G. Aviosta eronneille. Mihin joutui erossa vihkiraamattu?

ex-mieheni luota 10v sitten ja jätin tuolloin vihkiraamatun ja -kuvat sinne. Sitä en tiedä, missä ne nyt on...

jotenkin en halua heittää raamattua roskiinka, vaikken uskovainen olekka. (kristitty kyllä)

Vihkikuvakansio lensi roskiin, taulu on kaapissa odottamassa josko hienoille kehyksille löytyis käyttöä..

Molemmat ovat tärkeä ja rakaskin osa elämäntarinaani.

...mutta tiesin, että miehen 15-vuotias, meillä asuva tytär haluaisi nähdä sen. Niin olikin. Hän sanoi nähneensä ainoastaan yhden valokuvan omien vanhempiensa häistä. Äiti oli varmaan heittänyt omansa pois jo aiemmin. No, nyt tyttö sai koko albumin.



Oli muuten aika hauska vertailla heidän häitään omiin 1. häihini. Menimme naimisiin samana vuonna vain muutaman viikon erolla. Me oltiin sentään edes onnellisen näköisiä!

Turhaa paperisotaa ja asioiden järjestelemista vaan vaatii nuo turhat häät ja erot.

Kun mä menin naimisiin, niin todellakin ajattelin eläväni kyseisen ihmisen kanssa loppuelämäni. Noh, aina ei voi ihmistä täysin tuntea..

Avioliitto oli meille uuden alku - mies lupasi ja vannoi, ettei enää koskaan ole uskoton vaan avioliiton myötä sitoutuu minuun täydellisesti.



Ei se sitten ollutkaan niin.



Olin hyväuskoinen hölmö. Tai sitten vain nuori ja rakastunut. Sattuuhan sitä.

Olen kait niin naiivi, että en silti ymmärrä, miten toinen voi osoittautua niin suureksi pettymykseksi, että ainoa vaihtoehto on ero?



Eikö puhumalla ja sovittelemalla, TAHTOMALLA, niin kuin vihkikaavassa sanotaan, voi päästä eteenpäin?



Miksi se tahtominen loppuu? Voiko sen jälkeen mihinkään omaan tai toisen antamaan lupaukseen luottaa, jos ei sellaiseen, joka on annettu omissa häissä, papin ja kaikkien sukulaisten edessä?

Tarjosin niitä ensin lähisuvulle, joku sieltä muutaman kuvan ottikin itselleen. Ei ollut lapsia siitä liitosta, joten en pitänyt tarpeen säästellä.

Siksi naiset menevätkin eron jälkeen uuteen avioliittoon keskimäärin useita vuosia myöhemmin kuin miehet. Yhden ihmissuhteen kariutumisella ei kuitenkaan kannata pilata koko elämäänsä, jota on vielä kymmeniä vuosia jäljellä. Kun oma osuus tapahtuneeseen on käyty läpi ja virheistä on otettu opiksi, on aika antaa jälleen rakkaudelle mahdollisuus.



Meitä on paljon, jotka olemme lapsuutemme aikana vaurioituneet tavalla tai toisella siten, että ensimmäinen parinvalinta karahtaa kiville. Emme pysty parempaan. Olkaa onnellisia te, joille vanhemmat ovat antaneet niin hyvät eväät, että olette osanneet jo ensimmäisellä kerralla valita hyvin.