Kiintymyysvanhemmuus - missä kohtaa lasten isä mahtuu kuvioon?

Tuskinpa imetetään enää kouluiässä, mutta vaikka imetettäisiinkin niin mitä se sinun persettäsi liikuttaa?

Jokainen hoitakoon lapsensa haluamallaan tavalla, kunhan ei mennä laittomuuksiin (hakata lasta yms).

Isimies laittaa pienille luomua sormiruokaa, kanniskelee lapsia liinassa ja nukkuu niiden yli 7-vuotiaiden vieressä, tietysti!

Missä on se kultainen keskitie? Äärimmäisyydestä toiseen mennään.

Meillä on käytetty kantoliinoja, imetetty pitkään ja nukuttu perhepedissä, mutta en ole ikinä ajatellut noudattavani mitään tiettyä ajatussuuntausta tai kiintymysvanhemmuutta. Näitä juttuja olen tehnyt helpottaakseni arkea, kun lapset ovat näin pysyneet tyytyväisempinä.

Luulen, että ongelmia tulee juurikin silloin kun koetaan että jotain ideologiaa täytyy suorittaa ja sen ideologian oppeja aletaan noudattamaan pakkomielteisesti.

Keltikangas-Järvisen kanssa samaa mieltä siitä, että kaikesta ei pidä neuvotella lapsen kanssa. Se on ihan loputon kierre.

En tunne tuon epäammattimaisesti klikkiotsikoidun jutun perheitä, joten en heistä osaa sanoa. Mutta meidän perheessä isä nukkuu samassa perhepedissä muun perheen kanssa.

Se että äidillä ja lapsella on hyvä ja turvallinen kiintymyssuhde ei mitenkään estä sitä, etteikö isälläkin voisi olla. Vauvalle äiti on usein ensisijainen kiintymyksen kohde, mutta kun vauva kasvaa, kykenee hän muodostamaan tiiviin suhteen myös isäänsä ja muihin läheisiin ihmisiin. Mutta meillä nämä suhteet on muodostuneet lapsen ehdoilla, silloin kun lapsi on ollut valmis - ei pakottamalla.

Meille päiväkotiin tulee sitten näitä kiintymyssidonnaisia lapsia hoitoon. Osa tuodaan hyvin pienenä. Alku on aina pelkkää itkua. Äidin neuvottelee eteisessä 1,5 vuotiaan lapsen kanssa hoitoon jäämisestä, siinä saatetaan käydä vartin keskustelu miksi Iivarin nyt pitää jäädä hoitoon. Ja jotta Iivari sen varmasti ymmärtää niin äiti sanoo jotain vielä sen jälkeen kun Iivari on jäänyt mukisematta, koska äidin kiintymys ei salli että Iivari jäisi hoitoon ilman itkua. 

Iivari itkee koska ei ole tissiä, ei ole aina syli kun ryhmässä on 13 muuta. Iivari ei ymmärrä miksi pitää nukkua omassa pinnasängyssä. Ei ymmärrä miksi ulkoillaan kun olisi kivempi olla kantoliinassa.

Oi että mä kaipaan joskus entisaikoja kun aikuinen oli aikuinen eikä lapsi ollut aikuisen paras kaveri.

Tuollainen jutun kaltainen kiintymysvanhemmuus lähtee täysin äidin tarpeesta, ei lapsen tai varsinkaan lapsen isän tarpeesta. Äidin pitäisi ymmärtää, että hän itse ei ole perheessä se kaikkein tärkein eikä suinkaan joka sekunti korvaamaton. Ei se lapsi tarvitse rintamaitoa enää vuoden täytettyään, vaan imetys sen jälkeen on vain ja ainoastaan äidin tarpeista lähtevää.

"Imetys tuottaa mielihyvää ja läheisyyttä vauvalle, isommalla imetys hoitaa myös tunnepuolta. Kun oma kaksivuotiaani suuttuu kunnolla, hän sanoo itse että tissi lohduttaa."

Kyllä tissi tuottaa mielihyvää, läheisyyttä ja lohdutusta muillekkin, kuin vauvoille.

Tissimies

Vierailija kirjoitti:

"Imetys tuottaa mielihyvää ja läheisyyttä vauvalle, isommalla imetys hoitaa myös tunnepuolta. Kun oma kaksivuotiaani suuttuu kunnolla, hän sanoo itse että tissi lohduttaa."

Kyllä tissi tuottaa mielihyvää, läheisyyttä ja lohdutusta muillekkin, kuin vauvoille.

Tissimies

Niin että kun tulee paha mieli, kun muija ei anna, menet äityliinin luo imemään sitä vanhan naisen lerppaa?

Vierailija kirjoitti:

Tuollainen jutun kaltainen kiintymysvanhemmuus lähtee täysin äidin tarpeesta, ei lapsen tai varsinkaan lapsen isän tarpeesta. Äidin pitäisi ymmärtää, että hän itse ei ole perheessä se kaikkein tärkein eikä suinkaan joka sekunti korvaamaton. Ei se lapsi tarvitse rintamaitoa enää vuoden täytettyään, vaan imetys sen jälkeen on vain ja ainoastaan äidin tarpeista lähtevää.

Olisiko sulla antaa jotain tutkimustuloksia aiheesta? Jos koet olevasi parempi asiantuntia, kun vaikka WHO (joka suosittelee VÄHINTÄÄN kahden vuoden imetystä), niin sulla on varmasti antaa jotain faktoja väitteidesi taakse. 

PS. Se 1v on aikaisin mahdollinen ajankohta, jolloin muiden eläinten maitoa voi antaa ihmislapselle. Ei mikään imettämisen lopetusaika. 

Ei mihinkään. Sukulainen on juuri tuollainen vouhkaaja ja täydellinen äiti mielestään. Lasten isä sai lähteä.

Minulle oli kovin tärkeää vauvan kanssa olla paljon läsnä (eli käytännössä lähes koko ajan), imetin 11 kuukautta, jolloin vauva itse kieltäytyi enää syömästä rintaa. Nukuimme samassa sängyssä pitkään, mutta vauvan alettua nukkua täysiä öitä 10 kk iässä, hän nukkui koko yön omassa sängyssään (tätä ennen nukahti omaan sänkyynsä, mutta herätessään syömään aamuyöllä otin viereeni ja loppuyö nukuttiin vierekkäin).

Erosimme isän kanssa jo raskausaikana, mutta kummallekin meille oli tärkeää että lapsi saa hyvän, lämpimän suhteen myös isäänsä. Alkuun he tapasivatkin aina meillä, pikkuhiljaa lähdin itse aina pois tapaamisten ajaksi ja ekat yöt (n. 8 kk iässä) isä vietti täällä lapsen kotona niin, että itse olin muualla. 1-vuotiaana lapsi alkoi olla öitä myös isällään, yleensä n. kerran viikossa (ja sitten ilta-aikaan tapasivat vielä kahdesti tuon lisäksi).

Nyt lapsi on 3, ja hänellä tosiaan on hyvä suhde kumpaankin vanhempaansa, mutta uskon että "natsiuteni" lapsen kanssa olosta, läheisyydestä ja kiintymyssuhteesta on kantanut hedelmää.

Lapsi on edelleen viikoittain isänsä kanssa tekemisissä ja vaikka välillä itsekin mietin, että onpa se lapsi "paljon" pois (äidin) kotoa, niin on hänellä oikeus isäänsäkin. Onneksi asumme lähekkäin, joten tällainen kuvio on helppo ylläpitää.

Kultainen keskitie ja jokaiselle perheelle sopiva ratkaisu on varmasti paras, mutta ei mun tarkoitukseni ole hyysätä lasta loputtomiin vaan olla tuki ja turva, rakas aikuinen, mutta myös kasvattaja joka osin lapsen ehdoilla, osin maalaisjärjellä kasvattaa lasta kohti hänen omaa elämäänsä.

En imettänyt - kuulun niihin harvoihin, jotka eivät lääketieteellisestä syystä hommaan kykene. Monestiko olen kuullut, että "imettämättäkin voi olla ihan hyvä äiti"-mantraa, vaikka minulle ongelmaa asiassa ei ole. Tiesin etten voi imettää jo kauan ennen kuin itse lasten hankinta tuli aiheelliseksi. Pulloilla mentiin ja myös isä oli alusta asti tasapäinen vanhempi.

Nukuttu on miten sattuu; välillä vierekkäin, välillä alakerrassa mies, välillä minä ja isompi lapsi. Mennään sen mukaan, miten on missäkin tilanteessa mukavin. Nyt vanhempi lapsista pian 7v ja edelleen jos on isänsä yövuorossa töissä ja lapsi tahtoo, niin otan isänsä paikalle yöksi nukkumaan. Mutta silloin kun isä on kotona, ei mahduta ja lapsi nukkuu omassa huoneessaan mukisematta.

On syöty luomua, sormiruokaa, einestä ja heseä. Mitä milloinkin. Ja hoikkia ollaan koko perhe. Minä viimeisimmässä terveystarkastuksessa verikokeiden arvojen mukaan ja muutenkin terve kuin pukki.

Hoitoon on viety lapset kunnalliselle puolelle 1v iässä; ei se ideologia elätä. Raha helpottaa elämää ja sitä saa töistä. Onneksi vanhempien työajat menneet aina niin ristiin (toinen tekee virastoaikaa ja toinen kolmivuoroa), että lasten hoitopäivät ovat olleet aina lyhyet. Päiväkoti lähellä, pieni ja tuttu. Itkien on jäänyt paristi kukin muksu hoitoon joskus, mutta ei siinä ole ollut aikaa jäädä neuvottelemaan; aina välillä elämässä pitää tehdä asioita, vaikka ei haluaisi.

Lapsen kanssa ei neuvotella turhaan; aikuisen tehtävä on olla auktoriteetti. Lapsi saa kyllä käyttää näennäistä päätösvaltaa pienissä asioissa, mutta siltikin loppupeleissä asioista päättää aikuinen.

Mielestäni vanhemmuudesta (ja etenkin äitiydestä) on tehty jotain niin vaikeaa ja monella on tarve päästä jotenkin asian kanssa pätemään. Itse olen aina ajatellut, että ei tämä nyt niin vakavaa ole; rutiinit, arkirytmi ja kotiasiat kunnossa riittää pitkälle, vaikka aina ei lapsella kivaa olisikaan. Ja jos tällaisesta lapsuudesta jotain traumoja jää, niin tulkoon sitten sen verran, että saa lapsi hoidattaa ja terapioida itsensä aikuisena sitten ihan koko rahalla.