Voinko vaatia miestä valitsemaan minun ja vanhempiensa välillä?

Helpompaa se tietysti on vähän aikaisemmin, ettei tilanne ole vielä ehtinyt tulehtua noin pahasti.



Ymmärtääkö miehesi lainkaan, että sinä koet olevasi yksin kolmea vastaan?

Eli onko tapaamisissa varaa vähentää? Yleensähän ihmiset ovat mahdollisimman vähän tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa eivät tule toimeen. Tätä periaatetta suosittelisin sinullekin. Eihän sinun ole mikään pakko osallistua esimerkiksi niihin sukukokoontumisiin.



Tämä ei tietenkään auta siihen, että teillä on miehenne kanssa näkemysero asiassa.

No, miehillä nyt on tapana lakaista epämiellyttävät asiat maton alle. Mutta ainakin minulla on sitten tapana kaivella ne asiat pois sieltä maton alta, sillä minä en yhtään siedä elää käsittelemättömien asioiden kanssa.

Asumme aika lähekkäin ja tapaamme nykyisin ehkä kerran kuussa. Ennen vierailimme heillä vähintään kerran viikossa. Mies loukkaantuu jos en lähde mukaan hänen vanhempiaan tapamaan mm. heidän syntymäpäivinään tai äitien- ja isänpäivänä. Tähän asti minä olen vielä ollut se joka ostanut lahjat heille ja tehnyt itse onnittelukortit. Olen sellainen ihminen etten halua loukata ketään ja se hankaloittaa tilannetta.



Törmäilemme tuon tuosta kaupoissa ym. ja tilanteet ovat kiusallisia. En tiedä pitäisikö tervehtiäkään vai ei. Tekisi mieli kävellä vain ohi sanomatta mitään. Tekisi mieli heittää koko ihmiset pois mielestä jos se vain onnistuisi. Mutta aina kun näen heitä tai kuulen heistä, sisälläni kuohahtaa. Ja miehen kanssa eläessä joudun kuulemaan paljonkin ja näkemään jonkun verran myös. Ikävät ajatukset valtaavat mielen päivittäin ja en jaksa olla enää hyvä äiti lapsillenikaan. En ole viime aikoina ajatellut mitään enkä ketään niin paljoa kuin appivanhempia ja heidän käytöstään. En saa heitä mielestäni. En jaksaisi ajatella, haluaisin vain sulkea pois elämästäni, muttei onnistu! En ole ikinä tavannut vastaavanlaisia ihmisiä! En ymmärrä miten heidän poikansa voi olla noinkin normaali, ihana ihminen.

Jotenkin näin Raamattu asian muotoilee. Sinä, miehesi ja lapsenne olette nyt perhe jonka pitää olla yhtenäinen.



Ei ole oikein että sinua kiusataan ja miehesi tehtävä on tehdä tuosta kiusaamisesta loppu, tilanne ei tule muuttumaan ennen kuin miehesi ymmärtää tämän.



Uskon että vanhemmat kunnioittaa poikaansa ja olisi hyvä että miehesi ottaisi asian puheeksi heidän kanssaan niin ettet sinä ole paikalle etteivät koe kasvojen menetystä.



Tietty olisi kiinnostavaa tietää minkälaista tuo kiusaaminen on. Näytä tämä viesti miehellesi ja kerro myös se että olet todella ahdistunut siitä miten sinua kohdellaan. Jos sinulla on rakastava puoliso joka ajattelee teidän perheen parasta hän alkaa toimia eikä vähättele ja mitätöi sinun tuntemuksiasi.



Toivon että saatte asiat raiteilleen.

mutta sinä taidat olla liian kiltti.



Lähdet miehesi vaatimuksesta syntymäpäiville, ettei miehesi loukkaannu. Mutta sen seurauksena sinä loukkaannut. Loukkaannut miehellesi, joka ei kunnioita sinun tarpeitasi. Ja loukkaannut appivanhemmillesi, joilta saat kuulla ties mitä. Mutta sinulle on tärkeintä, ettei miehesi loukkaannu.



Mutta ehkä olisi hyväkin, että hän joskus loukkaantuisikin asiasta. Siinä samalla kissa nousisi pöydälle ja asiasta tulisi puhuttuakin.



Sinun täytyy kuunnella ja kunnioittaa myös omia tarpeitasi. Jos et kunnioita itseäsi, niin eivät muutkaan sitä tee.



Nää kaikki on niin kliseitä, mutta totta.

Olisiko mahdollista antaa anteeksi ja keskustella heidän kanssaan asiat selviksi?

Oletko sairaanloisen mustasukkainen miehestäsi? Minun veljeni vaimo on ja hän pakotti veljeni erkaantumaan vanhemmistamme. Äitini ei ole koskaan kohdellut veljenivaimoa huonosti. Joskin toppuutteli, että kannattaisi odottaa hieman ennenkuin menette naimisiin, koska veljeni oli silloin lukiossa. Veljenivaimo vain etsii äidistäni huonoja puolia ja kertoo ne laajasti eteenpäin. Kuvottava ihminen.

Anteeksi heille olen antanut jo ja monesti. En vain jaksa enää. Tilanne ei muutu miksikään vaikka kuinka monta kertaa " sovittaisi" asiat. Mieskin sanoo että " he ovat sellaisia, ei heitä voi muuttaa. Ei vanha koira opi uusia temppuja. Koita kestää.." . Ja appivanhemmat ovat sitä mieltä että kun olen heitä nuorempi, minun täytyy kunnioittaa heitä ja he saavat sanoa minulle mitä vain, enkä minä saa suuttua. Näin sanoi anoppi päin naamaa.



He ovat ihmisiä, joilla on vain huonoa sanottavaa muista. He ovat töykeitä eivätkä omaa käytöstapoja. Kohteliaisuus on kaukana heistä. Arvostelevat avoimesti olemustani (olen hieman ujo, etenkin heidän seurassaan), ulkonäköäni ja haukkuivat mm. ammatinvalintani penkin alle kun iloisena kerroin päässeeni opiskelemaan hoitoalalle. Sen jälkeen kun anoppi moitti ja arvosteli minulle vanhempiani, tyttärensä miehen vanhempia ja siskoani, minulle riitti. Lapsemme ristiäisten jälkeen haukkuivat papin homoksi, siskoni vaatetuksen huonoksi, äitini vanhan oloiseksi, isäni omituiseksi. Heidän loukkauksiaan on niin paljon että menisi koko yö kirjoittaessa niitä ylös. Häissämme tunkivat häävalssiimme mukaan kahdestaan, appi piti puhuttelun jossa pyysi minua olemaan miehelleni samanlainen vaimo kun hänen vaimonsa on (appi anopin lapsi. Passattava ja aina omilla teillään, teillä tietämättömillä. Harrastuksissa ja ryyppäämässä viikon putkia.)



Häittemme jälkeen kun koko sukunikin oli aivan näreissään appivanhempien ylpeastä ja moukkamaisesta käytöksestä, kyllästyin olemaan kiltti ja ystävällinen ja nostin kissan pöydälle. Yritin olla asiallinen mutta riidaksihan se paisui heti kun huomasivat minun puhuvan negatiiviseen sävyyn. Heti piti ruveta uhoamaan. Mies istui aivan hiljaa vieressä, ei sanonut mitään vaikka itkin vieressä appivanhempien " nokkiessa" minua. Sain mm. kuulla hoitaneeni kotiamme huonosti ja olevan syypää siihen että miehestäni on tullut vanhempiensa seurassa pidättyväinen. Anoppi uhkasi nostaa kunnianloukkaussyytteen minua vastaan.



Kaikista raskainta koko jutun päälle on se, että appivanhemmat eivät myönnä koskaan olleensa ikäviä minua kohtaan. He väittävät minua aivan hulluksi kun väitän moista, syyttelen heitä aivan syyttä. Sain juuri narsisti leiman otsaani. Ovat nyt mustamaalenneet minut hulluksi narsistiksi koko suvulle. Jos mieheni yrittää keskustella heille asiasta, latistavat hänet tosi nopeasti lyttyyn. Mies ei edes uskalla vanhemmilleen mitään vastaan sanoa. Ja mitä se auttaa, minä hullu narsisti olen puhunut miehenikin ympärilleni ja saanut hänet jopa omia vanhempiaan vastaan. Olen aivan poikki.

Ja tästä viimeisimmästä viestistäsi sanoisin, että ainakin kirjoittamalla osaat ilmaista itsesi hyvin selkeästi ja napakasti. Jos sanalliset viestintätaitosi yltävät edes puoliväliin tuosta tasosta, niin olet todellakin pystynyt laittamaan appivanhemmillesi kampoihin. Mutta jos he ovat järkähtämättömiä, niin ei auta, vaikka kuinka taitavasti perustelisit näkemyksesi. Päätä voi hakata puuseinään tai kiviseinään, mutta joka tapauksessa päähän sattuu ennen kuin seinä hajoaa.

vaikka tiedän että aiheettomasti syyttelevät ja mollaavat minua ja muita, tiedän että vika on heissä. Vaikka se on naurettavan selvää kun sen ylös kirjoitan. Huomaan miten naurettava ja älytöntä heidän käyttäytymisensä on. Mutta silti syytän itseäni. Se johtuu varmaan siitä, ettei mieheni ole tarpeeksi puolellani eikä tukea tule. Ja siitä kuinka voimakkaat ihmiset ovat minua vastassa. Ja koko suku. Ja olen aivan yksin. Tai siltä minusta tuntuu, koska mieheni ei pidä puoliani. Muut läheiseni ja runsas ystävien kirjo pitää kyllä. Mutta toki toivoisi että oma rakas olisi se, johon voi turvautua kaikkein eniten.



Kun on seitsemän vuotta kuunnellut ja alistunut, on helppo mennä itsekin mukaan syytteilyihin. Helpompi yhtyä syyttämään itseään kun yrittää panna hanttiin niin suurille ja vahvoille ihmisille.

luulet että pitää olla sellanen ja tällänen. Miehen pitää valita puolia, miksi, sehän saa tehdä niinkuin tuntuu, ei ihmistä voi pakottaa mihinkään. Ja erosta puhuminen kuulostaa naurettavalta, luuletko että olet sitten onnellisempi, tolla mielentilalla menet varmaan lopullisesti sekaisin.

Esim. tuo 15.

Ajattele että enemmän ne appivanhempasi tässä menettää kuin sinä! Se mitä tekevät sinua kohtaan, kostautuukin heitä itseään vastaan. Eivät näe usein lapsenlapsiaan ja välit poikaansakin pakostikin muuttuvat viileimmksi.

Itseään on turha rääkätä.

Missä sairauksissa sellaisia saa?

Olenkin päättänyt olla tapaamatta heitä. En ole tottunut siihen, että minua uhkaillaan ja sanotaan asioita todella pahasti. Ja minä en ole ainoa ihminen, joka heidän kanssaan ei tule toimeen. Minuakin asia ahdisti aluksi tosi paljon. Mutta eipä se siitä muuksi muutu, joten en stressaa enää sen takia. Mietin vain, miten aikuiset ihmiset voivat käyttäytyä niinkin tökerösti, mutta kaikenlaista mielenvikaisuuttahan on olemassa.

Voimahalaus ap!!

19, appivanhempasi kuulostivat aivan omieni kaltaisilta. Hekään eivät tule toimeen juuri kenenkään kanssa. Anopilla ei ole yhtään ystävää. Apella muutama ryyppykaveri. Välit omiin sisaruksiinkin viileät ja etäiset.



19, kuinka miehesi suhtautuu asiaan? Jos miehelläsi on sisaruksia, millaiset on välisi heihin? Entä heillä vanhempiinsa? Mitä jos törmäät appivanhempiin jossakin, vaihdatteko muutaman sanan vai oletko niinkun et huomaisikaan? Onko teillä lapsia? Ovatko lapsesi ja miehesi paljoa tekemisissä appivanhempiesi kanssa? Kutsutteko heidät lastenne synttäreille?



ap.

Kotiimme heillä ei ole asiaa.



Mies saa käydä siellä minun puolestani, mutta mitään yhteyttä minä en pidä, eivätkä ole lastemme elämässä mitenkään mukana.

Eli teet nyt selväksi miehelle, että haluat rauhoittua noiden ihmisten suhteen hetken ja se tarkoittaa sitä, että te ette tapaa ja he eivät ole tervetulleita teille. Mies voi käydä siellä lasten kanssa, mutta sinä et tule mukaan. Tiedän muutamia perheitä, joissa eletään näin vuodesta toiseen ja vain aivan pakollisissa juhlissa ollaan samassa tilassa.



Älä alistu nyt kuitenkaan hyppimään appivanhemmillasi vaan katkaise välit.