Täytyykö äitipuolen oikeasti pitää miehen ex-liiton lapsista?

t: ilkeän äitipuolen onneton tytärpuoli

Itse en tietenkään lapsille ole ilkeä.. En siis näytä heille tietentahtoen sitä etten heistä pidä.

En vain pidä. En ole näinä vuosina oppinut pitämään, enkä varmasti koskaan tulekaan pitämään.

Ainoastaan mihin tämä vaikuttaa, on se, etten halua ottaa heitä meille kovin usein kylään. Mutta kun he käyvät, olen tottakai heille ihan ystävällinen.



ap

Miesystävällä ollaan ja omat lapset ei pysty nukkuun kun miesystävän lapsi valvottaa.. Yli tunnin tossa kitisi iltasatua, löi isäänsä ja heitteli tavaroita ja huusi... Vaativat nukuttamista nämä 3- ja 6-vuotiaat. Omat lapset kun menee nukkumaan " kylmiltään" , eli sänkyihin ja ovi kiinni.



Miesystävän lapset " vapaan kasvatuksen tuloksia" ..... Ja miesystävä olisi antanut iltasadun suhteen periksi jos ei oltais täällä. Oon maininnut tästä asiasta sille....

Minä ja veljeni teimme kaiken kotityön, naisen omat lapset ei yhtään mitään. Saimme syyt, jos jätskipaketti oli avattu ja sieltä syöty (koska X sanoo jos on ottanut (my ass)).

Meillä aivan hirveät kotiarestit ja kotiin tuloajat päällä koko ajan. Arvaa oliko rouvan lapsilla? Itse asiassa MINÄ (ainoana naispuolisena) olin oikein erityistarkkailussa. En vieläkään tiedä oliko kyse jostakin mustasukkaisuudesta.

No kysyt nyt, miksi isäni ei puuttunut asiaan...

Siksi kun oli kaikessa viisaudessaan antanut äitipuolelle luvan kasvatttaa meitä, mutta oli itse luvannut olla puuttumatta rouvan lapsien kasvatukseen.



Ei siinä mitään, mutta arvaapa millainen kastijako on nyt lapsenlapsilla?

Niin törkeä, että olen jo puoliksi heittänyt pyyhkeen kehään ja ukaasin, ettei meitä siellä nähdä jos ei tyyli muutu.



mm. ulkomaanmatkoja ja 20-30 joululahjapkt kun meidän lapsille 1-2.

Että sellasta.



t: 2

Kuitenkin ne kuuluu pakettiin ja sillä tekee vain oman elämänsä sekä lasten elämän kurjaksi että on pakko sietää jotain epämiellyttävää ihmistä.

Mutta jos ei pidä niin minkä sille voi, sen kanssa on vaan elettävä. Mulla on sama tilanne kun sullakin, oon tuntenut miehen muksut jo monta vuotta, mutta en vieläkään ole oppinut heistä tykkäämään. Etukäteen kuvittelin että kun miestäkin niin kovasti rakastan niin varmasti palvon hänen lapsiaankin. No se vaan niin mene.



Mutta ihan hyvin meillä on mennyt, olen aina ystävällinen ja asiallinen lapsia kohtaan kun ovat meillä. Jos joku asia harmittaa kiukuttelen miehelle tai puran mieltäni kaverille, en koskaan lapsille. En yritä esittää mitään, olen ihan oma itseni. Mikä hassuinta, minusta tuntuu että lapset kyllä pitävät minusta kovasti.

Miksi on pakko ottaa mies jonka lapsia inhoaa?

Heissä on paljon hyviäkin puolia, mutta kyllähän jutut menee vähän yli silloin kun ne vaikuttaa negatiivisesti omiin lapsiin. Toivon, että asioihin tulisi muutos ja yritän itsekin pikkuhiljaa (suhde melko tuore) edesauttaa asiaa.

Vierailija:

Kuitenkin ne kuuluu pakettiin ja sillä tekee vain oman elämänsä sekä lasten elämän kurjaksi että on pakko sietää jotain epämiellyttävää ihmistä.

Näin jälkeenpäin olen ajatellut tätä todellapaljon. mutta ei sitä silloin rakastuneena tajunnut. Miestä rakastan kyllä vieläkin, todella. Ja meillä on kaksi yhteistä lasta ja kotielämä on ihanaa.. <3 <3

Niin kauan kunnes miehen lapset tulevat.

Silloin alkaa hirveä show.

Ex käy riehumassa meillä lähes joka päivä, lapset nimittelevät mm. huorittelevat minua, lyövät näitä meidän lapsia (pikkusisariaan siis). Ei mennä nukkumaan, vaan hypitään yömyöhään. Ex on opettanut jo alusta asti että " huoria ei tarvi kuunnella" -sanomattakin selvää lienee, että minua tarkoitetaan.. Näitä meidän lapsia kutsuvat pennuiksi, äpäriksi tai huoranpenikoiksi..

Että ihan oikeasti. Alan olemaan niin väsynyt ja loppu. En oikeasti löydä mitään hyviä, lämpimiä tunteita näitä miehen lapsia kohtaan. Onko ihme?

Olemme olleet yhteydessä sosiaalitoimistoon (tuon kielenkäytön ja tapojen puutteiden takia) toiveissa, että saisimme kasvatusapua tai ammattilaisen näkökulmaa.

Meitä ei oteta tosissaan missään. Emme ole se lähiperhe lapsille, joten ongelma ei siis ole todellinen (näin meille sanottiin!).

ap

Eihän lapset ole koskaan syyllisiä vanhempiensa eroon ja kärsivät varmaan muutenkin. Ei voi olla niin lapsellinen aikuinen ja ajatella vai itseään, jos kerran sellaiseen suhteeseen ryhtyy, jossa toisella on lapsia.

Itse olin alussa mustasukkainen melkein kaikesta ajasta ja huomiosta mitä mieheni lapselleen antoi, ennen kuin tajusin, että kyllä se lapsi oli tässä se, joka eniten menetti. Tämän jälkeen kehitin kaverisuhteen mieheni lapseen ja tällä hetkellä hän on paljon ihailtu ja rakastettu isoveli yhteisille lapsillemme.

Aikuinen on se, joka laittaa raamit perhe-elämälle, ei lapsi, ei edes vaikka olisi ex-suhteesta.

Jos olet rehellinen itsellesi, niin tiedotat että vika ei ole niissä lapsissa, vaan heidän äidissään.

Meillä äiti ei ole koskaan erityisemmin haukkunut isäni lukuisia naisystäviä (se kamalin jäi), mutta äitipuoleni kyllä kuunteli esim. minun ja äitini välisiä puhelinkeskusteluita toisesta puhelimesta.



t: 2

Ja harmi, että isät harvoin pitävät omiensa puolia. Naiset osaavat kietoa miehensä oman pikkurillinsä ympärille ja miehet eivät enää ole kriittisiä naisen toiminnalle.



Olen ehdottanut eräälle psykologikaverilleni, että alkaisivat tehdä väitöskirjaa, jossa haastateltaisiin aikuiseksi kasvaneita uusperheissä eläneitä. Ja samalla kartoittasivat miten elo jo itsenäistyttä suhteessa perheeseen toimii. Toivottavasti sellainen vielä tulee.



Itselläni on kannssa erittäin epäoikeudenmukaisia kokemuksia. en jaksa kaikkea sitä kuitenkaan nyt kirjoittaa.

Miten voitte niin kovin rakastaa miestä, joka on jättänyt lapsensa kasvattamatta tavoille ja siten aiheuttanut teille tuon ikävän ja kiusallisen tilanteen? Nyt puratte kiukkunne ajatuksissanne lapsiin. Eli lapset ovat ikäviä. Oikeasti taidatte olla pettyneitä lasten isiin, jotka eivät ole saaneet tuon parempaa tulosta lastensa kanssa. Mutta kun miestä rakastatte niin kovin, niin eihän siihen mieheen voi olla pettynyt. Joten kohteeksi tulee sitten otettua lapsi. Ymmärrettävää itsesuojelua teiltä, mutta haukutte nyt kuitenkin väärää puuta.

ja tämä varmasti myös heijastuu heidän käytökseensä. Ehkä lapset käyttäytyisivät toisella tavalla, jos he kokisivat olevansa tervetulleita omana itsenään. Jos he koko ajan kokevat käyttäytyvänsä väärin, niin eihän sillä ole sitten mitään väliä käyttäytyykö vähän väärin vai paljon väärin, kun toruja (tai ainakin happamia ilmeitä) tulee joka tapauksessa.

Asiantuntijoiden kirjoittamat kirjat aiheesta antavat varmasti ajattelemisen aihetta.



Ja neloselle sanoisin, että esimerkiksi tuo nukuttamisjuttu ei välttämättä ole kasvattamisen heikkoutta. Kaikki lapset eivät opi nukahtamaan itsekseen, sillä lapsissa on tuon asian suhteen synnynnäisiä luontaisia eroja. Siksi saan vaikutelman, ettet hyväksy miehesi lapsia, koska he ovat luonteeltaan erilaisia kuin omasi.

Eli jos lapset eivät ole mitään oikeasti kamalia kauhukakaroita, miksei heistä pitäisi, jos kerran rakastaa lasten isää.

Hän on myös vastuussa lastensa kasvatuksesta, ei pelkästään exä.

Millä keinoin olette yrittäneet saada lapsille sääntöjä selväksi?

Omalla puolisollani kaksi lasta, olen tuntenut heidät vasta pari vuotta, nyt 10 ja 12v. Ovathan ne lapset ihan kivoja, mutta en voi väittää että heitä rakastaisin tai mitenkään tolkuttomasti heistä pitäisin. Ovat jo isoja ihmisiä, eikä meillä ole oikein mitään yhteistä tms. Enhän minä kaikista aikuisistakaan pidä, joten tuntuu teeskentelyltä väittää että pitäisin kaikista lapsista. Hyvin tullaan kuitenkin toimeen, tehdään yhdessä asioita ja lapset pitävät minusta todella paljon, puolisokin on ok asian suhteen.



Aluksi tunsin todella paljon syyllisyyttä omista tunteistani (tai niiden puutteesta), mutta lopulta tajusin, että syyllisyys on turhaa ja hyväksyin asian. Sen jälkeen olen itsekin ollut rennompi lasten kanssa.