Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Näkökulma vapaaehtoiseen lapsettomuuteen: yksinolon tarve
22.03.2017 |
Tuli mieleeni tuosta ketjusta, jossa mietittiin mistä äidit on joutuneet luopumaan tehtyään lapsia ja moni ei kokenut luopuneensa tai kokenut luopumista mitenkään kielteisenä asiana. Taas kerran olkiukkoiltiin (muuta kirjoittaja) sillä tavanomaisella ajatusmallilla että lapsettomat vaan juopottelee, shoppailee ja elää epäsäännöllistä elämää ja siitä sietääkin luopua.
No, minä olen vela. En halua lapsia erityisesti siksi, että en missään nimessä halua luopua seuraavasta asiasta:
YKSINOLOSTA. YKSIN TEKEMISESTÄ. Tuossa toisessa ketjussa joku kirjoitti, että "jos harrastaa lukemista ja leipomista, kai sitä voi tehdä lapsenkin kanssa". No, minä tykkään lukea ja leipoa. YKSIN. Syön mieluiten yksin ja kirjaa lukien, päivällinen syödään miehen kanssa yhdessä keskustellen. Rutiinini ovat minulle erittäin tärkeitä, haluan tehdä omat juttuni oman aikatauluni mukaan. Se on minulle suorastaan välttämätöntä.
Avasin tämän ketjun kun lapsettomuuskeskusteluissa tosi harvoin tulee tämä näkökulma esille. Että osa meistä on oikeasti niin äärimmäisen introvertteja, melkeinpä erakkoja, että lapsi varmasti pilaisi mielenterveyden. Että velaudessa ei ole kyse itsekkäästä biletyksen- tai reissaamisenhalusta kuten usein odotetaan vaan kyseinen valinta voi oikeasti olla jopa sen syntymättömän lapsen etu -ihminen, joka haluaa olla yksin ja tehdä omia juttujaan valtaosan valveillaoloajastaan tuskin olisi kovin mallikelpoinen äiti.
Kommentit (50)
Itsekin nautin kyllä yksinolosta, mutta kyllä sitä saa ihan tarpeeksi elämän ajaksi vaikka onkin lapsia. Ei ne ikuisesti siinä vieressä pyöri.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nimenomaan näin! Minä myös tarvitsen paljon omaa rauhaa ja hiljaisuutta, eikä sitä ole riittävä määrä joku parin tunnin pätkä kerran tai pari viikossa, vaan tarvitsen aikaa itsekseni palautuakseni kaikesta sosiaalisesta kanssakäymisestä. Erityisen tärkeää on hiljainen hetki töiden jälkeen. Hajoaisin varmaan henkisesti alle viikossa lapsiperhearjessa jossa on koko ajan muksu vaatimassa huomiota. Ja olisin kyllä ihan paska äiti jos hankkisin lapsen ja pitäisin kiinni oman tilan tarpeestani periaatteella "minkään ei tarvitse muuttua lapsen myötä", koska se oman ajan ja rauhan tarve on SUURI.
Lapsissa on se jännä puoli, että pieninä ne on tavallaan osa sinua itseäsi.
Sanoin käyneeni yksin kaupassa / kirjastossa / lenkillä, vaikka tosiasiallisesti lenkkeilin vaunujen kanssa tai kaupassa työntelin kahta mukulaa rattaissa.
Nyt lapset ovat jo teini-iässä, joten yksinolo on taas ihan oikeaa yksinoloa.
Täällä introvertti....mulla lapsia ja jaksan olla vanhempi, vaikka toki olen usein poissaoleva - yritän aina kuitenkin lasten seurassa tsempata. Lapset toki tuntevat minut ja ovat itsekin kovia keskittymään omiin juttuihinsa, joten ei tämä nyt niin iso ongelma ole ollut tässä lapsi-vanhempi -suhteessa.
Parisuhdetta en vain enää lasten huomioimisen päälle enää jaksanut, vaan siitä jouduin luopumaan. Olin aivan loppu, kun vielä aikuinenkin tarvitsi huomiotani. En vaan kyennyt. Jos minulla on joskus vapaapäivä (lapset vaikka mummolassa), en tosiaan halua olla yhtään kenenkään seurassa silloin.
Nyt lapset jo isoja, ja saan olla ihan yksinkin jo aika paljon. Jee :-)
Miksi jotkut lapsen tehneet kokevat tarpeelliseksi vakuuttaa lapsettomalle, että lapsi kannattaa hankkia? Onko tämä joku biologinen tarve lajin säilymisen kannalta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itsekin nautin kyllä yksinolosta, mutta kyllä sitä saa ihan tarpeeksi elämän ajaksi vaikka onkin lapsia. Ei ne ikuisesti siinä vieressä pyöri.
Niin. Saat sinulle riittävän määrän yksinoloa. Se määrä ei missään nimessä riittäisi minulle. Puhumattakaan siitä, että mainitsin myös rutiinieni olevan minulle äärimmäisen tärkeitä, ja lapsen kanssa on pikku pakko noudattaa jonkun toisen rutiineja.
Miten sopeuduit mieheesi? Et ole enää yksin. Uskotko, että lapsesta tulisi kaltaisesi yksinolosta pitävä vaiko vilkas touhottaja?
Vauva a) nukkuu, hymyilee, viihdyttää itse itseään, tarkkailee ympäristöään, imee reippaasti ravintoa kun sitä tarjotaan, kakkii kerran päivässä ja nukkuu. Vauva b) itkee, vääntelehtii, valvoo, torkkuu, valvoo, vaatii koko ajan syliin, kitisee, imee puolen tunnin välein yötä päivää ja kakkii kahdeksan kertaa vuorokaudessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lapsissa on se jännä puoli, että pieninä ne on tavallaan osa sinua itseäsi.
Sanoin käyneeni yksin kaupassa / kirjastossa / lenkillä, vaikka tosiasiallisesti lenkkeilin vaunujen kanssa tai kaupassa työntelin kahta mukulaa rattaissa.
En usko, että pystyisin kokemaan noin. Kyllähän sinun siellä lenkilläkin täytyy reagoida jos vauva alkaa huutaa tai heittää tuttinsa mäkeen? Olet siis koko ajan valmiustilassa sitä toista ihmistä varten.
-ap-
Vierailija kirjoitti:
Itsekin nautin kyllä yksinolosta, mutta kyllä sitä saa ihan tarpeeksi elämän ajaksi vaikka onkin lapsia. Ei ne ikuisesti siinä vieressä pyöri.
Ei vai? Meinaat lopettaa yhteydenpidon kun ne täyttää 18? Me ollaan systerin kanssa kohta viisikymppisiä, ja pyöritään edelleen lapsinemme isovanhempien nurkissa harva se päivä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi jotkut lapsen tehneet kokevat tarpeelliseksi vakuuttaa lapsettomalle, että lapsi kannattaa hankkia? Onko tämä joku biologinen tarve lajin säilymisen kannalta?
Epävarmuus omasta valinnasta. Kun ei ole ikinä miettinyt mitä itse haluaa vaan menee massan mukana, ei kestä nähdä todisteita siitä etta vaihtoehto olisi ollut olemassa. Ja oli liian tyhmä miettiäkseen vaihtoehtoja.
Vierailija kirjoitti:
Miten sopeuduit mieheesi? Et ole enää yksin. Uskotko, että lapsesta tulisi kaltaisesi yksinolosta pitävä vaiko vilkas touhottaja?
Vauva a) nukkuu, hymyilee, viihdyttää itse itseään, tarkkailee ympäristöään, imee reippaasti ravintoa kun sitä tarjotaan, kakkii kerran päivässä ja nukkuu. Vauva b) itkee, vääntelehtii, valvoo, torkkuu, valvoo, vaatii koko ajan syliin, kitisee, imee puolen tunnin välein yötä päivää ja kakkii kahdeksan kertaa vuorokaudessa.
Mies itse asiassa helpottaa arkeani käymällä kaupassa, tarjoamalla keskusteluseuraa ja seksipalveluita. :) Lisäksi sillä on menoja vähintään kolmena iltana viikossa jolloin minä saan olla yksin.
Vauvan temperamenttiahan ei mitenkään voi etukäteen tietää. Mutta vaivatonkin vauva olisi kuitenkin koko ajan läsnä ja olemassa ja saattaisi vaatia huomiotani. Ja pitäisihän sitä kuitenkin ruokkiakin koko ajan. Ja sitten se kasvaisi ja viilettäisi ja sitä pitäisi opettaa. Kaikki tämä olisi pois yksinolosta ja rauhasta.
-ap-
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi jotkut lapsen tehneet kokevat tarpeelliseksi vakuuttaa lapsettomalle, että lapsi kannattaa hankkia? Onko tämä joku biologinen tarve lajin säilymisen kannalta?
Ehkä se liittyy omiin pettymyksiin. Pitää hymyillä suu irvessä, että kyllä minä tästä lapsiperhearjesta niin tykkään. Muutenhan voisi vaikka tulla katumapäälle, kun tyhjä kohtu ei olekaan pilannut jonkun toisen samanikäisen elämää, toisin kuin lapset oman elämän jossain määrin.
Minulla on täsmälleen sama tarve. Ja nimenomaan se, että minun täytyy etukäteen itse tietää tarkkaan, milloin saan olla yksin. Muuten en jaksa edes perusarkea. Minun on aina tiedettävä, milloin on seuraava hetki kun pystyn lataamaan yksin voimia. Lapsen kanssa tämä ei ole mahdollista. Lapsi voi herätäkin yhtäkkiä aiemmin, sairastua, nähdä yöllä painajaisia jnejne. Lapsen kanssa aikataulut eivät ole satavarmoja. Ja silti vaikka olisikin, lapsi mahdollistaisi aivan liian vähän yksinoloaikaa. Tarvitsen sitä päivässä useita tunteja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä en ole mikään erakko vaan päinvastoin hyvinkin sosiaalisesti aktiivinen ihminen. Sitäkin suuremmalla syyllä tarvitsen päivittäin aikaa kotona ihan vain yksin omissa ajatuksissani. Vanhempieni luona jaksan kyläillä korkeintaan päivän, sen jälkeen vanhempieni jatkuva kontaktin hakeminen alkaa ahdistaa toden teolla.
En kestäisi sellaista jatkuvasti kälättävää tai muuten huomiotani vaativaa lasta, ja sellaisiahan lapset ovat, ja noihin tarpeisiin täytyy hyvän vanhemman vastata. Aika mahdotonta minun on kuvitella lasta sopimaan elämäntapaani, ja olen kolmikymppinen kuitenkin jo.
No ei tossa mitään pahaa ole.
Jokainen tekee ja elää miten parhaaksi näkee.
Tuossa mainitsemassasi ketjussa on kyllä aivan älytöntä ja typerää tappelua aiheesta. Ne jotka haluavat lapsia, ne niitä tekevät, ja ne jotka eivät lapsia halua, eivät niitä tee. En vaan ymmärrä miksi moni ottaa tuntemattomien ihmisten elämänvalinnoista niin kauheata pulttia.
Jep. Ei tämä elämä ole mitään shoppailua (ruokakauppaa ei tuskin lasketa shoppailuksi), kynsien laittoa (pureskelen harva se päivä), meikkailua (en jaksa, laitan kun on syy), dokausta baareissa(naukkailen enimmäkseen kotona). Mä kaipaan vapautta. Vapautta nukkua, vapautta valvoa. Vapautta lähteä, vapautta olla. Yksinoloa silloin kun tarvitsen ja extempore leffailtoja kavereiden kanssa silloin kun jaksan. Se että olisin sidottu toiseen ihmiseen 24/7, sen tarpeisiin, sen rytmiin ja sairasteluihin (en itse ole kipeänä juuri koskaan) ilman mahdollisuutta yksinoloon ja lepoon silloin kun tarvitsen...siksi en ole lisääntynyt, enkä tiedä, pystynkö koskaan lisääntymään, vaikka toisaalta pidän lapsista aivan valtavasti. On vain liian ihana olla hiljaisessa kodissa introvertin miehen kanssa :). Minä olen sekoitus introverttiä ja ekstroverttiä.
Olen samanlainen kuin AP. Ajatus siitä, että lapsi tarvitsisi minua monen monta vuotta, tuntuu kauhistuttavalta. Siksi hyvin todennäköisesti en koskaan tule haluamaan lapsia. Kai se on sitä itsekkyyttä, kun haluaa pitää kiinni omasta ajastaan. En uskoisi olevani hyvä äiti, vaan minäkin luulen, että äityden tuoma vastuu toisesta ihmisestä ahdistaisi ja mielenterveyteni ei kestäisi sitä.
Seurustelusuhteessanikin tarvitsen paljon omaa aikaa, kuin myös mieheni, joskin hän hieman vähemmän kuin minä. Yhdessä asuminen on vaatinut kompromisseja ja välillä toisen läsnäolo ärsyttää, koska haluan tehdä omia juttujani yksin ja silloin kun huvittaa. Tämä ei johdu siitä, etten rakastaisi, vaan siitä, että tarvitsen tilaa. Vastapainoksi meillä on kuitenkin asioita, joita teemme säännöllisesti yhdessä.
Ja en todellakaan ryyppää, shoppaile, matkustele eikä lemmikkini ole "vauvojani", kuten lapsettomien elämää usein kuvataan. Käytän rahani elämiseen, harrastuksiin ja unelmien toteuttamiseen.
Mä kyllä tykkään ihmisten seurasta, enkä miellä itseäni erakoksi. Mutta kodin ja tietynlaisen itsenäisyyden haluan pitää itselläni. Tapaan mielelläni ihmisiä, käyn kahvilla, museoissa, näyttelyissä, keikoilla jne., mutta kotona haluan rauhoittua. En siis vain halua lapsia elämääni. En koe olevani sairas, epänormaali tai vinoon kasvatettu. Koen olevani ihan ehyt ja onnellinen ihminen, joka elää sellaista elämää, mikä tuntuu itsestä hyvältä.
Ymmärrän ap:n pointin nostaa tämä yksinolon tarve esille, mutta veikkaan monien käyttävän sitä juurikin lapsettomien leimaamiseen. Siellä toisessa ketjussahan alkoi kunnon kuohunta NORMAALISTA elämästä, johon kuuluu lapset. He, jotka eivät halua lapsia, leimattiin traumoja kokeneiksi ja epänormaaleiksi. Kakaroiksi ja luonnottomiksi. Suurempi yksinolontarve on joillekin ihmisille luontaista eikä edes erakoitumiseen johtavaa ja toivon, ettei sitä käytetä tällaiseen rumaan leimaamiseen, mitä toisessa ketjussa esiintyi.
Vierailija kirjoitti:
Jep. Ei tämä elämä ole mitään shoppailua (ruokakauppaa ei tuskin lasketa shoppailuksi), kynsien laittoa (pureskelen harva se päivä), meikkailua (en jaksa, laitan kun on syy), dokausta baareissa(naukkailen enimmäkseen kotona). Mä kaipaan vapautta. Vapautta nukkua, vapautta valvoa. Vapautta lähteä, vapautta olla. Yksinoloa silloin kun tarvitsen ja extempore leffailtoja kavereiden kanssa silloin kun jaksan. Se että olisin sidottu toiseen ihmiseen 24/7, sen tarpeisiin, sen rytmiin ja sairasteluihin (en itse ole kipeänä juuri koskaan) ilman mahdollisuutta yksinoloon ja lepoon silloin kun tarvitsen...siksi en ole lisääntynyt, enkä tiedä, pystynkö koskaan lisääntymään, vaikka toisaalta pidän lapsista aivan valtavasti. On vain liian ihana olla hiljaisessa kodissa introvertin miehen kanssa :). Minä olen sekoitus introverttiä ja ekstroverttiä.
Tämä juuri! Vapautta!
Tykkään välillä käpertyä jopa viikoksi täysin omaan olooni pitämättä mitään yhteyttä kehenkään, sosiaaliset tilanteet uuvuttaa tosi nopeasti mut & en haluaisi edes kuvitella, että jos minulla olisi lapsi niin kuinka henkisesti uuvuttavaa se olisi.
Lapsen, kun hankkii niin enimmäkseen sen aikataululla ja ehdoilla mennään mikä taas ei uppoo muhun mitenkään. Stressaannun pienistäkin muutoksista valtavasti ja mul on paha tapa purkaa sitä stressiä lähimmäisiin niin tässäkin tapauksessa lapsi joutuisi sen stressikiukuttelun kohteeksi. :D
Enkä todellakaan nyt tarkoita sitä, että pitää olla täysin spontaani tai järjettömän sosiaalinen ihminen ollakseen hyvä äiti, en todellakaan! Muksuja on erilaisia, niin on äitejäkin & se on hyvä! En vaan ymmärrä sitä, että jos itsellä riittää ymmärrys niihin ihmisiin jotka muksuja haluaa niin miksi heillä ei ole sitten ymmärrystä mun valintaani siihen, että lapsia en halua enkä hanki.
Alue: Aihe vapaa
Todella hyvä näkökulma. Kiitos kun otit tämän esille. On hyvä tarkastella asioita ennenkuin hankkii lapsia ja vaikeuttaa sekä oman että lapsen elämän, koska ei ole kykenevä muuttumaan toisenlaiseksi kuin on. Ei-läsnäoleva äiti ei ole lapselle hyväksi, joten miksi ei itsensä tuntien jättäytyisi velaksi? Se vasta vastuuta ja välittämistä onkin.