Äidit aikuisista lapsistaan: "Ihan normaaleita niistä tuli"

Vierailija kirjoitti:

Toisaalta äidit tekevät nyt kaiken oikein, syövät raskausaikana olemattomasti, ottavat kaikki mahdolliset rokotukset, eivät tupakoia jne. ja silti lapsilla on enemmän kuin koskaan erilaisia neurologisia oireita ja mielenterveysongelmia. Voisiko syynä olla se, että meillä on vanhempina ensimmäinen subjektiivisen päivähoito-oikeuden avulla yhteiskunnan syliin sysätty sukupolvi.

Taitaapa olla enemmän syynä se, että mielenterveysongelmat eivät ole enää samanlainen häpeä, joten hoitoon hakeudutaan sata kertaa todennäköisemmin. Kyllähän ainakin nuoret nykyään ovat aivan eri tavalla sosiaalisesti avoimia kuin nuoret vaikka 80-luvulla. Hädin tuskin menevät suomalaisesta, niin reipasta ja tyylikästä porukkaa.

Vierailija kirjoitti:

Toisaalta joo noinkin, mutta ihmettelen kyllä, että ihan todellako suurin osa äideistä täällä ajattelee olevansa loistava äiti, jonka lapset eivät aikuisena tule varmana kärsimään mistään mt-ongelmista jne.? Olen panostanut lapsiini paljon, tehnyt todella kaiken, mitä osaan, mutta etenkin nyt teini-ikäisen esikoisen kohdalla en kyllä tiedä, riittääkö se mihinkään. Teini tekee mitä lystää (lue: pelaa kaiken ajan tietokoneella), ihan kuin ei olisi mitenkään kasvatettu, hämmästelee vaan, jos hänen pitäisi jotenkin ohjeiden mukaan toimia. Enkä osaa tähänkään vastata mitenkään kypsästi ja sivistyneesti, alan ennemmin olla aika masentunut. Jokaisen on hyvä miettiä rehellisesti elämäänsä ja itseään ja jos aihetta on, niin todeta, että äiti ja isä olivat jossain jutussa huonoja, mutta en tiedä, milloin tulee se oikeasti todella hyvä vanhempisukupolvi. Jos teinistäni kasvaa se kuuluisa normaali aikuinen, minä ainakin tuuletan ja olen ylpeä asiasta ottaen huomioon tekemäni virheet. Ehkä noiden sanontojen tarkoituksena ei aina ole systemaattisesti laistaa vastuusta, vaan olla armollinen ja todeta, että kun minun oli taloudellisista syistä pakko mennä töihin lapsen vauvavuotena, niin onneksi hänestä kuitenkin normaali tuli. Kuka meistä on todella heittämään sen ensimmäisen kiven?

Mutta meillä on kuitenkin nyt enemmän tietoa ja ymmärrystä siitä, mikä on ihmisen kasvulle hyväksi. Hyvä kiintymyssuhde jne. Ei se, että pärjätään yksin ja sysätään päiväkoteihin ja yksin kotiin iässä, jossa tarvitaan vielä tukea. Ei se sota-ajan ja maallaisyhteiskunnan lapsillakaan ollut täydellisät, koska vanhemmilta puuttui paljon tietoa ja taitoa, mutta myös aikaa. Oli kuitenkin muu yhteisö lähellä, toisin kuin nykyään. Kotiäitiyhteiskunta takaisi lasten hyvän kasvun ja voinnin. Voi se olla koti-isääkin, jos joku suuttuu muuten.

Uskon että lapsista tulee tarpeeksi hyviä, kunhan vanhemmat eivät harrasta henkistä ja fyysistä väkivaltaa ja huomioivat lapsia tarpeeksi. Olen joskus tukistanut lastani mutta aina pyytänyt anteeksi, ja yrittänyt löytää jonkin toisen toimintamallin. Sen verran olen joutunut lastensuojelun kanssa tekemisiin, että tiedän kuinka nykyaikana pitäisi olla sitä tätä ja tota. Sekä lapset että aikuiset. Muuten ei normaalin määritelmään pääse.

Vierailija kirjoitti:

No harrastavat ne lapset itsekin tuota. Selkääni sain, mutta vain syystä, ja ihan normaali minusta tuli. Ei ollut kotona kukaan paapomassa, joten opinpahan hoitamaan itse asiani. Nyt ollaan ehkä estyneitä ja ihmissuhdeongelmaisia, mutta hei, ihan normaaleja kuitenkin.

Yksi kaveri hokee juuri noita.

Hän kärsii mielenterveysongelmista, käy terapiassa eikä pysty toimimaan normaalisti ilman mielialalääkitystä.

Mutta hyvä hänestä tuli vaikka sai tiukan kasvatuksen ja fyysistä kuritusta ja joutui pärjäämään yksin jo pienenä.

Kyllähän vanhemmat näkevät miten lapsellaan menee. Ei homon, mielialalääkkeitä syövän tai terapiassa käyvän äiti sano että ihan normaalihan siitä tuli.

Lapset eivät toivoakseni kasva tynnyrissä, vaan ovat kosketuksissa myös muuhun maailmaan eivätkä vain vanhempiinsa. Siten mahdollisten mielenterveys- tai muiden ongelmien ilmenemistä ei voi pääsäntöisesti syyttää vanhempien yksittäisistä teoista, vaan ne voivat johtua monesta muustakin tekijästä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niinpä. Musta ei ainakaan tullut "normaalia". Päällisinpuolin olen just se miten normaali määritellään, mutta kyllä on ollut vaikee tie ja on edelleen. Toivon todella, että omat lapseni pääsevät henkisesti helpommalla, vaikka vähän väkisinkin osa tästä siirtyy heihinkin.

Mikä sit oli vikana? Jatkuva vähättely, huomiotta jättäminen, omaan onneen jättäminen, mistään ei koskaan puhuttu, mentiin siinä sivussa vaan. Mitään pahempaa ongelmaa ei ollut, ihan hyvä perhe.

Mun on ollut erittäin vaikea käsitellä tunteita, niitä kun ei oo kauheesti saanut näyttää. Ongelmista puhuminen ei onnistu oikein vieläkään, yksin niistä piti lapsenakin selvitä jne.

Näin kokevia lapsia on nykyään pilvin pimein. Ensin ollaan yksin isoissa ryhmissä pääivkodeissa, opitaan pärjäämään yksin. Sitten ollaan yksin kotona ennen ja jälkeen koulun, ehkä iltaisinkin. Yksin mennään ja ollaan harrastuksissakin, vanhempi ehkä pikaisesti kuskaa joskus, mutta ei ehdi tai jaksa kannustaa ja olla paikalla. Ja vanhemmat on nin ylpeitä niin ylpeitä, kun meidän Pekka on niin pärjäävä, omatoiminen, itsenäinen. Kyllä siitä vielä tulee suuria. Sitten syödään mielialalääkkeitä samalla, kun pinnistetään väitöskirjat. Parisuhteissa ne pahimmat henkiset vammat tulevat esiin ja sitten erotaankin, tai riidellään verisesti hamaan hautaan. Uusioperheissä kuviot toistuvat ja pahenevat.

Nykyään? Kyllä nykyään tiedostetaan paljon paremmin läsnäolon, välittämisen ja vuorovaikutuksen tärkeys lapsille kuin 30-40 vuotta sitten. Nyky 40-50 -vuotiaissa on paljon enemmän henkisesti kaltoinkohdeltuja kuin nykylapsissa. Jos isäpuoli kohteli lapsia kuin roskaa joskus 60-luvulla, niin ei siihen kukaan puuttunut. Nykyään sentään yleinen mielipide on se, että se on väärin ja tämä tiedostetaan.

Varsinkin sulatejuuston syöminen voi pilata lapsen koko tulevaisuuden.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toisaalta joo noinkin, mutta ihmettelen kyllä, että ihan todellako suurin osa äideistä täällä ajattelee olevansa loistava äiti, jonka lapset eivät aikuisena tule varmana kärsimään mistään mt-ongelmista jne.? Olen panostanut lapsiini paljon, tehnyt todella kaiken, mitä osaan, mutta etenkin nyt teini-ikäisen esikoisen kohdalla en kyllä tiedä, riittääkö se mihinkään. Teini tekee mitä lystää (lue: pelaa kaiken ajan tietokoneella), ihan kuin ei olisi mitenkään kasvatettu, hämmästelee vaan, jos hänen pitäisi jotenkin ohjeiden mukaan toimia. Enkä osaa tähänkään vastata mitenkään kypsästi ja sivistyneesti, alan ennemmin olla aika masentunut. Jokaisen on hyvä miettiä rehellisesti elämäänsä ja itseään ja jos aihetta on, niin todeta, että äiti ja isä olivat jossain jutussa huonoja, mutta en tiedä, milloin tulee se oikeasti todella hyvä vanhempisukupolvi. Jos teinistäni kasvaa se kuuluisa normaali aikuinen, minä ainakin tuuletan ja olen ylpeä asiasta ottaen huomioon tekemäni virheet. Ehkä noiden sanontojen tarkoituksena ei aina ole systemaattisesti laistaa vastuusta, vaan olla armollinen ja todeta, että kun minun oli taloudellisista syistä pakko mennä töihin lapsen vauvavuotena, niin onneksi hänestä kuitenkin normaali tuli. Kuka meistä on todella heittämään sen ensimmäisen kiven?

Mutta meillä on kuitenkin nyt enemmän tietoa ja ymmärrystä siitä, mikä on ihmisen kasvulle hyväksi. Hyvä kiintymyssuhde jne. Ei se, että pärjätään yksin ja sysätään päiväkoteihin ja yksin kotiin iässä, jossa tarvitaan vielä tukea. Ei se sota-ajan ja maallaisyhteiskunnan lapsillakaan ollut täydellisät, koska vanhemmilta puuttui paljon tietoa ja taitoa, mutta myös aikaa. Oli kuitenkin muu yhteisö lähellä, toisin kuin nykyään. Kotiäitiyhteiskunta takaisi lasten hyvän kasvun ja voinnin. Voi se olla koti-isääkin, jos joku suuttuu muuten.

Heh. Minä olen nimenomaan ollut (ja olen edelleen) kotiäiti. Esikoisen takia voin sanoa, että ei se todellakaan takaa mitään, ei yhtään mitään. Tietysti voi olla, että tilanne olisi huonompi, jos minulla ei olisi ollut hänelle niin paljon aikaa. No, hänellä on yksi näitä "nykyajan neurologisia juttuja", siihen en nyt sen enempää mene, mutta ehkä se tekee sen, että hänellä on maailmassa oma totuutensa ja oma tapansa ja kaikki muu on häiriötekijää. (Mikään psykopaatti hän ei ole, vaan on kyllä surullinen, kun joutuu vastatusten toisten kanssa.) Eli hänen kanssaan on voinut viettää aikaa ja kuskata kehittäviin kerhoihin ja ties mitä, mutta ei se tietty panos takaa mitään tiettyä hyötyä. Ja ihan riippumatta siitä, onko jotain diagnoosia vai ei, ei se lasten kasvatus ole mitään mekaanista toimintaa, jossa tietyllä kasvatuksella kone sitten väsää aina samanlaisen lopputuloksen. Tuolla teinillä nyt on vielä se hyvä toisaalta, että on vain koneella, ei jossain huumeporukoiden liepeillä pyörimässä. Kun lapsi alkaa olla teini-iässä, tulee jotenkin yhtäkkiä tajuntaan, että en voi määrätä lapseni elämää, en voi paapoa häntä pitkin päivää, eivätkä yläkoulussa opettajatkaan nyt juuri ymmärrä, jos alkaa näkyä hälyttäviä merkkejä tms. Ihan kummasti on alkanut tulla empaattisia tunteita niitä vanhempia kohtaan, joiden lapset ovat tavalla tai toisella sössineet asiansa. Myönnän, että ennen suhtauduin aika viileästi ja ajattelin, että ovatpa he kasvattaneet lapsensa huonosti :(

On tietysti lisääntynyt tieto lapsen psykologiasta yms., mutta enpä nyt tiedä, kasvatammeko lapsiamme välttämättä sen fiksummin kuin ennen. Oma käsitykseni on, että kaiken maailman pelit ja vehkeet, joita hommataan jo pikkulapsille, tekevät lapsista keskittymiskyvyttömämpiä. (Onneksi tuo teinini hurahti koneisiin vasta melko myöhään.) Onhan tästä ihan asiantuntijoidenkin näkemyksiä, että vaikka ne laitteet nyt eivät mitään demoneja ole, ne koukuttavat niin lapset kuin aikuisetkin ja muokkaavat ajattelutapaa, kun niiden parissa riittävästi viettää aikaa. Mutta se on vain nykyaikaa ja siltä ummistetaan silmät, koska niin on kivempaa. Onhan mahdollista, että tälle kasvatustavallemme pyöritellään ihmeissään päätä parin kymmenen vuoden päästä ihan niin kuin nyt äimistellään sitä, miten 5-v. ennen hoiti ja oli vastuussa 1-vuotiaasta pikkusisaruksestaan. Joka ajalla lienee omat haasteensa.

Oleellisintahan ei edes ole se mistä kaikki johtuu. Tai toki se siinä määrin pitäisi tiedostaa, että esim. seuraava sukupolvi voi vältellä tekemästä samaa virhettä. Mutta sille aikuiselle mennyt on mennyttä ja sitä ei voi muuttaa.

Mutta ongelma on se, kun vanhemmat toitottavat, että normaalihan meidän lapsesta tuli. Ja jos objektiivisesti katsottuna se aikuinen lapsi ei ole normaali, niin vanhemmat nostavat tuolla hokemisellaan avun hakemisen kynnystä. Aikuinen lapsi voi tuntea, että eihän tässä kaikki ole hyvin. On esm. masentunut. Mutta kun vanhemmat ovat aina toitottaneet, että hyvin ollaan selvitty ja normaaleja tässä ollaan, niin ei se aikuinenkaan lapsi ala herkästi nousemaan vanhemman auktoriteettia vastaan ja hakemaan apua ongelmiinsa. Siinähän kyseenalaistaisi vanhempiensa sanan.

Ulkopuolelta katsottuna on aika käsittämätöntä miten joku voi haluta lapselleen pahoinvointia ennemmin kuin apua. Vaikka tietenkin on ymmärrettävää, että vanhemman on helpompi ummistaa silmänsä huonoilta asioilta. Jamyös luonnollisesti aikuinen lapsi voi päättää avun hakemisensa ihan itsenäisesti. Näin periaatteessa. Mutta kyllähän me monikin jutellaan kaikenlaisista asioista vanhempien kanssa saadaksemme heiltäkin näkemyksiä. Aikuisenakin sitä vanhemman näkemystä tulee kuunneltua.

Tosi hyviä puheenvuoroja. Ja hyvä aihe.

Meillä on enemmän kuin koskaan ihmisiä, jotka sysäävät kaiken vastuun yhteiskunnalle. Taustalla on subjektiivinen päivähoito-oikeus, jonka ansiosta on saatu sukupolven verran väkeä, joka on sysätty päivähoitoon ylisuuriin ryhmiin pärjäämään laumaan ilman vanhempien rakkautta. Kuntosali, treenaus ja harrastukse sekä etenkin parisuhteen hoitaminen on menneet lasten edelle, joten miten oikeasti kuvitellaan, että täysin hylätyt lapset voisivat hyvin?

Yksi mitä en ole koskaan ymmärtänyt, on että vanhempien syyttäminen on monille ok mutta yhteiskunnan syyttäminen on vastuun pakoilua. Se, millaisia vanhempasi olivat, johtui kuitenkin pitkälti sen ajan yhteiskunnasta (ja heidän lapsuusaikansa yhteiskunnasta). 1800-luvun vanhemmuus oli erilaista kuin 2010-luvun vanhemmuus, koska kulttuuri oli erilaista, jopa samalla maantieteellisellä alueella, kuten vaikkapa Suomessa.

Vierailija kirjoitti:

Yksi mitä en ole koskaan ymmärtänyt, on että vanhempien syyttäminen on monille ok mutta yhteiskunnan syyttäminen on vastuun pakoilua. Se, millaisia vanhempasi olivat, johtui kuitenkin pitkälti sen ajan yhteiskunnasta (ja heidän lapsuusaikansa yhteiskunnasta). 1800-luvun vanhemmuus oli erilaista kuin 2010-luvun vanhemmuus, koska kulttuuri oli erilaista, jopa samalla maantieteellisellä alueella, kuten vaikkapa Suomessa.

Kyllä kunnon hardcore-syyttäjä hylkää myös vanhempien vastuun, koska "kaikki on itte sun oma vikas mitäs läksit lällätis".