Lue keskustelun säännöt.
Vanhempien syyllistyminen ja syyllistäminen - tabut murtuvat
21.01.2017 |
Oletteko huomanneet, että jo pitkään on ollut vallalla ajattelutapa, etteivät vanhemmat saa tuntea syyllisyyttä eikä vanhempia toisaalta saisi ulkopuoleltakaan syyllistää? Tämä on johtanut monilla lepsuun kasvatukseen, lasten ongelmiin ja ongelmiin myös laajemmin koko yhteiskunnassa. Esimerkiksi ADHD:n ylidiagnosoinnista puhunut psykoterapeutti on vihdoin nostanut kissan pöydälle. Toivon, että julkisessa keskustelussa tullaan näkemään lisää vastaavia ulostuloja. Toivon, että puhutaan arkailematta siitä, minkä monet ovat ympäristössään havainneet: todella monet vanhemmat kasvattavat lapsiaan onnettoman huonosti. Ei pelätä vanhempien loukkaantumista, koska lasten tulevaisuus on se, millä pitäisi olla suurempi merkitys.
Kommentit (78)
Asia ei ole näin. Meillä on pitkät perinteet etenkin äitien syyllistämiseen. Ja se ajatusmalli on ollut aina vallalla.
Mikä tabu tämä olisi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mitä hyötyä vanhempien syyllistämisestä olisi?
Vanhemmat pitää saada ymmärtämään, että syyt lapsen käytöshäiriöihin ym. löytyvät useimmiten heistä itsestään. Koulun, opettajien, kavereiden, yhteiskunnan, television, netin ja pelien syyttäminen on itsepetosta. Jokaisella vanhemmalla on valta luoda lapselleen hyvä lapsuus. Ja jos vanhemmat ovat oman jaksamisensa äärirajoilla, heillä on velvollisuus hankkia apua.
Vierailija kirjoitti:
Asia ei ole näin. Meillä on pitkät perinteet etenkin äitien syyllistämiseen. Ja se ajatusmalli on ollut aina vallalla.
Mikä tabu tämä olisi?
Tabu onkin se, että syyllistäminen on usein aiheellista. Muistellaan esim äläkkää, joka nousi kampanjasta, jossa tuotiin esille älylaitteita käyttävän äidin välinpitämättömyys lapsia kohtaan.
Todellisen vastuun ottaminen lasten hyvinvoinnista on monille nykyvanhemmille yllättävän vaikeaa. Toki on inhimillistä, ettei omassa toiminnassa haluta nähdä korjattavaa.
Vierailija kirjoitti:
Todellisen vastuun ottaminen lasten hyvinvoinnista on monille nykyvanhemmille yllättävän vaikeaa. Toki on inhimillistä, ettei omassa toiminnassa haluta nähdä korjattavaa.
No nimenomaan. Nykyvanhemmat eivät osaa itse katsoa peiliin ja nähdä omaa osuuttaan vastuunkannossa; heitä ei saa syyllistää eivätkä he osaa syyllistyä mistään. Sen sijaan he osaavat ja mielestään saavat syyllistää kaikki muut: päättäjät, ammattikasvattajat, terveydenhuollon sekä luonnollisesti sekä omat vanhempansa että puolisonsa vanhemmat.
Ihme sukupolvi kyllä. Paskasti me keski-ikäiset ollaan näköjään omamme kasvatettukin, kun niistä on tuommoisia tullut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Asia ei ole näin. Meillä on pitkät perinteet etenkin äitien syyllistämiseen. Ja se ajatusmalli on ollut aina vallalla.
Mikä tabu tämä olisi?
Mitkä ihmeen pitkät perinteet? Vasta viime vuosien aikana on alettu avautua asiasta, ettei ne joidenkin vanhempien kasvatusmallit sittenkään ole niitä toimivampia. Pikemminkin lasta vahingoittavia. Itse olen ko. tabun rikkomisesta lukenut parin vuoden aikana täältä. Jos jokin ajatusmalli on ollut aina vallalla, niin se oli, että vanhemmat ovat aina oikeassa. Ja että huonoja vanhempia olivat vain alkoholistit. Onneksi nyt puhutaan ääneen, että henkistä ja fyysistä väkivaltaa on jaffan-juoja-perheissäkin. Vanhemmat voivat hakea apua, kunhan ensin tajuavat tekevänsä väärin lasta kohtaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tabut ovat olleet niin vahvat, jotta mieluummin pienille lapsille on syötetty mielialalääkkeitä, kun olisi katsottu peiliin kasvatusmetodeissa. Ei pysty ymmärtämään vanhemman sokeutta, itsekkyyttä.
Vierailija kirjoitti:
Tabut ovat olleet niin vahvat, jotta mieluummin pienille lapsille on syötetty mielialalääkkeitä, kun olisi katsottu peiliin kasvatusmetodeissa. Ei pysty ymmärtämään vanhemman sokeutta, itsekkyyttä.
Näinpä. Ei se vanhemmuus kaikista tee epäitsekkäitä. Taitaa olla enemmän nuorten ja kouluttamattomien vanhempien tilanne tämäkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on kyllä erillaisia kokemuksia.
Vanhempia syyllistetään jos jostakin täysin turhasta.
Olen pienten lasten äiti ja varhaiskasvatustyössä. Olen huomannut kollegoiden moittivan vanhempia esim. Siitä että ei muisteta asioita, että ei saada vapaata töistä kehityskeskusteluun, että ei päästä hakemaan lasta ajoissa tai tuodaan liian aikaisin.
Vanhempia syytetään asioista joihin he eivät voi vaikuttaa. Työnantajani valittaa lasten vanhempien olevan välinpitämättömiä kun työnantajat eivät jousta, kuitenkin kun itse pienten äitinä pyydän joustoa ei anneta.
Äideillä on ihan järjettömästi muistettavaa, ja monesti niitä lapsia on useita ja niitä muistettavia asiota miljoona.
Koulukin on nykyään osallistuvaa joka tarkoittaa sitäkin että vanhempi osallistuu enemmän, ihan hyvä ajatus, mutta vanhempi tekee työtä jo kodinulkopuolella ja kotona. Siihen vielä harrastustoiminta ja muut velvollisuudet.
Vanhemmille pitäisi järjestää enemmän vapaa aikaa ja kasvatuskoulutuksia.
Vierailija kirjoitti:
Mulla on kyllä erillaisia kokemuksia.
Vanhempia syyllistetään jos jostakin täysin turhasta.
Olen pienten lasten äiti ja varhaiskasvatustyössä. Olen huomannut kollegoiden moittivan vanhempia esim. Siitä että ei muisteta asioita, että ei saada vapaata töistä kehityskeskusteluun, että ei päästä hakemaan lasta ajoissa tai tuodaan liian aikaisin.Vanhempia syytetään asioista joihin he eivät voi vaikuttaa. Työnantajani valittaa lasten vanhempien olevan välinpitämättömiä kun työnantajat eivät jousta, kuitenkin kun itse pienten äitinä pyydän joustoa ei anneta.
Äideillä on ihan järjettömästi muistettavaa, ja monesti niitä lapsia on useita ja niitä muistettavia asiota miljoona.
Koulukin on nykyään osallistuvaa joka tarkoittaa sitäkin että vanhempi osallistuu enemmän, ihan hyvä ajatus, mutta vanhempi tekee työtä jo kodinulkopuolella ja kotona. Siihen vielä harrastustoiminta ja muut velvollisuudet.
Vanhemmille pitäisi järjestää enemmän vapaa aikaa ja kasvatuskoulutuksia.
Joo, vanhempien ajokortti. Joka sisältää kattavan osion, miten rakastan lastani ehdoitta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se lähtee useamman sukupolven takaa. Isoäiti kasvattaa pojan kieroon, hän saa lapsia ja vahingoittaa vuorostaan heitä jne. Näin myös henkiset sairaudet saavat alkunsa. Paridutaan myös liian läheisiin sukulaisiin ja tulee fyysisiä sairauksia sukuun.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tabut ovat olleet niin vahvat, jotta mieluummin pienille lapsille on syötetty mielialalääkkeitä, kun olisi katsottu peiliin kasvatusmetodeissa. Ei pysty ymmärtämään vanhemman sokeutta, itsekkyyttä.
Näinpä. Ei se vanhemmuus kaikista tee epäitsekkäitä. Taitaa olla enemmän nuorten ja kouluttamattomien vanhempien tilanne tämäkin.
Myös sukupolven kierre. Vanhempi kohtelee niin lastansa, kuten häntä on kohdeltu, virheineenkin. Opittuja metodeja, joista pitäisi vanhempana osata karsia ne lasta vahingoittavat tavat. Ja kehittää empatiaa sekä rakkauden osoittamista. Kuten rajojenkin asettamista, ilman väkivaltaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikä olikaan tämä ADHD-psykologi nimeltään? Mistä voisin lukea hänen kirjoittamiaan artikkeleita aiheesta. Radiosta kuulin tästä, mutta nimi ei jäänyt mieleen.
Mielenkiintoinen näkökulma. Muistan, kun -80 ja -90 luvulla ei luokassamme käytöshäiriöisiä oikeastaan ollut, eikä kiusaamistakaan.
Vierailija kirjoitti:
Mikä olikaan tämä ADHD-psykologi nimeltään? Mistä voisin lukea hänen kirjoittamiaan artikkeleita aiheesta. Radiosta kuulin tästä, mutta nimi ei jäänyt mieleen.
Mielenkiintoinen näkökulma. Muistan, kun -80 ja -90 luvulla ei luokassamme käytöshäiriöisiä oikeastaan ollut, eikä kiusaamistakaan.
Syyllistäminen on aivan typerää. Eiköhän jokainen tee virheitä ja siirrä omaa henkistä taakkaansa tavallaan lapsilleen. Joku omistautuu liiaksikin, joku on välinpitämätön, joku on liian kaveri, joku liian tiukka, joku ei osaa samaistua lapsen tunteisiin, joku taas menee liikaakin mukaan. Syytön heittäköön sen ensimmäisen kiven. Normaali lapsi myös aika hyvin luovii itsensä aikuisuuteen, kasvatuksestakin huolimatta ja siitä huolimatta, että jokainen vanhempi on ja saa olla puutteellinen. Kunhan vilpittömästi yrittää parhaansa. Oma lukunsa sitten tietenkin räikeät tapaukset, joissa lapsi joutuu kokemaan fyysistä tai henkistä väkivaltaa, äärimmäistä köyhyyttä tai alkoholismia.
Aina ja kaikkina aikoina on ollut ilmiöitä, jotka puhututtavat. Ennen oli avainkaulalapset, nyt on tabletit jne. Syyllistäminen ja tuomitseminen johtaa vaan siihen, että alamme luokitella ihmisiä hyviin ja huonoihin. Kuka siitä hyötyy? Ne jotka salaa tuntevat ylemmyyttä koska ovat niin muka hyviä?
Mä oon itse miettinyt tätä samaa, mutta eri asioihin liittyen. Esimerkiksi jotkut vanhemmat laittaa lapsen jo ihan pikkuvauvasta lähtien mummolaan/tädille/jne. hoitoon usein, jotta vietetään sitä "laatuaikaa" kahdestaan. Tottahan toki tämä on tarpeen, jos vanhemmat ovat aivan rättiväsyneitä, mutta siis ihan suht normaalisti nukkuvia vauvoja, jotta itse päästään tuulettumaan jne. Pahimmillaan ihan liian usein liian pitkiksi ajoiksi, esim vasta kaveri laittoi 4kk vauvan yökylään, jotta pääsivät miehen kanssa baariin. Sitten kun taaperon kanssa alkaa tulla ongelmia, niin ei saisi sanoa että voisiko ongelma olla siinä että lapsi on jo pikkuvauvana joutunut liian pitkäksi ajaksi eroon ensisijaisesta hoitajastaan. Toki paljonpa siitä silloin on hyötyä, mutta tuntuu että aihe on aika kielletty puheenaihe. Siis se minkä ikäinen vielä sietää eroa vanhemmista ja millä perusteilla sitä on ok harkita.
Olen itse varmaan sitä toista ääripäätä, meidän lapset ekan kerran hoidossa n. vuoden iässä, ja yökylässä vasta lähes 2v iässä. Parisuhteessa menee silti hyvin. Mieskään ei halunnut tuota aiemmin laittaa lapsia hoitoon. Toki tämä ei ole ainoa oikea tapa, eikä varmasti hoitajaan totutettu vauva traumatisoidu kun äiti ja isä lähtee pariksi tunniksi syömään, mutta pointtini oli että meillä lapset tehtiin perheenjäseniksi. Jokainen ihminen tarvitsee omaa aikaa kyllä, ja sitä olemme ihan pikkuvauva-ajasta lähtien toisillemme suoneet tarvittaessa, mutta parisuhdetta on hoidettu pääsääntöisesti arjessa ja ei ole tuntunut pahalta sekään.
Minä itse olen aina tehnyt lapsen sillä mentaliteetilla, että kyllä siinä pitää vähintään vuodeksi sitoutua niin, että vauva määrittää milloin sietää eron erityisesti äidistä. Poislukien nyt oikeasti sellaiset supervalvottavat ja haastavat tapaukset. Mutta olemme kyllä ns. normaalit valvomiset (ekojen kuukausien itkut, hampaat, uudet taidot, flunssat) pystyneet miehen kanssa selvittämään kahdestaan.
Mutta monesti olen miettinyt, että kuinkahan monen haastavan lapsen taustalla on esim. kiintymyssuhteessa säröjä, kun on vietetty mummolayökyläilyjä pikkuvauvasta lähtien ja vanhempi on muutenkin saattanut toistaa omien vanhempien "reipastupa nyt äläkä itke" -kasvatusta.
Onko siis tämä tabujen rikkominen nyt sitä että missään nimessä ei saisi epäillä että lapsessa olisi itsessään jotain vialla esim. Ihan oikeasti esim.jotain sellaista häikkää joka ei ole vanhempien aikaansaamaa tai poistettavissa, muutettavissa pelkästään"oikealla" kasvatuksella, kuten esim. ADHD tai muuta vastaavaa? Aina ja ensisijaisesti siis halutaan nähdä ja löytää vika vanhemmista ja kaikki merkit jotka viittaavat johonkin muuhun kun vain liian lepsuun kasvattamiseen pitää sopivasti unohtaa tai ujuttaa nekin vain vanhemmista johtuviksi. Tosiasia on että lapset ovat erilaisia, on erityislapsia ja superhaastavia lapsia joita ei ikinä saa väkisin käyttäytymään "tavallisen" lapsen tavoin vaikka olisi itse kasvatustieteiden emeritusptofessori. Tuskin kaikki poikkeavasti käytyäytyvien lasten vanhemmat mitään vuoden kasvattaja palkintoa ansaitse edes omasta mielestään mutta kuka on sanonut että heidän pitäisi olla edes täydellisiä. Se että lapsella on poikkeavaa käytöstä tai ehkä jopa diagnosoidaan virallisestikin erityislapseksi ei suinkaan tarkoita että lapsen kanssa olisi toimitti aina väärin tai liian lepsusti. Jos tietenkin halutaan yksinkertaistaa asioita niin voihan sitä noinkin ajatella mutta asiat ei vain todellisuudessa ole ihan niin yksinkertaisia mitä sinä ehkä luulet niiden olevan.
Vierailija kirjoitti:
Syyllistäminen on aivan typerää. Eiköhän jokainen tee virheitä ja siirrä omaa henkistä taakkaansa tavallaan lapsilleen. Joku omistautuu liiaksikin, joku on välinpitämätön, joku on liian kaveri, joku liian tiukka, joku ei osaa samaistua lapsen tunteisiin, joku taas menee liikaakin mukaan. Syytön heittäköön sen ensimmäisen kiven. Normaali lapsi myös aika hyvin luovii itsensä aikuisuuteen, kasvatuksestakin huolimatta ja siitä huolimatta, että jokainen vanhempi on ja saa olla puutteellinen. Kunhan vilpittömästi yrittää parhaansa. Oma lukunsa sitten tietenkin räikeät tapaukset, joissa lapsi joutuu kokemaan fyysistä tai henkistä väkivaltaa, äärimmäistä köyhyyttä tai alkoholismia.
Aina ja kaikkina aikoina on ollut ilmiöitä, jotka puhututtavat. Ennen oli avainkaulalapset, nyt on tabletit jne. Syyllistäminen ja tuomitseminen johtaa vaan siihen, että alamme luokitella ihmisiä hyviin ja huonoihin. Kuka siitä hyötyy? Ne jotka salaa tuntevat ylemmyyttä koska ovat niin muka hyviä?
En yleensäkään ymmärrä, miksi ns. ongelmalasten kohdalla itse ongelma kääntyy syyllisyystermeihin. Monesti täällä huomaa, kun on lasten ongelmista kyse ja jos ketjuun tulee näkökulmaa, että itse ongelma voi olla vanhempien kasvatustavoissa, seuraa puolustuspuheet ja parhaimmillaan paskamyrsky. Ihan kuin pitäisi vain todeta, ai jaa että kyllä ne lapset siitä selviävät ja se siitä. Kuin ongelmat lakaistaisiin maton alle. Miten aihetta voi muutoin käsitellä, kun puhumalla suoraan, että eräiden vanhempien pitäisi opetella vanhemmuutta, katsoa peiliin, miettiä asetelmaa lapsen näkökulmasta, mikä vaikutus lapseen on vähemmän empatiaa saavana perheenjäsenenä jne. Eikä näistä asioista ole nimenomaan kyse. Ja näihin liittyy vahvasti vanhempien suhtautuminen lapseen.
Mitä hyötyä vanhempien syyllistämisestä olisi?