Hei kaikki keittiöjakkarapsykologit! Mitä mieltä olet tästä?

Kuulostaa vähän sellaiselta "katsokaa, minä saan sen toimimaan!"-jutulta. Ehkä pientä pelkoa että käy kuin omille vanhemmille? Rauhoittuneen aikanaan kun huomaa että ei ole ns. mitään hätää.

Mies ei viihdy elämässään ja yrittää sinnitellä vakuuttamalla että kaikki on hyvin. Tavaran ostaminen ja ja "hylkääminen" on selvä merkki siitä että kaikki ei ole hyvin. 

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa vähän sellaiselta "katsokaa, minä saan sen toimimaan!"-jutulta. Ehkä pientä pelkoa että käy kuin omille vanhemmille? Rauhoittuneen aikanaan kun huomaa että ei ole ns. mitään hätää.

No just, näin minäkin olen vähän miettinyt. Ei kuitenkaan olla enää mitään nuoria ja ollaan oltu yhdessä kauan, 17 vuotta.

Pelkään jotenkin että perheestäkin tulee tuollainen " auto", jonka voi jättää makaamaan kun se on hankittu. Muutoinkin miehen puheet siitä, että onneksi löysi minut kun kukaan muu ei olisi huolinut tai häntä katselisi, on jotenkin alentavia. Tuntuu kuin hän ei tajuaisi puheiden pitävän minua vähän tyytyjänä.

Vierailija kirjoitti:

Mies ei viihdy elämässään ja yrittää sinnitellä vakuuttamalla että kaikki on hyvin. Tavaran ostaminen ja ja "hylkääminen" on selvä merkki siitä että kaikki ei ole hyvin. 

No tämänkin pelkään olevan totta. Aivan kuin koittaisi paikata jotain reikää. En vaan tiedä mitä kummaa asialle voin tehdä. Juu ja sanottakoon, että minusta mies ei todellakaan vaikuta kovin tyytyväiseltä vaikka periaatteessa kaikki ok.

En todellakaan oikein tiedä mitä tehdä. Mies ei tietenkään halua mistään tälläisestä keskustella mutta toisaalta vaikka kaikki on kunnossa, tuntuu että jotain on ihan pohjilta saakka jotenkin vinossa.

Minun mieheni vanhemmat ovat eronneet. Miehen isä on väkivaltainen sekopää, mutta mieheni kohtelee häntä silti kuin jumalaa. Ja juu, samanlainen auto täytyy olla kuin isällä. Ja isän mielipiteellä on aina merkitystä vaikka se onkin sellainen narsistinen sekopää että se saattaa ensin ilmoittaa että hän ei osaa auttaa meissä jossakin asiassa ja sen jälkeen kun ollaan tehty se asia hänen mielestään vääriin niin se haukkuu pystyyn. Miehen isä kohtelee myös entistä ja nykyistä vaimoaan kuten roskaa ja puhuu alentavasti kuten ap:n mies puhuu hänelle. Mä olen vetänyt sen pelin poikki heti seurustelun alkuvaiheissa. Sanoin miehelle, että mulle ei puhuta noin! Piste. Ota tai jätä. Luulen, että sun pitää myös asettaa rajasi ennenkuin tilanne pahenee. Mikähän siinä on että miehille isä on niin tärkeä? Sodassa traumatisoituneet ja niiden sukupolvien jälkeläiset ovat kaikki järjestään vähän kukkuu........

Eiköhän tuo sama matkiminen toistu missä tahansa asiassa? Eli jos vaikka isäsi pärjäsi koulussa, on sinunkin pärjättävä koulussa ja usein vielä samalla alalla. Minun mielestäni kyseessä on normaali kehitysprosessi ja kun miehesi tulee siihen ikään, että hän alkaa pohtia elämäänsä syvemmin, yleensä 35-45 vuotiaana, alkaa hän hyväksymään menneet ja tekee viimeistään silloin täysin omia valintojaan elämässään ilman sukurasitteita.

Vierailija kirjoitti:

Minun mieheni vanhemmat ovat eronneet. Miehen isä on väkivaltainen sekopää, mutta mieheni kohtelee häntä silti kuin jumalaa. Ja juu, samanlainen auto täytyy olla kuin isällä. Ja isän mielipiteellä on aina merkitystä vaikka se onkin sellainen narsistinen sekopää että se saattaa ensin ilmoittaa että hän ei osaa auttaa meissä jossakin asiassa ja sen jälkeen kun ollaan tehty se asia hänen mielestään vääriin niin se haukkuu pystyyn. Miehen isä kohtelee myös entistä ja nykyistä vaimoaan kuten roskaa ja puhuu alentavasti kuten ap:n mies puhuu hänelle. Mä olen vetänyt sen pelin poikki heti seurustelun alkuvaiheissa. Sanoin miehelle, että mulle ei puhuta noin! Piste. Ota tai jätä. Luulen, että sun pitää myös asettaa rajasi ennenkuin tilanne pahenee. Mikähän siinä on että miehille isä on niin tärkeä? Sodassa traumatisoituneet ja niiden sukupolvien jälkeläiset ovat kaikki järjestään vähän kukkuu........

Vaikka sodan traumat näkyvätkin kaikissa muissa paitsi mamuissa, niin eikö se ole vähän hassua, että jos ei sotinut, oli kukkuu? Tästä pääseekin siihen, että onko Ruotsissa terveempiä ihmisiä siksi, etteivät he ole sotineet vuosisatoihin?

Vierailija kirjoitti:

Minun mieheni vanhemmat ovat eronneet. Miehen isä on väkivaltainen sekopää, mutta mieheni kohtelee häntä silti kuin jumalaa. Ja juu, samanlainen auto täytyy olla kuin isällä. Ja isän mielipiteellä on aina merkitystä vaikka se onkin sellainen narsistinen sekopää että se saattaa ensin ilmoittaa että hän ei osaa auttaa meissä jossakin asiassa ja sen jälkeen kun ollaan tehty se asia hänen mielestään vääriin niin se haukkuu pystyyn. Miehen isä kohtelee myös entistä ja nykyistä vaimoaan kuten roskaa ja puhuu alentavasti kuten ap:n mies puhuu hänelle. Mä olen vetänyt sen pelin poikki heti seurustelun alkuvaiheissa. Sanoin miehelle, että mulle ei puhuta noin! Piste. Ota tai jätä. Luulen, että sun pitää myös asettaa rajasi ennenkuin tilanne pahenee. Mikähän siinä on että miehille isä on niin tärkeä? Sodassa traumatisoituneet ja niiden sukupolvien jälkeläiset ovat kaikki järjestään vähän kukkuu........

No miehen isä kuten hänen isänsäkin on todella fiksuja miehiä ja käyttäytymiseltään minusta olleet aina aivan mahtavia. En sitten tiedä, mitä tuossa erotilanteessa on tapahtunut mutta kyllä siinä ilmeisesti on jokin hylkäämisen tunne tullut miehen äidille. Siitä puhutaan, kuinka urhoollisesti hän hoiti kodin, lapset ja remontoi ja teki kaikki, kun mies oli töissä.

Isäänsä mies oikeastaan arvostelee, äidistään ei sano pahaa, enkä saa sanoa minäkään, en ikinä. Äiti ja poika ovat olleet hyvin läheiset ja äiti edelleen soittaa miehelleni, jos perheessä jotain hätää. Mietinkin olenko jotenkin rikkonut äidin ja pojan välit ja kenelle hän koittaa tätä onnistumistaan näyttää?

Kauheeta, nyt kun tätä kirjoitan tää kuulostaa jotenkin vielä skitsommalta.

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän tuo sama matkiminen toistu missä tahansa asiassa? Eli jos vaikka isäsi pärjäsi koulussa, on sinunkin pärjättävä koulussa ja usein vielä samalla alalla. Minun mielestäni kyseessä on normaali kehitysprosessi ja kun miehesi tulee siihen ikään, että hän alkaa pohtia elämäänsä syvemmin, yleensä 35-45 vuotiaana, alkaa hän hyväksymään menneet ja tekee viimeistään silloin täysin omia valintojaan elämässään ilman sukurasitteita.

Hmm. Näinhän se voi olla. Mut musta kolme autoa, joista isänsä on puhunut tai omistanut ( täysin samanlaista) ja nämä on hankkinut ja nyt kaksi niistä joutunut jo romuttamolle, kun jättänyt täysin makaamaan, on jotenkin hassua.

Nyt hankinnassa vene, kun isälläkin on vaikkei siihen rahaa..

Kuulostaa ihan exltä, tosin hänen äitinsä oli kuollut, asia josta ei koskaan oltu puhuttu.

Puhumatonta isää matkittiin ja vihattiin yhtä aikaa, naiivina perhetyttönä en ymmärtänyt, että olin vain yksi hylättävä esine.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun mieheni vanhemmat ovat eronneet. Miehen isä on väkivaltainen sekopää, mutta mieheni kohtelee häntä silti kuin jumalaa. Ja juu, samanlainen auto täytyy olla kuin isällä. Ja isän mielipiteellä on aina merkitystä vaikka se onkin sellainen narsistinen sekopää että se saattaa ensin ilmoittaa että hän ei osaa auttaa meissä jossakin asiassa ja sen jälkeen kun ollaan tehty se asia hänen mielestään vääriin niin se haukkuu pystyyn. Miehen isä kohtelee myös entistä ja nykyistä vaimoaan kuten roskaa ja puhuu alentavasti kuten ap:n mies puhuu hänelle. Mä olen vetänyt sen pelin poikki heti seurustelun alkuvaiheissa. Sanoin miehelle, että mulle ei puhuta noin! Piste. Ota tai jätä. Luulen, että sun pitää myös asettaa rajasi ennenkuin tilanne pahenee. Mikähän siinä on että miehille isä on niin tärkeä? Sodassa traumatisoituneet ja niiden sukupolvien jälkeläiset ovat kaikki järjestään vähän kukkuu........

Vaikka sodan traumat näkyvätkin kaikissa muissa paitsi mamuissa, niin eikö se ole vähän hassua, että jos ei sotinut, oli kukkuu? Tästä pääseekin siihen, että onko Ruotsissa terveempiä ihmisiä siksi, etteivät he ole sotineet vuosisatoihin?

Oma isäni oli sotaorpo ja heillä trauma kyllä näkyi.

Miehen suvussa ei sodittu, en tiedä mitenkä siellä on se vältetty.. Mut eron miehissä huomaa kyllä.

Ap

Saisitko sä sen terapiaan? Alkaa vasta nyt työstää niitä tunteita ja eron aiheuttamaa traumaa. Jos faija on häipynyt tyystin, ja nyt on itse isä, niin on varmaan alkanut miettiä sitä. Isän kaipuuta ja epävarmuutta siitä, miten itse selviää isänä. Itsetunto on saanut lapsena kovan kolauksen, ei hän todellisuudessa tarkoita että sinä olisit jotenkin vähään tyytyvä. ostetaan auto kuten isällä, no isän kaipuuta. Monihan 50 v. ostaa nyt huutokaupoista samoja tavaroita, kuin mummoloissa on ollut ja lapsuudenkodeissa. Miehelläsi isä kulminoituu jotenkin autoon.

Minusta se terapia olisi tarpeen, vaikka pariterapia ja teidän pitäisi keskenänne jutella, eikä vältellä aihetta. Selvä ongelmahan teillä on käsillä tai kehittymässä. Perustele pyyntösi sillä, että miestä selvästi vaivaa hänen lapsuutensa, ja haluaisit, että sitä purettaisiin jossain, ettei siitä tule vakavampaa kriisiä. Olen ihan varma, että hän lyö kantapaat lattiaan ja kieltäytyy, mutta perustele, että et suunnittele mitään eroa, mutta haluaisit, että mies saisi työstettyä tuota lapsuudentraumaa ja omaa epävarmuuttaan, jotta se ei tule teidän väliinne. Ei ne terapeutit syö ketään, itsekin olen ollut siellä juttelemassa vaikeasta äitisuhteestani. Samoin olen mieheni kanssa puhunut paljon hänen lapsuudestaan (isänsä melko vaikea ihminen, luultavasti diagnosoimaton Asperger, vaikka anoppi väittää narsistiksi, mutta minusta appi ei ole tunteeton kylmä kala, vaan AS-piirteet on aika klassiset).

Jos asioita ei työstä, ne pomppaavat kyllä esiin tavalla tai toisella. Jotkut ottaa eron, ja luulee että se auttaa.

nim. 20 vuotta naimisissa

Kun tämä juuri on minusta outoa, että mies kyllä arvostelee isäänsä, mutta haluaa olla kuten hän tietyissä asioissa.

Äitiään ihailee, ja hyvä näin, mutta kyllä se skismaakin tähän tuo, koska äitinsä on muutoin aivan todella kiva ihminen, mutta joskus meinaa miniällä ja anopilla mennä sukset ristiin ja kun jotain on kerran tullut, niin sitähän ei selvitetä. Kaikki jää hiertämään suhdetta ja kotona en pysty siitä puhumaan.

Mies ja ihme kyllä myös isänsä pitävät edelleen miehen äitiä aivan kuin jonain pyhänä, häntä ei arvostella. Onhan tämä nainen paljon kestänyt, sen ymmärrän.

Vierailija kirjoitti:

Saisitko sä sen terapiaan? Alkaa vasta nyt työstää niitä tunteita ja eron aiheuttamaa traumaa. Jos faija on häipynyt tyystin, ja nyt on itse isä, niin on varmaan alkanut miettiä sitä. Isän kaipuuta ja epävarmuutta siitä, miten itse selviää isänä. Itsetunto on saanut lapsena kovan kolauksen, ei hän todellisuudessa tarkoita että sinä olisit jotenkin vähään tyytyvä. ostetaan auto kuten isällä, no isän kaipuuta. Monihan 50 v. ostaa nyt huutokaupoista samoja tavaroita, kuin mummoloissa on ollut ja lapsuudenkodeissa. Miehelläsi isä kulminoituu jotenkin autoon.

Minusta se terapia olisi tarpeen, vaikka pariterapia ja teidän pitäisi keskenänne jutella, eikä vältellä aihetta. Selvä ongelmahan teillä on käsillä tai kehittymässä. Perustele pyyntösi sillä, että miestä selvästi vaivaa hänen lapsuutensa, ja haluaisit, että sitä purettaisiin jossain, ettei siitä tule vakavampaa kriisiä. Olen ihan varma, että hän lyö kantapaat lattiaan ja kieltäytyy, mutta perustele, että et suunnittele mitään eroa, mutta haluaisit, että mies saisi työstettyä tuota lapsuudentraumaa ja omaa epävarmuuttaan, jotta se ei tule teidän väliinne. Ei ne terapeutit syö ketään, itsekin olen ollut siellä juttelemassa vaikeasta äitisuhteestani. Samoin olen mieheni kanssa puhunut paljon hänen lapsuudestaan (isänsä melko vaikea ihminen, luultavasti diagnosoimaton Asperger, vaikka anoppi väittää narsistiksi, mutta minusta appi ei ole tunteeton kylmä kala, vaan AS-piirteet on aika klassiset).

Jos asioita ei työstä, ne pomppaavat kyllä esiin tavalla tai toisella. Jotkut ottaa eron, ja luulee että se auttaa.

nim. 20 vuotta naimisissa

En usko saavani sitä mihinkään.. Jos jostain tälläisestä rupean puhumaan tai varsinkaan hänen perheestään, saa mies raivarin, sulkeutuu ja minähän siinä olen aina hullu ja vainoharhainen.

Itselläkään minulla ei todellakaan ole mikään täydellinen perhe, mutta en toisaalta ole tuonut suhteeseen noin paljon kipeitä asioita tai odota miehen käyttäytyvän mitenkään tietyllä tavalla, en yritä siis paikkailla mitään lapsuuden traumaa, kuten mielestäni hän tekee. Olisi ihan ok koittaa tehdä asioita paremmin tai pyrkiä parempaan, mutta minusta tuossa ei ole enää siitä kyse?

Nosto

Help?