.
Tarkoitan, etteivät ole oma-aloitteisesti yhteydessä. Näin on jatkunut kolmisen vuotta. Tulevat kyllä ihan käymäänkin, jos vain pyydän.
Mutta muuten ei mutsista välitetä :(
Jos he eivät vain ole tulleet ajatelleeksi että sinulle pitäisi soittaa säännöllisesti? Miksi et voi soittaa itse jos se on niin tärkeää, tai pyytää heitä soittamaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olen ottanut sen kannan, että jos mitään ei kuulu, heillä on kaikki hyvin ja ei ole mitään erityistä kerrottavaa. Toiselle lapsella laitan viestiä facebookin kautta ja toiselle tekstiviestinä, joskus soitan kummallekin. Lapset ottavat yhteyttä silloin, kun on sattunut jotain, hyvää tai huonoa, tai heillä on kysyttävää vaikka haluavat jonkun reseptin. En ole itsekään kova soittelemaan puhelimella, joten piirre on ilmeisesti periytyvää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei meilläkään soiteta, mutta tekstareita nuo onneksi laittelevat silloin tällöin. Soittaminen ei ole luontevaa nykynuorille, mieluummin kirjoittavat.
Ei tule mitään viestejäkään. Eli soittaminen oli symbolista.
Tarkoitan, etteivät ole oma-aloitteisesti yhteydessä. Näin on jatkunut kolmisen vuotta. Tulevat kyllä ihan käymäänkin, jos vain pyydän.
Mutta muuten ei mutsista välitetä :(
Eihän sun pitänyt uhriutua:)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen tällainen aikuinen lapsi, joka ei juuri ole oma-aloitteisesti vanhempiinsa yhteydessä. TIlanne parani (äitini kannalta) vähän, kun perustimme perheen yhteisen WhatsApp-ryhmän. Sinne on helpompi päivittää kuvia ja kuulumisia.
Miksikö en pidä useammin yhteyttä? Minulla ei ole tarvetta pitää yhteyttä sen useammin eikä myöskään tarvetta miellyttää muita. Mitään pahaa minulla ei ole vanhemmistani sanottavana. Kelpo ihmisiä, aika erilaisia kuin minä, mutta hyviäsydämisiä molemmat.
Eläkeläisillä on enemmän aikaa soitella kuin ruuhkavuosia elävillä lapsiperheellisillä. Ei se välttämättä mistään inhosta tai syrjinnästä johdu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minkä ikäinen sinä olet, AP, ja minkä ikäisiä lapsesi ovat? Joillain tulee sellainen kova tarve ottaa etäisyyttä lapsuudenkotiin kun aikuistuu, erityisesti jos lapsuudenperheessä on ollut hyvin/liian likeiset välit. Monilla myös tämä vaihe menee ohi, kun se oma itsenäinen elämä ns. normalisoituu.
Olen 53-vuotias. Nuorin on 22 ja siitä pari muuta ylöspäin.
En aio valittaa tästä heille. Elämä on luopumista....
Kai pitäisi olla vain iloinen, että ovat kaikki omillaan hyvissä opiskelu- ja työpaikoissa. Parisuhteetkin tässä vaiheessa kohdillaan.
Kuitenkin nyt hiertää vähän tämä minun unohtaminen.. Ei koskaan viestitellä tänne päin.
Oletko yksinäinen ja siksi ehkä kaipaat lastesi soittojakin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Varmaan se oma elämä tuossa vaiheessa kuitenkin vetää niin paljon. Minkä ikäisiä lapset ovat? Usein nuori aikuisuus on sitä viimeistä itsenäisyyden vetoa, ja monilla itsenäistyminen kulminoituu sitten kumppanin ja lapsen saantiin. Silloin vedetään ne viimeiset oman ja lapsuudenperheen rajat. Joskushan se itsenäistyminen näkyy vähän korostuneenakin pesäerona. Ja on paljon "aikuisia" lapsia, jotka eivät todella ole itsenäistyneet vanhemmista. Jos tällaisia on lähipiirissä, niin sitten jotenkin se oman lasten aikuistuminen voikin näyttää siinä valossa liialliselta etäisyydeltä. Usein kuitenkin, kun rajat lapsuudenperheeseen ovat kunnolla muodostuneet, niin sitten tapahtuu uudelleenlähentymistä, jolloin luodaan vanhempiin ja sisaruksiin "aikuiset, tasavertaiset" suhteet. Jos vanhemmat ja sisarukset eivät osaa suhtautua näihin uusiin rooleihin, niin välit voivat jäädä pysyvästikin etäisiksi. Nämä ovat kyllä sellaisia asioita, jotka yleensä nousevat pintaan lastenlasten syntyessä, eli ovat silloin "herkimmillään". Ehkäpä sinun pitää olla stressaamatta, ja itse kohtuudella soitella kuulumisia? Säilyttää jonkinasteinen yhteys, mutta ei kuitenkaan tukahduttavasti. Kyllä ne välit vielä uudelleenlämpenevät, kun vaan jaksat itsekin luoda uudelleen suhdetta nyt aikuistuneisiin lapsiisi :)
Toki ainahan voi olla niinkin, että lapset on esim. annettu hoitoon aivan liian varhain (vauvoina) ja ero äidistä on ollut liian kohtuuton liian pian. Tuollainen toistuvana on voinut jättää pysyvän jäljen kiintymykseen lapsen ja vanhemman välillä. Näin on erityisesti näiden sukupolvissa, joissa äiti joutunut palaamaan työelämään jo vauvan ollessa pari kuukautta. Sellaisesta tuskin teillä kyse, mutta tulipahan mieleeni tämäkin.
T.Kyökkipsykolooki
Ikinä en ole soittanut äidille, ellei ole jotain asiaa.
Jos puhelussa toisella yksipuolisesti on tunnin puheripuli, niin korvapuoli voi vältellä soittoja. Tämä on yksi syy, miksi en jaksanut lähes päivittäin vastaillakaan soittoihin, kesken työpäivänkin.
En soita äidilleni tai isälleni koskaan. Paskoja väkivaltaisia vanhempia. Tunnekylmiä ja tylyjä ja eivät koskaan ole mitenkään osoittaneet rakastavansa lapsiaan.
Omasta mielestään ovat loistavia vanhempia. Pitävät meitä lapsia kiittämättöminä kun emme soita tai käy. Ja jopa ovat sanoneet että olisi pitänyt olla vielä paljon kovempi kuritus ja tiukempi kuri lapsena, jotta olisi tullut kiitollisemmat lapset.
Kiitollisuus lapsella ei kyllä lisäänny hakkaamisella tai alistamisella tai nöyryyttämisellä. Mutta harva suuren ikäluokan ihminen pystyy ottamaan vastuuta surkeasta kasvatuksestaan (joka tänä päivänä olisi jo lasu-asia).
Oletko sanonut että pitää soittaa? Yksi "lapsen" kasvatus muoto on syyllistäminen, yhtään et vanhasta äidistä välitä, kun et soita.
Kerran viikossa pidämme yhteyttä molempien lasten kanssa ovat he sitten missä päin maailmaa tahansa. Varsinkin kun ovat olleet jossain Intiassa, Etelä-Amerikassa on ollut tosi ahdistavaa kun edes siihen puhelimeen ei ole saanut yhteyttä, onneksi "lapset" ovat tämän ymmärtäneet ja sama yhteyden pito jatkuu, vaikka tilanne on niin onnellinen että molemmat asuvat 15km päässä.
Useimmiten kyllä minä taidan olla se joka soittaa, mutta ei tuo ole haitannut, en koe että minulta erityisesti pitäisi kuulumisia kysyä, olen vielä lähes kolmekymppisille niin äiti että pitää varmistaa että heillä on kaikki hyvin.
Outoa. Kyllä mun lapset soittavat ja watsappaavat vähän väliä. Päivittäin jotakin. Mutta mä tosin odotankin sitä. Ehkä sun pitäisi sanoa suoraan, että haluat tiiviimpää yhteydenpitoa. Ne ei varmaan muuten sitä tajua.
Oletko ollut hyvä äiti myös näiden aikuisten lastesi mielestä?
Oma äitini meinaan piti itseään hyvänä äitinä ja itse olen vahvasti eri mieltä. Valikoiva muisti äidilläni varmaankin...