Ystävän jatkuvat ongelmat

On ja yhteydenpito on hiipunut vuosi vuodelta. Vähintään siihen kun jokainen kohtaaminen aina alkaa sillä kun henkilö valittaa ettei olla oltu yhteydessä häneen -mutta hän ei koskaan itse ota yhteyttä-

Valitusvirsi on niin pitkä ja jatkuva ja elämä toivotonta etten jaksa edes kuunnella. Mikään ei auta ja kaikki on aina jonkun muun syy + oletukset ovat täysin järjettömiä (mm. tämä henkilö on sitä mieltä että "kun hän valmistuu, sitten hän vaihtaa tässä piip työpaikasta parempaan" Pikku ongelma vaan, että ne opinnot ovat roikkuneet jo kohta 25 vuotta; valmistuminen ei todellakaan ole kovin todennnäköistä" Ekat 5 vuotta jaksoin kannustaa, sitten jätin aiheen

Tyyppi on ElävänElämänAnkeuttaja

Mulla ihan sama homma, paras kaveri ja keksii jatkuvasti valituksen aihetta jostakin. Itse haluaisin olla mahdollisimman positiivinen, mutta omaankin mielialaan alkaa vaikuttaa varsinkin kun koulussa luokkakaveritkin ovat samanlaisia. Kaveria olen koittanut saada hommaamaan masennuslääkitystä, mutta keksii selityksiä miksi ei voi hakea. Jos luopuisin tuosta ystävästä niin ei jäisi kauheesti tilalle ketään, siksi pakko kestää, vaikka kaikkialla hoetaan, että negatiivisista ihmisistä pitäisi hankkiutua eroon. Ja se tuntuisi muutenkin törkeältä koska tiedän masennuksen olevan tähän perimmäinen syy.

Mulla on ollut kanssa ongelmia, ja kun näkee vaan ne, puhuu niitä eikä välttämättä tajua sitä. Mulle on aina sanottu että olen positiivinen ja iloinen ihminen. Kuitenkin kun itsellä on vaikeaa, tajusin että opiskeluporukassani vain valitin, kaikesta. Kaikki tuntui raskaalta ja se oli ihan aito tunne silä hetkellä. Tajusin sen jotenkin muiden hiljaisuudesta ja ilmeistä , että saan kohta heidätkin alamaihin. Toisaalta olen sitten ihan hyvä kyselemään muiden kuulumisia ja olemaan positiivinen jos haluan, mutta jos ongelmat jatkuu niinkuin lähiaikoina, vetäydyn sitten vapaa-ajan kotiin ja mietin näitä asioita, sitten jaksan taas olla vastaanottavaisempi muille. Mutta on tosiaan neuvottu että mene hakemaan apua psykologilta. Mua on kyllä kuunneltu, tajusin vasta että eräs ihminen oikeasti kuunteli ja välitti mutta hälle tuli olo ettei hänellä ole taitoa mua auttaa. Neuvoi että menen puhumaan jonnekin jos tuntuu siltä.

Ja en minä tykkää tästä asioiden jauhamisesta, olen ihan kyllästynyt ja haluaisin jo käyttää energiaani muuhun kuin taustalla mieltä painaviin asioihin.

3

up

Olen tehnyt ihan tietoisen päätöksen kieltäytyä psykiatrin roolista. KAIKILLA ihmisillä on ongelmia, enkä halua käyttää vähäistä vapaa-aikaani negatiivisen asioiden jauhamiseen. Aika monesti asioille voi paljonkin, mutta ikiaikaiset valittajat eivät vain halua tehdä mitään muutoksia elämäänsä.

Ihmisten pitää oppia, ettei ihmissuhteet ole mikään toisten lahja heitä varten. Ihmissuhteiden tarkoitus ei ole pitää toisia pystyssä. En minä suostu siihen, että annan rajattomasti aikaa ja energiaa, tukea ja empatiaa enkä sitten saa itse mitään takaisin. Jokainen seisoo omilla jaloillaan, ja valittaminen on vain rumaa käytöstä.

P.S. Minullakin on masennus, joten se ei nyt käy tekosyyksi mihinkään.

No mulla on elämässä aina joku ongelma.

Vuosia sitten sisaren vankila-huume-kierre, sitä ennen koulukiusaus, toisen siskon perheongelmat (lapset sijoitettu kohta 2v. sitten), alkoholisti appivanhemmat joihin ei olla onneksi väleissä, mutta toisaalta harmittaahan se, että ei ole isovanhempia jotka lähellä asuisivat mukana arjessa. Meneillään nimittäin myös ne ruuhkavuodet, esikoisen vauva-aika oli kamalaa sairastelukierrettä, remppaakin koitetaan tehdä, töissä koitetaan käydä vaikka koko ajan työnantaja koittaa repiä enemmän vähemmästä porukasta. Sitten on omat terveysongelmat, jotka kulminoituivat vuosi sitten leikkauspöydälle. Siinä sitten sai pyörittää ruuhkavuosia selkäleikkauksen jälkeen ilman niitä tukiverkkoja jne.

Mutta tiedätkö mitä? Minun murheistani 99% on sellaisia (kuten läheisten ongelmat) joihin en voi vaikuttaa, miksi siis niitä märehtiä? Omat terveysongelmat selän suhteenkin olivat sellaisia, etten niihin voinut vaikuttaa (ei ylipainoa jne. oli poikkeuksellinen perinnöllinen rakenteellinen juttu).

Ja toisekseen; elämä nyt vaan ei ole niin mukavaa aina, kun on nämä kuuluisat ruuhkavuodet menossa. Pitää panostaa siihen, mihin voi (lapsien pikkulapsiaikaan) ja odottaa muutama vuosi, niin on taas enemmän aikaa myös itselle.

Elämä on asennekysymys, samoin onnellisuus.

Minulla on kaksi tervettä lasta, kroppa tikissä vaikka ikää alkaa jo mittarissa olla, on hyvä mies, on työpaikat, on ihana koti (jonka remppakin alkaa olla jo loppusuoralla), kivat työkaverit ja omat vanhempani - vaikka kaukana asuvatkin - ovat mukana lasten elämässä ja kiinnostuneita näistä.

Minun elämässäni on valtavasti sellaisia asioita, joista moni olisi äärettömän kiitollinen. Surkeudessa märehtivät ihmiset ovat raskasta seuraa.

Minun ystävälläni oli sellainen tilanne. Ehkä pari vuotta. Ensin avioero, sitten ihmissuhdeongelmaa, sitten terveysongelmia. Ihan todellisia ongelmia, mutta lopulta tuntui, että hän oli vain todella ahdistunut aina ja puhui ongelmistaan, eikä kuunnellut muuta. Kuunteleminenkaan ja tukeminenkaan ei auttanut, aina kun oli yhden kerran jaksanut kuunnella, seuraavalla kerralla vatvottiin jo uusia ongelmia. Sitten tuli se keskustelu, kun sanoin, että "sinulla on joka kerta joku ongelma päällä, kun olemmme tekemisissä" ja että "tuntuu, että menet vaan ongelmasta ongelmaan". Ystäväni loukkaantui verisesti ja olimme välirikossa, kunnes hän itse monta kuukautta myöhemmin taas otti yhteyttä ja sanoi, että olin ollut oikeassa. Hän oli saanut vähän perspektiiviä asiaan kun oli puhunut muidenkin kanssa. Itse en tuon hiljaisuuden aikana kaivannut häntä, koska ihmissuhteemme oli jo mennyt yksipuoliseksi ja sellaiseksi, että se ei enää antanut minulle mitään.

Olemme nykyään vielä ystäviä, mutta kyllähän tuosta meni ystävyys vähän hakuseen vähäksi aikaa.

 Mutta itselläni tosiaan jo oli se turhautuminen, että ystävyyssuhde ei antanut enää mitään ja en voinut auttaa häntä, kun hänen vaikeutensa olivat jo niin suuria.

 Eli mitä tulee aloittajaan niin vaihtoehdot eivät ole helppoja, joko etäisyyttä tai sitten, jos sanot asioita suoraan, niin voit varautua siihen, että tulee riitaa, loukkaantumista. Itsehän en ollut loukkaava, laitoin vain omat rajani tuossa jutussa. Mutta noin yleensä yritän myös suhtautua lempeästi toisiin omia rajojani kunnioittaen, on ihan mahdollista, että tulee elämänkriisiä ihan kelle meistä tahansa. Niin kukapa silloin haluaisi, että kaikki vain kääntävät selkänsä.

Vierailija kirjoitti:

Olen tehnyt ihan tietoisen päätöksen kieltäytyä psykiatrin roolista. KAIKILLA ihmisillä on ongelmia, enkä halua käyttää vähäistä vapaa-aikaani negatiivisen asioiden jauhamiseen. Aika monesti asioille voi paljonkin, mutta ikiaikaiset valittajat eivät vain halua tehdä mitään muutoksia elämäänsä.

Ihmisten pitää oppia, ettei ihmissuhteet ole mikään toisten lahja heitä varten. Ihmissuhteiden tarkoitus ei ole pitää toisia pystyssä. En minä suostu siihen, että annan rajattomasti aikaa ja energiaa, tukea ja empatiaa enkä sitten saa itse mitään takaisin. Jokainen seisoo omilla jaloillaan, ja valittaminen on vain rumaa käytöstä.

P.S. Minullakin on masennus, joten se ei nyt käy tekosyyksi mihinkään.

Ok. Minä taas koen ihmissuhteet osittain myös tukena ja itsekin sitä yritän muille tarjota. Toki on muitakin, parempia aikoja. Ei ystävät tietenkään psykiatreja ole eikä tarvitsekaan, mutta oikeastaan jo ystävän määritelmään sisältyy itselläni toisen kanssa oleminen ylä- ja alamäissä. Ehkä olet myös itse tällä hetkellä väsynyt ja tarvitsisit itsellekin apua?

3

3 täällä vielä :D  Kyllähän toisaalta joku kohtuus jossain vaiheessa tulee vastaan. Vuosia sitten eräs kaveri/tuttava soitteli melko usein tunnin puheluita, aiheena ongelmansa. Mun asiat kysyttiin vain nopeasti. Se ihmissuhde on rehellisesti sanoen hiipunut, tuntui etten saa tilaa tai suunvuoroa. Että ihan sama olisiko siinä ollut kuka vaan.  Olen kyllä sortunut tähän itsekin, omille perheenjäsenille olen sitten puhelimessa tilittänyt. Voih. Kunpa vaan ongelmat pyyhkiytyisi pois ja voisi jatkaa iloista, energistä ja tyytyväistä, aikaansaavaa ja elämään keskittyvää elämä :D Kyllä se tästä. Tsemppiä vaan kaikille. Nyt muutenkin koko maailmassa tuntunut olevan ongelmaa, vaikuttaa jo ihmisten mielialoihin.

Kiinnostavia kommentteja, kiitos niistä. Tuo on erityisen pohdituttava kommentti, että eipä sitä haluaisi ystävien kääntävän selkää jos itsellä olisi pidemmällä aikavälillä vaikeaa. No ei mun elämä oo mitään ruusuillatanssimista ollut myöskään, kenenpä olis, mutta oon kai peruspositiivinen ja jollain tavalla rento. En murehdi toisaalta liikoja. Tällä ystävälläni on periaatteessa kaikki hyvin. Hän on saanut uuden hienon työpaikan, hyvä avioliitto, ihana asunto keskustassa, matkustelee paljon. Mutta hän on mielestäni aika herkkä siinä mielessä, että kokee monet asiat hyvin raskaina ja tosiaan tuntuu siltä että viimeisen vuoden aikana en muista tilannetta että olisin kysynyt mitä kuuluu/miten menee ja hän olisi sanonut että hyvää. Yleensä alkaa jutut siitä mikä asia nyt on huonosti ja stressaa. Hänellä on kyllä ollut surua perhepiirissä, joten selittäiskö se sitten tuon että moni muukin asia tuntuu tavallista raskaammalta. Erityisesti nyppii nyt se että hän antaa ymmärtää että en ole tarpeeksi ymmärtäväinen hänen ongelmiaan kohtaan. Katsotaan miten seuraava tapaaminen sujuu...ehkä mun pitäisi sanoa että sorry mutta oon kuunnellut sun ongemia nyt ainakin vuoden ja koittanut olla empaattinen, olis kiva jos yrittäisit sinäkin joskus olla iloinen siitä mitä sulla on. Vaikea dilemma tuo, että miten olla samaan aikaan tukena ja hyvä ystävä, mutta samalla herätellä toista näkemään tilannettaan. -ap

Entä jos ehdottaisit ystävällesi, että hän kävisi puhumassa asioistaan myös ammattiauttajalle, joka osaisi antaa käytännön neuvoja. Kerro, että terveyskeskuksissa on psyk.hoitajia, joilta saa ilmaista keskusteluapua. Sano vaikka, että joku sinun tuttusi on saanut keskusteluavusta paljon helpotusta omaan elämäänsä. Minä voisin olla se sinun kaukainen tuttavasi, joka kertoi asiasta sinulle kerran (eli nyt). 

Ei ole kenellekään terveellistä joutua kuuntelemaan toisten valituksia, olkoon vaikka kuinka ystävä ja vaikka kuinka masentunut. Sen verran itsesuojeluvaistoa pitää olla, että osaa kieltäytyä ainaisesta likasankona olemisesta. 

Minä olin samanlainen valittaja kuin ap:n ystävä. Lopulta  kuitenkin ymmärsin itse, että tarvitsen ihan oikeaa ammattiapua. Terapia auttoi. Kävin mt-toimiston tarjoamassa terapiassa pari vuotta hoitamassa masennustani ja ahdistustani. Lähetteen saa terveyskeskuslääkäriltä.