Luulen, että haluan erota avopuolisostani, mutta en uskalla

Mielummin ero nytten kun myöhemmin. Aikaa menee hukkaaan ja vuosi vuodelta käy hankalammaksi. Kyllä elämä eteenpäin vie.

T.Eroa läpikäymässä oleva nuori nainen

Ei sillä ole väliä haluaako miehesi erota. Riittää kun jompikumpi haluaa. Hommaa ensin asunto ja muuttoauto ja kerro sitten.

Itse tein hieman typerästi ja rupesin silloista kihlattua jättämään ulkopuolelle kaikista miun menoista, haastoin riitaa, olin kylmä ja ignoorasin yhteydenottoja. Lopulta pidimme keskustelun jossa yhdessä päätettiin erota. Kyllä sitä vielä aina välillä vatsaa vääntää ja iljettää oma toiminta mutta toimi se kuitenkin ja tein sen kaiken saavuttaakseni sen mitä minulla nyt on ja olen onnellinen.

Ollaan oltu yhdessä pian 12 vuotta. Olin todella nuori, kun tapasimme. Nyt tuntuu, tai on jo useamman vuoden ajan tuntunut, että tämä ei ole sitä, mitä haluan elämältäni. En vaan pääse tästä irti. En kestä ajatusta, että särkisin mieheni sydämen ja romuttaisin hänen tulevaisuuden. :'( Ap

Vierailija kirjoitti:

Itse tein hieman typerästi ja rupesin silloista kihlattua jättämään ulkopuolelle kaikista miun menoista, haastoin riitaa, olin kylmä ja ignoorasin yhteydenottoja. Lopulta pidimme keskustelun jossa yhdessä päätettiin erota. Kyllä sitä vielä aina välillä vatsaa vääntää ja iljettää oma toiminta mutta toimi se kuitenkin ja tein sen kaiken saavuttaakseni sen mitä minulla nyt on ja olen onnellinen.

Olen itse ollut myös katala ja käyttänyt samaa taktiikkaa. Ei jää sokeallekaan epäselväksi, että en kaipaa läheisyyttä hänen kanssaan. Hän ei vaan tajua. Tai varmasti tajuaa, mutta ei sano mitään. Varmaan pelkää ja karttaa sitä, minkä tietää jo todeksi. Ap

Kyse on sinun elämästä ja onnesta. Olet velvollinen itsellesi. Kun tiedät ettet ole hänen kanssaan onnellinen ja tiedät myös sen ettei hänkään voi olla onnellinen kanssasi joten vähintäänkin voit vapauttaa teidät molemmat olemasta onnettomia.

Ole itsekäs koska muuta et voi.

Vierailija kirjoitti:

Kyse on sinun elämästä ja onnesta. Olet velvollinen itsellesi. Kun tiedät ettet ole hänen kanssaan onnellinen ja tiedät myös sen ettei hänkään voi olla onnellinen kanssasi joten vähintäänkin voit vapauttaa teidät molemmat olemasta onnettomia.

Ole itsekäs koska muuta et voi.

Äh, toi on niin totta. Miksi tää on silti liian vaikeaa. :( Pelkään että menetän kohta mielenterveyteni. Ap

Ymmärrän sua ap oikein hyvin! Olin samassa tilanteessa about 7 vuotta sitten. Pelkäät varmasti myös olla yksin? Pelkäätkö ettet saa "ketään parempaa?" Itse aloitin 16-vuotiaana seurustelun, 21-vuotiaana erosin tästä pojasta. Saatanan vaikeaa oli. Mutta sen arvoista.

Kuinka vanha olet? Onko sulla ystäviä? Nyt 28-vuotiaana on tullut sen verran kokemusta, että sydänsuruista ja muista helvetin vaikeista tilanteista oikeasti SELVIÄÄ HENGISSÄ. Tyyliin 8 vuotta sitten ei tuntunut tältä.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän sua ap oikein hyvin! Olin samassa tilanteessa about 7 vuotta sitten. Pelkäät varmasti myös olla yksin? Pelkäätkö ettet saa "ketään parempaa?" Itse aloitin 16-vuotiaana seurustelun, 21-vuotiaana erosin tästä pojasta. Saatanan vaikeaa oli. Mutta sen arvoista.

Kuinka vanha olet? Onko sulla ystäviä? Nyt 28-vuotiaana on tullut sen verran kokemusta, että sydänsuruista ja muista helvetin vaikeista tilanteista oikeasti SELVIÄÄ HENGISSÄ. Tyyliin 8 vuotta sitten ei tuntunut tältä.

Olen 27-vuotias. En oikeastaan pelkää yksin jäämistä.. Tavallaan tuntuu että nimenomaan kaipaan sitä, että saisi elää yksin ja katsoa, mitä tulevaisuus tuo. En vaan saa suutani auki, että edes keskustelisin asiasta mieheni kanssa. En kestäisi nähdä, kuinka kova kolaus se hänelle olisi, että edes ajattelen eroa. Ehkä pelkään myös sitä, että entä jos tekisinkin väärän päätöksen? Entä jos katuisin myöhemmin? Samaan aikaan myös ärsyttää, että olen tälläinen pelkuri, etten uskalla puhua hänen kanssaan. :(

Mietin myös, tarvitseeko eron perusteena olla joku painava syy, ja jos, niin mikä on tarpeeksi painava syy sille, että särkee toisen ihmisen sydämen ja vie elämältä pohjan? Riittääkö se, että ei ole tyytyväinen suhteeseen, se, että romanttisia tunteita ei enää ole? Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse tein hieman typerästi ja rupesin silloista kihlattua jättämään ulkopuolelle kaikista miun menoista, haastoin riitaa, olin kylmä ja ignoorasin yhteydenottoja. Lopulta pidimme keskustelun jossa yhdessä päätettiin erota. Kyllä sitä vielä aina välillä vatsaa vääntää ja iljettää oma toiminta mutta toimi se kuitenkin ja tein sen kaiken saavuttaakseni sen mitä minulla nyt on ja olen onnellinen.

Olen itse ollut myös katala ja käyttänyt samaa taktiikkaa. Ei jää sokeallekaan epäselväksi, että en kaipaa läheisyyttä hänen kanssaan. Hän ei vaan tajua. Tai varmasti tajuaa, mutta ei sano mitään. Varmaan pelkää ja karttaa sitä, minkä tietää jo todeksi. Ap

Miksi ihmeessä kuvittelet miehesi elämän romahtavan jos sinä jätät hänet, etenkin kun olet tehnyt hänelle selväksi katalin keinoin ettet häntä halua?

Ei miehesi tule romahtamaan, päinvastoin. Onko tässä kyse siitä että pelkäät itsesi romahtavan kun näet miten iloinen miehesi tulee olemaan?

Ehkäpä miehesi jopa toivoo sinun hakevan avioeroa?  Ei kukaan mies ole onnellinen suhteessa missä vaimo toimii sinun laillasi. Eikä hän myöskään tule ikävöimään sinua.

Päästä mies irti huonosta avioliitosta, missä hän luultavasti pysyy pelkästään velvollisuudentunteesta. Ja lakkaa esittämästä tekosyitä itsellesi kuinka mies muka romahtaa siitä että menettää sinut.

Naisilla on aivan megalomaaniset käsitykset itsestään :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse tein hieman typerästi ja rupesin silloista kihlattua jättämään ulkopuolelle kaikista miun menoista, haastoin riitaa, olin kylmä ja ignoorasin yhteydenottoja. Lopulta pidimme keskustelun jossa yhdessä päätettiin erota. Kyllä sitä vielä aina välillä vatsaa vääntää ja iljettää oma toiminta mutta toimi se kuitenkin ja tein sen kaiken saavuttaakseni sen mitä minulla nyt on ja olen onnellinen.

Olen itse ollut myös katala ja käyttänyt samaa taktiikkaa. Ei jää sokeallekaan epäselväksi, että en kaipaa läheisyyttä hänen kanssaan. Hän ei vaan tajua. Tai varmasti tajuaa, mutta ei sano mitään. Varmaan pelkää ja karttaa sitä, minkä tietää jo todeksi. Ap

Miksi ihmeessä kuvittelet miehesi elämän romahtavan jos sinä jätät hänet, etenkin kun olet tehnyt hänelle selväksi katalin keinoin ettet häntä halua?

Ei miehesi tule romahtamaan, päinvastoin. Onko tässä kyse siitä että pelkäät itsesi romahtavan kun näet miten iloinen miehesi tulee olemaan?

Ehkäpä miehesi jopa toivoo sinun hakevan avioeroa?  Ei kukaan mies ole onnellinen suhteessa missä vaimo toimii sinun laillasi. Eikä hän myöskään tule ikävöimään sinua.

Päästä mies irti huonosta avioliitosta, missä hän luultavasti pysyy pelkästään velvollisuudentunteesta. Ja lakkaa esittämästä tekosyitä itsellesi kuinka mies muka romahtaa siitä että menettää sinut.

Naisilla on aivan megalomaaniset käsitykset itsestään :D

Emme ole avioliitossa, vaan avoliitossa. Mutta niin, kumpa asia olisikin noin. Jos saisin edes pienen pienen vihjeen mieheltäni, että hän ei halua minua, olisin helpottunut ja pakannut tavarani jo aikapäiviä sitten. Nyt vaan asia on niin päin, että mieheni takertuu minuun kuin henkensä hädässä huomattuaan, että olen alkanut ottamaan etäisyyttä. Hmh. Kumpa hän vaikka vihaisi minua, niin eropäätös olisi helppo. 

Onko tämä nitkahtanut mihinkään suuntaan? Kiinnostaa, koska olen itse ap:n tilanteessa. Haluaisin erota, mutta mies ei halua. Me olemme jo asiasta puhuneet, ja nyt on ahdistava välivaihe menossa. Mies on loukattu, surullinen ja välillä minua syyllistävä. Toisaalta takertuu ja pyrkii koko ajan iholle, vaikka tietää, että minä en halua sitä. Mutta siitä huolimatta, että itse haluan eroa, minua pelottaa. Entä jos en osaakaan olla ilman häntä? Jos me eroamme, se on lopullista.

Vierailija kirjoitti:

Onko tämä nitkahtanut mihinkään suuntaan? Kiinnostaa, koska olen itse ap:n tilanteessa. Haluaisin erota, mutta mies ei halua. Me olemme jo asiasta puhuneet, ja nyt on ahdistava välivaihe menossa. Mies on loukattu, surullinen ja välillä minua syyllistävä. Toisaalta takertuu ja pyrkii koko ajan iholle, vaikka tietää, että minä en halua sitä. Mutta siitä huolimatta, että itse haluan eroa, minua pelottaa. Entä jos en osaakaan olla ilman häntä? Jos me eroamme, se on lopullista.

Pahoittelut vanhan ketjun nostosta, mutta osuu kyllä niin lähelle omaa tilannetta.

Kun otin asian puheeksi miehen kanssa, niin kävi juuri tuo, että mies yrittää olla lähellä ja iholla ja tukea ja olla kiva. Itselle tulee vain entistä pahempi olla siitä kun toinen yrittää ja oma motivaatio on heikko.

Kuinka kauan olette sinnitelleet vastaavassa tilanteessa? Ollaan oltu kuitenkin yli 10 vuotta yhdessä, niin olisi kohtuutonta vain hylätä toinen, ollaan kuitenkin toisiimme kiintyneitä, mutta jotain parisuhteeseen kuuluvaa vaan puuttuu. Itsellä ollut se tunne jo ehkä vuoden, mutta vahvistunut viimeisen puolen vuoden aikana ja nyt ahdistus alkoi olla sitä luokkaa, että otin asian puheeksi. Miehen näkökulmasta tuntuu toki, että olisin yhtäkkiä alkanut tuntea näin ja pitää kovasta työnteostani johtuvaa stressiä syypäänä. Voihan sekin toki olla, että pää vain on liian täynnä ja sen takia kaikki tuntuu ahdistavalta.

Heh, tämähän on näemmä ihan peruskamaa. Vuosien kärvistelyn jälkeen sain lopulta sanottua haluavani eron ja muutamalla toistolla vaimo myös viimein tajusi että olen tosissani. NYT sitten yhtäkkiä haluaakin kovasti läheisyyttä ja hellyyttä, puhuu siitä miten on juuri nyt tullut sinuiksi seksuaalisuutensa kanssa ja haluaisi panna paljon, yhtäkkiä oivalsi että minähän olenkin hänen elämänsä mies ja nyt juuri ymmärtää miten pahalta minusta on vuosikausien huuto ja haukkuminen tuntunut.

Ällistyttävää. Ja kiusallista. Halailu on mukavaa, samoin seksi, mutta melkeinpä mukavampaa olisi ventovieraan kanssa kuin tuon ihmisen, josta on juuri päättänyt hankkiutua eroon kaiken sen yhteisen historian ja sitoutumisen vastustuksesta huolimatta, koska suhde vaan on mahdoton ja vakavasti kuormittava. Se ei vaikuttanut mitään, kun kerroin murheistani ja tarpeistani jo yli 5 v sitten. Ei. Oivalluslamppu syttyi kun kerroin että nytpä sitten riitti. Mielestäni siis auttamattomasti myöhässä. Itse kun olen ehtinyt jo henkisesti irroittautua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse tein hieman typerästi ja rupesin silloista kihlattua jättämään ulkopuolelle kaikista miun menoista, haastoin riitaa, olin kylmä ja ignoorasin yhteydenottoja. Lopulta pidimme keskustelun jossa yhdessä päätettiin erota. Kyllä sitä vielä aina välillä vatsaa vääntää ja iljettää oma toiminta mutta toimi se kuitenkin ja tein sen kaiken saavuttaakseni sen mitä minulla nyt on ja olen onnellinen.

Olen itse ollut myös katala ja käyttänyt samaa taktiikkaa. Ei jää sokeallekaan epäselväksi, että en kaipaa läheisyyttä hänen kanssaan. Hän ei vaan tajua. Tai varmasti tajuaa, mutta ei sano mitään. Varmaan pelkää ja karttaa sitä, minkä tietää jo todeksi. Ap

Minusta tuo on todella julmaa. Jos kerran tiedätte, että yhteistä tulevaisuutta ei ole, miksei sitä voi suoraan sanoa tai itse ottaa eroa.

Jos toinen ei eroa halua, niin hän tietenkin yrittää kaikkensa suhteen pelastamiseksi. Ei ehkä halua uskoa selvää vihjettä ja sitten miettii päänsä puhki mikä toista vaivaa. Tuolla tavalla ajatte vain toisen hulluksi. Ja puhumattakaan siitä, miten paljon tuo tuhlaa molempien aikaa ja energiaa täysin turhaan piirileikkiin.

Ihan kuin 2020 ei voisi hullummin mennä, olen itse myös tässä tilanteessa nyt. Viime joulukuussa koin aivan kauhean sisäisen kriisiin, joka sitten muutti minua ihmisenä. Olen tuntenut mieheni sen 10 vuotta kutakuinkin, naimisissa ollaan oltu 5 vuotta, meillä on 4 vuotias lapsi ja nyt tuntuu, että haluan kokeilla seisoa omilla jaloillani. Olen kuin kasvanut ulos entisestä kuorestani ja se, mitä ennen halusin mieheni kanssa tuntuu aivan mahdottomalta. En näe itseäni enää vanhenemassa hänen rinnalla.

Ei sillä, että suhteessamme olisi oikeastaan mitään vikaa. Mieheni on todella kiltti ja huomioiva, kuuntelee kaikki murheeni ja auttaa sen minkä osaa ja voi, mutta minä vain olen muuttunut. Toki meillä on muutama hankaava kivi kengässä: kultturillinen ero varsinkin lapsen kasvatuksen suhteen, joka aika ajoin nousee esiin ja muutama ei niin iso asia, mikä taitaa olla pikemminkin normi kuin poikkeus.

Olin todella nuori, 16, kun tapasimme ja hän oli ensimmäinen poikaystäväni ja tuntuu, etten ole uskaltanut kunnolla elää, vaan olen enempi tukeutunut mieheeni ja pitänyt häntä perus pilarinani. Nyt tuntuu, että ahdistun hänen seurassa ja pyrinkin viettämään enemmän aikaa tyttären kanssa -toisaalta mies yleensä vain nukkuu töistä tullesta, joten hän ei taida paljoa huomata eroa viikolla.

Olen myös aina ollut seksuaalisesti se passiivisempi osapuoli, mikä ei ole tuntunut miestä aivan hirveän paljon, mutta nyt minulla ei ole enää niitä vähäisiäkään haluja häntä kohtaan, minkä olen ilmaissut hänelle nätisti ja hän ymmärtäväisenä on tyytynyt kohtaloonsa, vaikka hän on sanonut, että seksi on hänelle tärkeää. Argh...

En pelkää yksinäisyyttä tai sitä, ettei kukaan halua minua tahi että mieheni löytää jonkun toisen. Itse asiassa haluan, että hän löytää jonkun minua paremman. Sellaisen, joka pystyy tyydyttämään häntä paremmin, minua vain jostain syystä pelottaa kertoa asiasta. Mieheni rakastaa minua syvästi ja minä rakastan häntä myös, mutta en enää samalla tavalla -pikemminkin ystävä mielessä- ja olisi aivan kauhea nähdä hänen musertuvan. Ehkäpä ystävän menettäminen pelottaa tässä enemmän, kuin liiton rikkominen. Olen jopa sanonut, että olen _miettinyt_ eroa juurikin sen vuoksi, että minä tunnun pidättelevän häntä, mutta hän ei ottanut asiaa tosissaan. En kuitenkaan ole lätkäissyt asiaa tiskiin vielä siinä muodossa, että _haluan_ erota ja tämä oman tahdon, haluamisen ilmaiseminen tuntuu aivan saakelin vaikealta. Kaiken lisäksi, se mitä en koskaan uskonut tapahtuvan on tapahtunut: olen alkanut pikku hiljaa ihastumaan yhteen tyyppiin työpaikalla, vaikka kuinka yritän estellä itseäni. On minulla aina silloin tällöin ollut pieniä ohimeneviä ihastumisia aikaisemminkin, joiden olen antanut mennä ohi omalla painollaan tekemättä mitään asian eteen, mutta tämä ihastuminen alkaa jo rakentaa omia raiteita ja koko saatanan asemaakin pian. Olen päättänyt, että viimeistään siinä vaiheessa, jos ihastuminen alkaa saada vakavamman sävyn, minun on pakko kertoa, sillä en halua tehdä mieheni selän takana mitään mitä katuisin, mutta kaikista ihanteelisin olisi tietenkin kertoa ero asiasta asap. Minua vain hirvittää se, miten mieheni reagoi ja miten hän selviää tilanteesta. Hjälpa mig!

Sekasotku kirjoitti:

Ihan kuin 2020 ei voisi hullummin mennä, olen itse myös tässä tilanteessa nyt. Viime joulukuussa koin aivan kauhean sisäisen kriisiin, joka sitten muutti minua ihmisenä. Olen tuntenut mieheni sen 10 vuotta kutakuinkin, naimisissa ollaan oltu 5 vuotta, meillä on 4 vuotias lapsi ja nyt tuntuu, että haluan kokeilla seisoa omilla jaloillani. Olen kuin kasvanut ulos entisestä kuorestani ja se, mitä ennen halusin mieheni kanssa tuntuu aivan mahdottomalta. En näe itseäni enää vanhenemassa hänen rinnalla.

Ei sillä, että suhteessamme olisi oikeastaan mitään vikaa. Mieheni on todella kiltti ja huomioiva, kuuntelee kaikki murheeni ja auttaa sen minkä osaa ja voi, mutta minä vain olen muuttunut. Toki meillä on muutama hankaava kivi kengässä: kultturillinen ero varsinkin lapsen kasvatuksen suhteen, joka aika ajoin nousee esiin ja muutama ei niin iso asia, mikä taitaa olla pikemminkin normi kuin poikkeus.

Olin todella nuori, 16, kun tapasimme ja hän oli ensimmäinen poikaystäväni ja tuntuu, etten ole uskaltanut kunnolla elää, vaan olen enempi tukeutunut mieheeni ja pitänyt häntä perus pilarinani. Nyt tuntuu, että ahdistun hänen seurassa ja pyrinkin viettämään enemmän aikaa tyttären kanssa -toisaalta mies yleensä vain nukkuu töistä tullesta, joten hän ei taida paljoa huomata eroa viikolla.

Olen myös aina ollut seksuaalisesti se passiivisempi osapuoli, mikä ei ole tuntunut miestä aivan hirveän paljon, mutta nyt minulla ei ole enää niitä vähäisiäkään haluja häntä kohtaan, minkä olen ilmaissut hänelle nätisti ja hän ymmärtäväisenä on tyytynyt kohtaloonsa, vaikka hän on sanonut, että seksi on hänelle tärkeää. Argh...

En pelkää yksinäisyyttä tai sitä, ettei kukaan halua minua tahi että mieheni löytää jonkun toisen. Itse asiassa haluan, että hän löytää jonkun minua paremman. Sellaisen, joka pystyy tyydyttämään häntä paremmin, minua vain jostain syystä pelottaa kertoa asiasta. Mieheni rakastaa minua syvästi ja minä rakastan häntä myös, mutta en enää samalla tavalla -pikemminkin ystävä mielessä- ja olisi aivan kauhea nähdä hänen musertuvan. Ehkäpä ystävän menettäminen pelottaa tässä enemmän, kuin liiton rikkominen. Olen jopa sanonut, että olen _miettinyt_ eroa juurikin sen vuoksi, että minä tunnun pidättelevän häntä, mutta hän ei ottanut asiaa tosissaan. En kuitenkaan ole lätkäissyt asiaa tiskiin vielä siinä muodossa, että _haluan_ erota ja tämä oman tahdon, haluamisen ilmaiseminen tuntuu aivan saakelin vaikealta. Kaiken lisäksi, se mitä en koskaan uskonut tapahtuvan on tapahtunut: olen alkanut pikku hiljaa ihastumaan yhteen tyyppiin työpaikalla, vaikka kuinka yritän estellä itseäni. On minulla aina silloin tällöin ollut pieniä ohimeneviä ihastumisia aikaisemminkin, joiden olen antanut mennä ohi omalla painollaan tekemättä mitään asian eteen, mutta tämä ihastuminen alkaa jo rakentaa omia raiteita ja koko saatanan asemaakin pian. Olen päättänyt, että viimeistään siinä vaiheessa, jos ihastuminen alkaa saada vakavamman sävyn, minun on pakko kertoa, sillä en halua tehdä mieheni selän takana mitään mitä katuisin, mutta kaikista ihanteelisin olisi tietenkin kertoa ero asiasta asap. Minua vain hirvittää se, miten mieheni reagoi ja miten hän selviää tilanteesta. Hjälpa mig!

Älä nyt mene omaa suhdettasi rikkomaan. Teillä on lapsi.

Vierailija kirjoitti:

Ei sillä ole väliä haluaako miehesi erota. Riittää kun jompikumpi haluaa. Hommaa ensin asunto ja muuttoauto ja kerro sitten.

Miksi tätä peukutetaan? Onko tuo oikeasti palstalaisten mielestä normaali tai fiksu tapa hoitaa ero? Yhtenä päivänä vaan muuttaa pois ilman ennakkoilmoitusta?

Ihme porukkaa täällä.

Sekasotku kirjoitti:

Ihan kuin 2020 ei voisi hullummin mennä, olen itse myös tässä tilanteessa nyt. Viime joulukuussa koin aivan kauhean sisäisen kriisiin, joka sitten muutti minua ihmisenä. Olen tuntenut mieheni sen 10 vuotta kutakuinkin, naimisissa ollaan oltu 5 vuotta, meillä on 4 vuotias lapsi ja nyt tuntuu, että haluan kokeilla seisoa omilla jaloillani. Olen kuin kasvanut ulos entisestä kuorestani ja se, mitä ennen halusin mieheni kanssa tuntuu aivan mahdottomalta. En näe itseäni enää vanhenemassa hänen rinnalla.

Ei sillä, että suhteessamme olisi oikeastaan mitään vikaa. Mieheni on todella kiltti ja huomioiva, kuuntelee kaikki murheeni ja auttaa sen minkä osaa ja voi, mutta minä vain olen muuttunut. Toki meillä on muutama hankaava kivi kengässä: kultturillinen ero varsinkin lapsen kasvatuksen suhteen, joka aika ajoin nousee esiin ja muutama ei niin iso asia, mikä taitaa olla pikemminkin normi kuin poikkeus.

Olin todella nuori, 16, kun tapasimme ja hän oli ensimmäinen poikaystäväni ja tuntuu, etten ole uskaltanut kunnolla elää, vaan olen enempi tukeutunut mieheeni ja pitänyt häntä perus pilarinani. Nyt tuntuu, että ahdistun hänen seurassa ja pyrinkin viettämään enemmän aikaa tyttären kanssa -toisaalta mies yleensä vain nukkuu töistä tullesta, joten hän ei taida paljoa huomata eroa viikolla.

Olen myös aina ollut seksuaalisesti se passiivisempi osapuoli, mikä ei ole tuntunut miestä aivan hirveän paljon, mutta nyt minulla ei ole enää niitä vähäisiäkään haluja häntä kohtaan, minkä olen ilmaissut hänelle nätisti ja hän ymmärtäväisenä on tyytynyt kohtaloonsa, vaikka hän on sanonut, että seksi on hänelle tärkeää. Argh...

En pelkää yksinäisyyttä tai sitä, ettei kukaan halua minua tahi että mieheni löytää jonkun toisen. Itse asiassa haluan, että hän löytää jonkun minua paremman. Sellaisen, joka pystyy tyydyttämään häntä paremmin, minua vain jostain syystä pelottaa kertoa asiasta. Mieheni rakastaa minua syvästi ja minä rakastan häntä myös, mutta en enää samalla tavalla -pikemminkin ystävä mielessä- ja olisi aivan kauhea nähdä hänen musertuvan. Ehkäpä ystävän menettäminen pelottaa tässä enemmän, kuin liiton rikkominen. Olen jopa sanonut, että olen _miettinyt_ eroa juurikin sen vuoksi, että minä tunnun pidättelevän häntä, mutta hän ei ottanut asiaa tosissaan. En kuitenkaan ole lätkäissyt asiaa tiskiin vielä siinä muodossa, että _haluan_ erota ja tämä oman tahdon, haluamisen ilmaiseminen tuntuu aivan saakelin vaikealta. Kaiken lisäksi, se mitä en koskaan uskonut tapahtuvan on tapahtunut: olen alkanut pikku hiljaa ihastumaan yhteen tyyppiin työpaikalla, vaikka kuinka yritän estellä itseäni. On minulla aina silloin tällöin ollut pieniä ohimeneviä ihastumisia aikaisemminkin, joiden olen antanut mennä ohi omalla painollaan tekemättä mitään asian eteen, mutta tämä ihastuminen alkaa jo rakentaa omia raiteita ja koko saatanan asemaakin pian. Olen päättänyt, että viimeistään siinä vaiheessa, jos ihastuminen alkaa saada vakavamman sävyn, minun on pakko kertoa, sillä en halua tehdä mieheni selän takana mitään mitä katuisin, mutta kaikista ihanteelisin olisi tietenkin kertoa ero asiasta asap. Minua vain hirvittää se, miten mieheni reagoi ja miten hän selviää tilanteesta. Hjälpa mig!

Eroaisin. Vaatii rohkeutta ja järjestelyjä, mutta eroaisin. Vaikuttaa siltä että pystyisitte eroamaan sovussa. Muuttakaa ensin erilleen ja miettikää miltä tuntuu.