Lue keskustelun säännöt.
Olen 30-vuotias. Pienenä tykkäsin äidistäni, enää ei juuri mitään positiivisia tunteita häntä kohtaan
19.02.2017 |
Kauhea olo asian johdosta, mutta en vaan kestä äitini seuraa. Hän todella on ärsyttävämpi ihminen kuin monet muut, ainakin mua kohtaan. Jankuttaa samasta asiasta ja holhoaa, ei kuuntele, on epäkypsä ja teennäinen. Mulla on aina vihainen olo tapaamisen aikana ja helpottunut olo kun se loppuu. Aina välillä kun ei nähdä, ajattelen että jospa muistankin väärin ja ei se niin kauheaa ole. On se! Pahinta on, että äiti ei ole mitenkään suoranaisen välinpitämätön vaan päinvastoin. Haluaa ja yrittää aina auttaa. Raivostun vaan joka kerta ja stressin lisäksi saan huonon omantunnon, kun en arvosta ollenkaan äitiäni. Mutta tarkemmin ajatellen hermostuisin keneen tahansa, joka puhuisi mulle kuten äitini. Luulen, että äiti haluaisi mun yhä olevan 15-vuotias ja käyttäytyy siksi noin.
Oli taas pakko purkaa, kiitos. Ainoa hyvä puoli tässä on, että yritän tietoisesti olla aivan erilainen oman lapseni kanssa.
Kommentit (13)
Vierailija kirjoitti:
Noi tunteet äitiäsi kohtaan kuuluvat aikuistumiseen. Kyllä, vielä kolmikymppisenäkin! Tunteesi tasoittuvat aikaa myöten, ja alat ymmärtää äitiäsi paremmin. Ihan normaalia, älä stressaa. Koeta kuitenkin olla kovasti loukkaamatta äitiäsi. Sellisesta tulee paha mieli sitten joskus paljon myöhemmin.
Tunnen kyllä ihmisiä, joilla on lämpimät välit äitinsä kanssa minun ikäisenäni. Monesti ovat niitä, joilla on melkein aina ollut. Pidän mahdollisena, että emme äitini kanssa koskaan tule hyvin toimeen. Kyse ei ole myöskään pelkästä tyttären kyvystä aikuistua, vaan äidin kyvystä päästää irti ja hyväksyä, että lapsi on kasvanut, oma työ on ohi ja nyt pitäisi osata olla suht tasaveroisia. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei, et ole yksin. Minä olen suunnilleen ikäisesi ja tuo voisi olla minun näppikseltäni tuo teksti.
Menin vuosi sitten terapiaan purkamaan alkujaan aivan muita asioita, mutta päädyinkin avautumaan siellä sitten kerta kerran jälkeen omasta äitisuhteestani. Oma äitini ei myöskään halua päästää irti eikä kohdella minua aikuisen tavoin. Hän on täysin eri maata kuin esim. anoppini, joka kunnioittaa aikuisia lapsiaan ja antaa näille tilaa.
Ja silti, oma äitini auttaa minua lasten kanssa hyvin paljon ja haluaa olla läsnä elämässäni. Hän ei ole paha, hän vain ei halua hyväksyä sitä, että lapsuuden perhettä ei enää ole. Yritän ymmärtää. Äitini luopui aika paljosta ollakseen pullantuoksuinen kotiäiti. Paha vain, että itse en voi olla ikuisesti pikkulapsi. Pyrin itse siihen, että minulla on oma elämä perhe-elämän ohella ja etten koskaan ripustaudu omiin lapsiini samalla tavalla.
Viimeinen, mitä haluan tehdä, on loukata äitiä. Ei hän sitäkään ole ansainnut, vaikka minua joskus (usein) ärsyttääkin.
Saman olisin voinut kirjoittaa.
M31
Minun 24v poika pitää minuun etäisyyttä eikä käy meillä kuin pari kertaa vuodessa emmekä me ole tervetulleita hänen luokseen. Syy: kun on aina paha mieli kun on käynyt meillä kotona mutta niin on meillä vanhemmillakin. Syy: hänen totaalinen elämänhallinnan puute kattaen kaikki asiat koulujen kesken jättämisestä laskujen maksamattomuuteen kaiken maailman elukoiden hankkimiseen ja viinan suurkulutukseen ja rahan vinkumiseen meiltä vanhemmilta vaikka varsinkin minä äiti olen niin p...ka mutta rahaa pyytääkseen voi tekstailla vaikka 3 03 yöllä eikä vanhemmilla tule siitä suinkaan paha mieli!
Ennen niin mutkattomasta ja rehellisestä on tullut 'aikuistuttuaan' tuntematon normaali ymmärryksellä käsittämätön. Meillä ei ole mitään yhteistä puhuttavaa paitsi ne hänen valtavat ongelmansa mutta niistå ei saa puhua.
Normaaliin nuoremme onnellisuuteen johtavista asioista puhuminen on asioihin puuttumista. Eikö jokainen vanhempi toivo että lapsi pärjää elämässä niin että olisi onnellinen? Ettå siivet kantaa.
Minua on vasta nyt alkanut tökkimään tietyt piirteet vanhemmissani. En huomannut lapsena näitä piirteitä lainkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kauheaa sanoa mutta itselleni äidin kuolema kun olin alle viisikymppinen oli helpotus. En syytä äitiä enää mistään. Tiedn ettei hän ymmärtänyt kaikkea ja yritti pelkkää hyvää usein. Kuitenkin oma vevollisuuteni ja syyllistymiseni loppui silloin kun äiti poistui. Elämä vain on. Usein epätäydellistä.
Mutta silloin kun ihmiset vielä elää niin aina voi kuitenkin yrittää ja tehdä asiat niin ettei itse menetä itseään muttei loukkaisi turhaan toistakaan.
Kovin on tuttuja mietteitä. Sen verran sanon että yritys tehdä oman lapsen kohdalla erilailla, ei välttämättä toimi :D Mulla ja teinityttärellä ei ole juuri minkäänlaisia välejä, vaan hän on kuin minä nuorena, ei puhu äidille asioistaan mitään. Ja vaikka kaikkeni tein että sukupolvien ketju katkeaisi :p
Mulla on ongelma äitini kanssa juuri tuo, että minut tungetaan lapsuuden rooliin, vaikka en ole enää lapsi.
Olen todennut että suhteestamme ei vain enää voi tulla mitään, kerran hän ei luovu tuosta harhastaan. Sama koskee myös isääni. Lapseni on ollut sairaalassa hengenlähtö lähellä 3 kertaa. Äitini mielestä se ei ole yhtään mitän, kun heidän vanhempi lapsensa vietiin kerran ambulanssilla sairaalaan, se pesee kaikki minun kokemani, vaikka sisarukseni ei edes meinannut kuolla, ja kyseessä oli yksi kerta. Mutta kun sisarukseni lapsi sai allergisen kohtauksen, meni isovanhemmat ihan sekaisin, hyvä kun ei terapiaa tarvittu. Vaikka sekään kohtaus ei ollut vaarallinen.
Kun sisarukseni menee vanhemmilleni kylään, aletaan heti pysäämään kahvia ja kahvileipää, kysytään jääkö syömään, jututetaan, kohdellaan kuin arvostettua aikuista vierasta. Kun itse eilen kävin, kumpikaan vanhemmistani ei edes hei sanonut, saati että olisivat persuksensa sohvalta nostaneet. Istuin 5 minuuttia yksin keittiössä, ja sitten sanoin että joo-o jos tästä vaikka sitten lähtisi kotiin päin hipsimään.
En silti ole katkera, en vain käy enää kylässä, enkä aio hoitaa heitä vanhana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun äiti oli samanlainen, aina auttamassa ja paapomassa vaikka olin kolmekymppinen, kerran meni hermot ja sanoin asiallisesti sille et olisiko korkea aika katkaista napanuora? Olen aikuinen ihminen jo.
Vähän taisi pahoittaa mieltään mutta ymmärsi kyllä, nykyään meillä ihan hyvät välit
Mulla taas jotenkin harmittaa etäiset välit äitiin. Olen lähes kolmekymppinen ja kasvoin isättömänä. Muutin pois kotoa 18-vuotiaana ja on noin yhden käden sormilla laskettavissa, kuinka monesti äiti on käynyt luonani. Mä sitten itse menen käymään äidilläni. Äitini ei kylläkään kutsu minua, vaan itse aina soitan ja kysyn voiko tulla ja ei äiti sitä kielläkään ja ihan normaalisti hän käyttäytyy, kun olen käymässä. Hän ei vain jostain syystä soittele tai tule käymään tai ole muutekaan mitenkään kiinnostuneen oloinen kuulemaan mun elämästä. Tuntuu vähän pahalta ja tunnen sisimmissäni kaipaavani äitiä. Mutta samalla se on myös noloakin. Olen jo "niin" vanha ja silti haluaisin edes vähän äidin hoivaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsethan tykkää yleensä aina vanhemmistaan. Aikuisena sitten tulee uusia näkökulmia asiaan. En itsekään enää tykkää äidistäni kun on kohdellut mua vähättelevästi ja välinpitämättömästi. Lapsena tietysti yritin olla kiltisti ja "hyvä".
Olispa ihanaa kun olis hyvät välit äitiinsä, ei aavistustakaan miltä sellainen tuntuu.. Mun äiti on sellainen "minä minä minä"-ihminen joka haluaa, että kaikki tehdään niinkuin hän haluaa, luulee tietävänsä kaikesta kaiken ja olevansa maailman napa. Nytkin se on suuttunut mulle kun olin pari kuukautta sitten yksin kolmen alle 5-vuotiaan lapsen kanssa pari viikkoa kotona kun mies oli työmatkoilla. Mökötti kun en jaksanut raahata lapsia (joista nuorin parin kk:n ikäinen) 100km:n päähän mummolaan enkä ehtinyt lörpötellä tuntikausia puhelimessa jonninjoutavia kun oli kädet täynnä kasten kanssa. Hän tuppaa aina pitämään muutaman kuukauden mykkäkouluja, kerran jopa vuoden. Mielelläni pistäisin välit kokonaan poikki jos ei isä aina välillä nöyränä kyselis kylään.
Eniten muakin pelottaa, että mullakin tulee olemaan huonot välit tyttären kanssa jonain päivänä vaikka nyt vielä (tyttö 3v.) kaikki on loistavasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Noi tunteet äitiäsi kohtaan kuuluvat aikuistumiseen. Kyllä, vielä kolmikymppisenäkin! Tunteesi tasoittuvat aikaa myöten, ja alat ymmärtää äitiäsi paremmin. Ihan normaalia, älä stressaa. Koeta kuitenkin olla kovasti loukkaamatta äitiäsi. Sellisesta tulee paha mieli sitten joskus paljon myöhemmin.
Mulla näyttää aikuistuminen vievän todella kauan aikaa, olen pian 50 vuotias ja tilanne on huomattavasti pahempi kuin ap:llä. Mutta joo..en stressaa. Ei sulla muita hyviä kommentteja tai ohjeistuksia?
Noi tunteet äitiäsi kohtaan kuuluvat aikuistumiseen. Kyllä, vielä kolmikymppisenäkin! Tunteesi tasoittuvat aikaa myöten, ja alat ymmärtää äitiäsi paremmin. Ihan normaalia, älä stressaa. Koeta kuitenkin olla kovasti loukkaamatta äitiäsi. Sellisesta tulee paha mieli sitten joskus paljon myöhemmin.