Äidit aikuisista lapsistaan: "Ihan normaaleita niistä tuli"

.

No harrastavat ne lapset itsekin tuota. Selkääni sain, mutta vain syystä, ja ihan normaali minusta tuli. Ei ollut kotona kukaan paapomassa, joten opinpahan hoitamaan itse asiani. Nyt ollaan ehkä estyneitä ja ihmissuhdeongelmaisia, mutta hei, ihan normaaleja kuitenkin.

Totta! Isä ei ollut ikinä kotona, mutta ihan normaaliksi kasvoin jne

Kyllä se on niin, ettei kaikille vanhemmille vain yksinkertaisesti voi kertoa kaikesta. Joskus on vain parasta teesekennellä toista, varsinkin jos ei jaksa tapella tyhjästä. Joidenkin vanhempien olisi oikeasti vain hyvä kuunnella niitä lapsia eikä vain omia mielipiteitä ja aatoksia.

Toisaalta äidit tekevät nyt kaiken oikein, syövät raskausaikana olemattomasti, ottavat kaikki mahdolliset rokotukset, eivät tupakoia jne. ja silti lapsilla on enemmän kuin koskaan erilaisia neurologisia oireita ja mielenterveysongelmia. Voisiko syynä olla se, että meillä on vanhempina ensimmäinen subjektiivisen päivähoito-oikeuden avulla yhteiskunnan syliin sysätty sukupolvi.

Niinpä. Musta ei ainakaan tullut "normaalia". Päällisinpuolin olen just se miten normaali määritellään, mutta kyllä on ollut vaikee tie ja on edelleen. Toivon todella, että omat lapseni pääsevät henkisesti helpommalla, vaikka vähän väkisinkin osa tästä siirtyy heihinkin.

Mikä sit oli vikana? Jatkuva vähättely, huomiotta jättäminen, omaan onneen jättäminen, mistään ei koskaan puhuttu, mentiin siinä sivussa vaan. Mitään pahempaa ongelmaa ei ollut, ihan hyvä perhe.

Mun on ollut erittäin vaikea käsitellä tunteita, niitä kun ei oo kauheesti saanut näyttää. Ongelmista puhuminen ei onnistu oikein vieläkään, yksin niistä piti lapsenakin selvitä jne.

Vierailija kirjoitti:

Totta! Isä ei ollut ikinä kotona, mutta ihan normaaliksi kasvoin jne

Niin kasvoin!

Mikä sinun kasvatuksessa sitten meni pieleen kun noin pienestä hajoilet?

Olen samaa mieltä aloittajan kanssa. Osuit naulan kantaan. Moni kuvittelee itsekin jääneensäiilman "vaurioita" nuorena aikuisena, kunnes joskus keski-iän kynnyksellä tai myöhemmin tietoisuus pamahtaa mieleen.

Sopeutuvathan katulapsetkin elämäänsä, kuten vaikka kopeissaan elävät minkit, kun eivät muustakaan tiedä. Alakuloisuus ym. on vain normaalia, likaiset vaatteet ym, se on vain normaalia. Ihan hyvin pärjätään ja hengissä ollaan!

Vierailija kirjoitti:

Niinpä. Musta ei ainakaan tullut "normaalia". Päällisinpuolin olen just se miten normaali määritellään, mutta kyllä on ollut vaikee tie ja on edelleen. Toivon todella, että omat lapseni pääsevät henkisesti helpommalla, vaikka vähän väkisinkin osa tästä siirtyy heihinkin.

Mikä sit oli vikana? Jatkuva vähättely, huomiotta jättäminen, omaan onneen jättäminen, mistään ei koskaan puhuttu, mentiin siinä sivussa vaan. Mitään pahempaa ongelmaa ei ollut, ihan hyvä perhe.

Mun on ollut erittäin vaikea käsitellä tunteita, niitä kun ei oo kauheesti saanut näyttää. Ongelmista puhuminen ei onnistu oikein vieläkään, yksin niistä piti lapsenakin selvitä jne.

Näin kokevia lapsia on nykyään pilvin pimein. Ensin ollaan yksin isoissa ryhmissä pääivkodeissa, opitaan pärjäämään yksin. Sitten ollaan yksin kotona ennen ja jälkeen koulun, ehkä iltaisinkin. Yksin mennään ja ollaan harrastuksissakin, vanhempi ehkä pikaisesti kuskaa joskus, mutta ei ehdi tai jaksa kannustaa ja olla paikalla. Ja vanhemmat on nin ylpeitä niin ylpeitä, kun meidän Pekka on niin pärjäävä, omatoiminen, itsenäinen. Kyllä siitä vielä tulee suuria. Sitten syödään mielialalääkkeitä samalla, kun pinnistetään väitöskirjat. Parisuhteissa ne pahimmat henkiset vammat tulevat esiin ja sitten erotaankin, tai riidellään verisesti hamaan hautaan. Uusioperheissä kuviot toistuvat ja pahenevat.

Onko sillä sitten väliä mitä sisällä on. En usko että sisintä edes pystyy kasvattamaan, ei niin täydellisiä vanhempia olekaan. Pääasia ettei tee isompia rikoksia (vaikka tekisi mieli) ei tapa itseään päihteisiin (vaikka tekisi mieli) eikä käyttäyty niin että joutuu yleiseksi naurun ja kauhistelun aiheeksi. Eli siis on normaali.  Turha niistä sisäisistä rikkonaisuuksista on itkeä, ihmisen täytyy vaan kestää ne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niinpä. Musta ei ainakaan tullut "normaalia". Päällisinpuolin olen just se miten normaali määritellään, mutta kyllä on ollut vaikee tie ja on edelleen. Toivon todella, että omat lapseni pääsevät henkisesti helpommalla, vaikka vähän väkisinkin osa tästä siirtyy heihinkin.

Mikä sit oli vikana? Jatkuva vähättely, huomiotta jättäminen, omaan onneen jättäminen, mistään ei koskaan puhuttu, mentiin siinä sivussa vaan. Mitään pahempaa ongelmaa ei ollut, ihan hyvä perhe.

Mun on ollut erittäin vaikea käsitellä tunteita, niitä kun ei oo kauheesti saanut näyttää. Ongelmista puhuminen ei onnistu oikein vieläkään, yksin niistä piti lapsenakin selvitä jne.

Näin kokevia lapsia on nykyään pilvin pimein. Ensin ollaan yksin isoissa ryhmissä pääivkodeissa, opitaan pärjäämään yksin. Sitten ollaan yksin kotona ennen ja jälkeen koulun, ehkä iltaisinkin. Yksin mennään ja ollaan harrastuksissakin, vanhempi ehkä pikaisesti kuskaa joskus, mutta ei ehdi tai jaksa kannustaa ja olla paikalla. Ja vanhemmat on nin ylpeitä niin ylpeitä, kun meidän Pekka on niin pärjäävä, omatoiminen, itsenäinen. Kyllä siitä vielä tulee suuria. Sitten syödään mielialalääkkeitä samalla, kun pinnistetään väitöskirjat. Parisuhteissa ne pahimmat henkiset vammat tulevat esiin ja sitten erotaankin, tai riidellään verisesti hamaan hautaan. Uusioperheissä kuviot toistuvat ja pahenevat.

Mutta kun tää on normaalia ihmisyyttä. Koskaan se ei ole ollut sen parempaa eikä koskaan paremmaksi tule.

No mä en kasvanu. Vanhemmat ryyppäs ja oli olevinaan. Ikinä en saanu mitään, kun rahaa ei ollu. Röökasivatkin ku korsteeni. Sisällä.

Musta tuli hirviöäiti, joka rääkyy lapsilleen omaa huonoa oloani, ja yritän paikata sitä ostamalla kaiken mitä haluavat. Tadaa.

Toivottavasti omani selviävät vain vähällä terapialla ja tajuavat olla sietämättömän tätä perintöä lapsilleen.

Vuoden äiti kirjoitti:

No mä en kasvanu. Vanhemmat ryyppäs ja oli olevinaan. Ikinä en saanu mitään, kun rahaa ei ollu. Röökasivatkin ku korsteeni. Sisällä.

Musta tuli hirviöäiti, joka rääkyy lapsilleen omaa huonoa oloani, ja yritän paikata sitä ostamalla kaiken mitä haluavat. Tadaa.

Toivottavasti omani selviävät vain vähällä terapialla ja tajuavat olla sietämättömän tätä perintöä lapsilleen.

*siirtämättä

Toisaalta joo noinkin, mutta ihmettelen kyllä, että ihan todellako suurin osa äideistä täällä ajattelee olevansa loistava äiti, jonka lapset eivät aikuisena tule varmana kärsimään mistään mt-ongelmista jne.? Olen panostanut lapsiini paljon, tehnyt todella kaiken, mitä osaan, mutta etenkin nyt teini-ikäisen esikoisen kohdalla en kyllä tiedä, riittääkö se mihinkään. Teini tekee mitä lystää (lue: pelaa kaiken ajan tietokoneella), ihan kuin ei olisi mitenkään kasvatettu, hämmästelee vaan, jos hänen pitäisi jotenkin ohjeiden mukaan toimia. Enkä osaa tähänkään vastata mitenkään kypsästi ja sivistyneesti, alan ennemmin olla aika masentunut. Jokaisen on hyvä miettiä rehellisesti elämäänsä ja itseään ja jos aihetta on, niin todeta, että äiti ja isä olivat jossain jutussa huonoja, mutta en tiedä, milloin tulee se oikeasti todella hyvä vanhempisukupolvi. Jos teinistäni kasvaa se kuuluisa normaali aikuinen, minä ainakin tuuletan ja olen ylpeä asiasta ottaen huomioon tekemäni virheet. Ehkä noiden sanontojen tarkoituksena ei aina ole systemaattisesti laistaa vastuusta, vaan olla armollinen ja todeta, että kun minun oli taloudellisista syistä pakko mennä töihin lapsen vauvavuotena, niin onneksi hänestä kuitenkin normaali tuli. Kuka meistä on todella heittämään sen ensimmäisen kiven?

Niin. Johtuiko mun teini-ikäisenä kapinointi siitä, että isäni teki reissutöitä, äiti oli kyllä aina läsnä ja turvaton olo ei ollut. Kova ikävä isää kyllä.

Vai johtuuko hullusta äitipuolestamme, joka yritti väittää isän vihaavan meitä ( ei kyllä hetkeäkään uskottu)

Vai johtuuko vuosia jatkuneesta koulukiusaamista?

Kukapa sen tietää. Meillä on läheiset välit isän kanssa. Äitipuoltakaan en enääheidän eronsa jälkeen ole halveksinut. Koulukiusaajat olen kohdannut ja niissä tilanteissa kiusaaja on hävinnyt.

Mutta uskon, että ilman vanhempien rakkautta ja uskoa, en olisinäinkään hyvä.

Paras mies muuten jonka ikinä olen tuntenut oli "äpärä", mummon kasvattama, juoppoenojen keskellä.

Vielä 15 vuotta myöhemmin, kun hän on kuollut, ihmiset tulevat kehumaan superukkiani. Tiedä millaisia ajatuksia hänen päässään on ollut, mutta kasvatti kolme hyvin pärjäävätlasta, eteni urallaan johtavaan virkaan(aloitti jo lapsena työssä)ja oli mitä läsnäolevien ukki ja isoukki.

Joten, ihan hyviä meistä tuli.

Ja luulen, että suurinsyy oli se, että meillä oli aikuinen, joka uskoi ja luotti. Ei sen aina tarvitse olla vanhempiaan.

Kaikki ongelmat ei aina johdu kasvatuksesta, eikä kaikkeen ole syyllisiä aina vanhemmat ja ne perheolot.

Mistä ihmeestä voi päätellä, että sairastuin masennukseen aikuisena koska äitini poltti tupakkaa raskausaikana?

Itse olen elämäni aikana nähnyt isäni taholta vaikka mitä juopottelua ja väkivaltaa, mutta en minä osaa ajatella saaneeni niistä mitään traumoja. Pitäisikö mun nyt väkisin uhriutua? Toki nuo tapahtumat ovat varmasti mua jotenkin muokanneet, mutta ei minusta traumatisoitunutta ihmistä saa millään. Ja olen nyt 43-vuotias. Jos nyt sairastun masennukseen joskus, niin johtuuko se juuri noista lapsuuskokemuksista?

Luulen, että noissa neurologisissa ongelmissa on paljon enemmän kyse synnynnäisestä haavoittuvuudesta, kuin kasvatuksesta. 

Osa ihmisistä on sillä tavalla vahvoja, että selviävät paskastakin lapsuudesta ihan liput liehuen. Sitten taas osa on saanut kaiken, mutta silti kaikki on pielessä.

Ja tuohon aloitukseen, nämä "ihan normaaleja niistä tuli" -vanhemmat ovat mielestäni usein niitä, joilla on ehkä jotain syyllisyyden tunteita monenlaisistakin asioista ja tehdyistä virheistä, mutta niitä ei haluta kohdata eikä käsitellä. Eli kyllähän tuo hirveän defensiiviseltä kuulostaa, kun noin sanotaan. 

Vierailija kirjoitti:

Onko sillä sitten väliä mitä sisällä on. En usko että sisintä edes pystyy kasvattamaan, ei niin täydellisiä vanhempia olekaan. Pääasia ettei tee isompia rikoksia (vaikka tekisi mieli) ei tapa itseään päihteisiin (vaikka tekisi mieli) eikä käyttäyty niin että joutuu yleiseksi naurun ja kauhistelun aiheeksi. Eli siis on normaali.  Turha niistä sisäisistä rikkonaisuuksista on itkeä, ihmisen täytyy vaan kestää ne.

No on sillä sikäli väliä että mitä sisällä on, että sen kautta määrittyy koko muu elämä. Jos on ihminen rikki niin sitten se on rikki ja sillä on pärjättävä. Eihän ne tasapainoiset ihmiset niitä rikoksiakaan tee. Terveet ihmiset kyllä osaavat, kykenevät ja huomaavat pitää olemuksensa siistinä ym. Helppoa se on "normaalin" todeta että "tekis vaan kaikki niinkun minä teen niin hyvä tulee, ja jos ei tee niin oma vika". Rikkinäiselle voi vaikka ne päihteet olla se paras turva ja selviytymiskeino jonka tietää, siinä missä tasapainoinen ihminen turvautuu parempiin käytösmalleihin tai jopa välttää ongelmatilanteet kokonaan.

Jännää miten yleinen ja tiukkaan pinttynyt luulo ihmisillä on elämän hallittavuudesta, tai siis siitä, miten paljon tai vähän elämäänsä loppujen lopuksi yksilötasolla pystyy edes vaikuttamaan. Tai että olisi olemassa jokin "normaali" ihmisen malli jota kaikkien yhtälailla tulisi tavoitella.

Vierailija kirjoitti:

Hajoan joka kerta kun kuulen tuon perustelun.

Tupakoin raskausaikana ja kerran söin sulatejuustoa, mutta ihan normaaleita noista lapsistani tuli.

No ei ollut turvaistuimia autossa ja olin töissä, kun lapset olivat kahdeksankuisia, mutta ihan hyviä niistä näyttää kasvaneen.

Olin poissa kuukauden vauva-aikana, mutta ihan normaali ihminen kasvoi.

Siis mistä te sen tiedätte? Mielialalääkkeitä syödään enemmän kuin ikinä, ehkä se lapsesi on syvältä sisältä rikki? Ehkä se näyttelee sinulle normaalia ja onnellista, mutta itkee iltaisin?

Ehkä se tekee ja suorittaa normaalia elämää, mutta kärsii selittämättömistä lapsuustraumoista, joista ei saa otetta?

Ette te tiedä, miten hyviä niistä aikuisista lapsistanne on tullut. Niistä lapsosista näkyy aikuisina vanhemmille siloteltu murto-osa.

Mielenterveysongelmia on tutkitusti eniten niillä nuorilla aikuisilla, jotka olivat 90-luvun laman aikaan lapsia - ja joutuivat näkemäään ja kokemaan sen seuraukset, vanhempien itsemurhat, taloudellisen romahduksen ja pitkäaikaistyöttömyyden.

Nykylamasta on odotettavissa samanlaisia seurauksia. Lapsiperheköyhyys on kasvanut valtavasti.