Miksi tunteista puhuminen on monelle niin vaikeaa?

Koska vihapuhe on kielletty.

Puhu siinä nyt sitten tunteistasi kun saatat saada syytteen rikoksesta.

Jos laskeudutaan perhetasolle, niin onko sielläkin vihapuhe ollut kiellettyä? Ap

Minulla syynä on tunnekylmä lapsuudenperhe. Äiti on tunnekylmä ihminen, joka käytännössä kielsi negatiivisten tunteiden näyttämisen. Esim. asia lyötiin leikiksi, kiusaajaalla on paha olo ja sitä pitää ymmärtää (kiusatun pahasta olosta ei niin väliä) jne. Negatiivisten tunteiden näyttäminen oli käytännössä itsensä tekemistä alttiiksi väheksynnälle ja piilotetulle arvostetulle. Tämä johti siihen, että positiivisetkin tunteet hiipuivat pois. Miten siis osaisin puhua tunteista - mitä niitä nyt enää on jäljellä - kun kotona opetettiin, että siitä ei saa kuin p:ta niskaan?

Minä en ymmärrä mitä minulle on tapahtunut. Olen perheestä, jossa ei puhuta tunteista yhtään, enkä ole siten itsekään tottunut puhumaan. Samoin kaveripiireissäni ei puhuta tunteista lainkaan. Myöskään edellisessä suhteessani en puhunut tunteista juuri lainkaan. Tapasin yhden naisen, eikä minulla ole ollut mitään ongelmaa puhua hänelle tunteistani. 

Vierailija kirjoitti:

Jos laskeudutaan perhetasolle, niin onko sielläkin vihapuhe ollut kiellettyä? Ap

Eikös juurikin poliisista ollut viestiä lapsille, että ilmiantavat vihapuhuvat vanhempansa.

Kiitos kolmoselle, kuulostaa ihan loogiselta analyysiltä. Tuo on kai sellainen ansa, mitä moni ei huomaa, että jos yrittää piilottaa negatiivisia tunteita, niin siinä piiloutuu samalla positiivisetkin tunteet. Ne kulkevat sen verran käsi kädessä. Ap

Vierailija kirjoitti:

Minä en ymmärrä mitä minulle on tapahtunut. Olen perheestä, jossa ei puhuta tunteista yhtään, enkä ole siten itsekään tottunut puhumaan. Samoin kaveripiireissäni ei puhuta tunteista lainkaan. Myöskään edellisessä suhteessani en puhunut tunteista juuri lainkaan. Tapasin yhden naisen, eikä minulla ole ollut mitään ongelmaa puhua hänelle tunteistani. 

Voisiko olla, että tämä nainen huokuu sellaista hyväksyntää, että puhuminen on siksi helppoa. Aiemmin olet automaattisesti hakeutunut samanlaiseen seuraan mitä lapsuudenperheesikin on, sillä onhan se samanlaisuus turvallisen tuntuista. Nyt osui kohdallesi ensimmäisen kerran jotain erilaista. Ap

Hei ap. 

Ymmärsinkö oikein, että haluaisit syventää ystävyyssuhteistasi ja kysyä mitä kuuluu -kysymyksen sillä painolla, että siihen voi vastata myös syvällisesti ja tunteistaan kertoen.

Ystävyyssuhteiden syventäminen smalltalkista vaatii luottamuksen sillan rakentuneen. Yksi tapa vahvistaa luottamusta, on kertoa itse omista tunteistaan, kuitenkaan ryöstämättä liikaa tilaa tai keskittymättä vain omiin asioihinsa. Ihan tavallisistakin asioista voi syventää, jos siihen pyrkii. Toisen kertoessa esim. päivän kulkuaan voi aina kysyä esim. "Miltä sinusta tuntui, kun työtoverisi vastasi sillä tavalla" tai "Mitä ajattelit, kun huomasit sen tilanteen xxx?   Kysyminen ja nimenomaan avoimet kysymykset saavat keskustelukumppanin kokemaan, että heistä ollaan kiinnostuneita ja valmiita kuulemaan vastaus oikeasti. Suljetut kysymykset taas eivät rohkaise avautumaan (Esim. "Et kai sä nyt siitä suuttunut, kun se vastasi sillä tavalla" tai "Kai sinä sanoit sille näin kun huomasit sen tilanteen xxx). Avoin kysymys ei sisällä tulkintaa tai oikeaa vaihtoehtoa.

Jos ihmissuhde ei kuitenkaan syvene, et voi sille mitään. Vuorovaikutukseen tarvitaan molempien osapuolten sillanrakennuskykyä ja kykyä tullla vastaan.

Kun olisi sallittua puhua tunteista, olisi vähemmän vihaa.   Pitäisi olla suorastaan pakko puhua.

Aleksitymia on Suomessa tavallista. Johtuu tunnekylmästä lapsuudesta.

On tullut huonoja kokemuksia siitä, että olen kertonut tunteistani. Niitä ei ole hyväksytty ja/tai ne on myöhemmin vedetty esiin loukkaamismielessä. Siksi en enää uskalla. 

Kiitos kirkkosisko, ihan oikein ymmärsit, että ystävyyden syvyyttä haluaisin vaalia. Luottamuskin meillä on ollut hyvä. Ja noita avoimia kysymyksiä olen yrittänyt suosia. Toinen vain kokee ne hyvin usein liian vaikeiksi. Ja sitten tulee vastaukseksi Mitä kuuluu -kysymykseenkin "Emmätiiä". Kuten eilen. Joskus toimiikin sitten päinvastainen, että annan valmiita vaihtoehtoja, joista toinen saa valita mieleisen vastauksen. Nämä vastaukset pitää mieluiten olla vieläpä numeroituja, jotta voi vastata pelkällä numerolla eikä tarvitse sanoa ääneen niitä pelottavia sanoja.

Tuota olen nyt yrittänyt opetella, että minä voin elää vain omaa elämääni ja toisen pitää antaa elää oma elämänsä. Ap

Koska jotkut alkavat sitten todella miettiä niitä tunteitaan, eivätkä sano vain jotain arkipäiväistä ihan kivaa ja mukavaa?

Vierailija kirjoitti:

Kun olisi sallittua puhua tunteista, olisi vähemmän vihaa.   Pitäisi olla suorastaan pakko puhua.

Tämä on kyllä niin totta! Niin rakas kuin ystäväni onkin, niin välillä tunnen ihan vihaa, kun olen niin turhautunut, kun "mistään" ei voida puhua. Ap