Miksi minun pitää aina ottaa (ensin) yhteyttä kavereihin?

Täällä vähän sama juttu. Vanhoihin kavereihin ei kyllä tule pidettyä yhteyttä. Ei vain ehdi eikä jaksa.

Itse olen laiska pitämään yhteyttä, mutta on ystäviä, joiden kanssa synkkaa hyvin luonnostaan ja jotka osaa antaa eikä vain ottaa. Muistan heitä säännöllisesti esim. synttärit ja joulut. Jos ajelen kaupungin ohi niin käyn kylässä ja kutsun myös heitä kylään. Olen oppinut elämästä, että tietyt ystävyys suhteet säilyy, vaikka on välimatkaa. Pitää ymmärtää toisten kiireellisyys ja elämäntilanne. On ystäviä, joiden kanssa voi vuosienkin päästä nähdä ja jatkaa siitä mihin jäätiin viimeksi.

Minusta ystävyyteen kuulu vastavuoroisuus. Olen jättänyt tarkoituksella sellaiset ystävät, jotka odottavat aina yhteydenottoani sen sijaan, että itse tekisivät aloitteen. Sellaisia ystäviä minulla on vain 3, mutta olen niistä kiitollinen. Ei se määrä vaan laatu.

Sama homma. On sitten käynyt niin että mulla on 1 kaveri jonka kanssa nähdään ja viestitään, koska ystävyys on molemminpuolista. En jaksanut enää tyrkyttää seuraani.

Minä olen päätellyt, että seurani ei kiinnosta, kun yhteydenpito oli vain minun kontolla. Onneksi on muutama oikea ystävä.

Mulla sama kokemus. Lopetin yksipuolisen yhteydenpidon, kaksi ystävää on jäljellä. En jaksa enää yrittää löytää uusia ystäviä, kun homma kaatuu aina tähän samaan. Enkä osaa pitää sellaista ihmissuhdetta aitona, joka on täysin vain toisen varassa. Mieluummin sitten ilman.

Täälläkin sama. Ennen soittelin ystäville, että tulepa kahville, mennääkö kirpparikierrokselle / alennusmyynteihin / syömään jne. Ja kyllä kaikki yleensä tulivat ja lähtivät, mutta sitten mua alkoi ärsyttämään olla aina se kutsuja ja lisäksi aloin ajatella, että haluavatko nämä ihmiset edes olla seurassani kun eivät itse koskaan ole aloitteellisia. Osa ystävistä on vieläpä sukulaisia. Sitten vaan yksinkertaisesti lopetin yhteydenpidon, no nykyään lähetetään joulukortti ja joskus harvoin törmätään kaupassa. Ei mulla oikeastaan ikävä heitä ole, mutta onhan elämä paljon vähemmän sosiaalista, kun on vain kaksi ystävää jäljellä.

Olen usein miettinyt, että onko minussa jotain vikaa tai teinkö jotain väärin, etteivät halunneet olla seurassani. Olen kohta 5-kymppinen ja kaipaisin kyllä uusia ystäviä, mutta tuntuu, että tässä iässä on jo vaikeaa löytää ystäviä.

Onneksi on työkaverit ja pari hyvää ystävää. Suomalaiset on kyllä epäsosiaalisia. Sitten valitetaan yksinäisyyttä.

Vierailija kirjoitti:

Onneksi on työkaverit ja pari hyvää ystävää. Suomalaiset on kyllä epäsosiaalisia. Sitten valitetaan yksinäisyyttä.

No näinhän se on. Kostautuu varsinkin vanhana. Mun äiti on yli 80-v ja valittaa jatkuvasti yksinäisyyttään. Ei käy muutakuin me lapset ja lapsenlapset ja eihän me voida jatkuvasti vierailla, kun on työt ja perheet ja välimatkaakin. Nuorempana äitini oli just tuollainen, että ei pitänyt kehenkään yhteyttä, ei kyläillyt naapureilla, ei mennyt mihinkään mukaan ja moitti niitä, jotka pitivät häneen yhteyttä, kaikissa oli jotain vikaa. Varmasti on usein yksinäisyys ihan itseaiheutettua.

Mulla on kanssa tuollaisia kavereita.  Silloinkin kun asuttiin samalla paikkakunnalla, kaverit tulivat ihan mielellään järkkäilemiini saunailtoihin, eikä ollut mitään syytä olettaa etteivät olisi viihtyneet seurassani. Silti se olin kuitenkin minä, joka teki aloitteet tapaamisista yms. Eikä haittaisi järjestääkään kaikkea, jos sieltä kaverin suunnalta tulisi edes jotain aloitetta. Laittaisi vaikka joskus edes jonkun hauskan kuvan tai jotain. Edes jotain merkkiä siitä, että kiinnostan.

Muutin pois enkä ole jaksanut pitää yhteyttä. Tai no saatan toivottaa Facebookissa hyvätsynttärit, mutta minun seinälleni ei tietenkään ilmesty mitään syntymäpäivänäni (näiltä kavereilta siis). En usko että kukaan inhoaisi minua ja vain sietäisi seuraani. Taidan vain olla noille kavereilleni kakkosluokan kaveri eli heillä on paremmat kaverit joiden kanssa vietetään aikaa ja viestitellään.

Vierailija kirjoitti:

Mulla sama kokemus. Lopetin yksipuolisen yhteydenpidon, kaksi ystävää on jäljellä. En jaksa enää yrittää löytää uusia ystäviä, kun homma kaatuu aina tähän samaan. Enkä osaa pitää sellaista ihmissuhdetta aitona, joka on täysin vain toisen varassa. Mieluummin sitten ilman.

Tein saman ja samoin kävi :/ en tosiaan kaipaa mitään hyvän päivän tuttuja jotka vaan syövät energiaa, vaan aitoa ystävyyttä puolin ja toisin. Eipä siinä, jää ainakin perheelle aikaa kun ei muuta elämää juuri ole.

Miehen siskolla on noin 100 kaveria, mutta olen huomannut että suhteet on tosi pinnallisia. Itse en jaksaisi sellaista. En tarvi kuin pari kaveria, joiden kanssa voin jutella syvällisiä ja kertoa mitä vain. Hyvänpäiväntuttuja näen ihan tarpeeksi töissä. Aiemmin yritin pitää ihmissuhteita yllä, mutta kyllästyin minäkin yksipuolisuuteen ja väkinäisiin keskusteluihin.

Näköjään muillakin on samoja kokemuksia. Ei jaksaisi tosiaan aina olla itse se aloitteentekijä, vaan nimen omaan vastavuoroisuutta toivoisi. Minunkin kaverini ovat sellaisia, että lähtevät kyllä mukaan, jos minä ehdotan/järjestän, mutta toiselta puolelta tulevaa yhteydenottoa saakin sitten odottaa.

Mutta mites sitten te, jotka ette pidä kavereihin yhteyttä? Onko se ajan vai kiinnostuksen puutetta (kiinnostavampia kavereita asuu ehkä lähellä ja heidän kanssaan vietetään sitten aikaa)? Jotenkin tuntuu, että jos karsisi tuttavapiiristä kaikki yhteyttä pitämättömät, niin jääkö sitä sitten enää ketään jäljelle. Ap

Vierailija kirjoitti:

Miehen siskolla on noin 100 kaveria, mutta olen huomannut että suhteet on tosi pinnallisia. Itse en jaksaisi sellaista. En tarvi kuin pari kaveria, joiden kanssa voin jutella syvällisiä ja kertoa mitä vain. Hyvänpäiväntuttuja näen ihan tarpeeksi töissä. Aiemmin yritin pitää ihmissuhteita yllä, mutta kyllästyin minäkin yksipuolisuuteen ja väkinäisiin keskusteluihin.

Mullekin periaatteessa riittää syvällisiksi ystäviksi pari ystävää. Mutta kun olisi kiva, jos olisi joskus seuraa vaikkapa sinne kirpparikierrokselle ja voisi käydä samalla vaikka kahvilla. Tai mennä jonkun kanssa yhdessä kesäteatteriin tai taidenäyttelyyn. Tai vaikka ihan vaan lenkkiseuraksi. Joskus voisin jutella ihan kevyestikin, ihmetellä maailmanmenoa, vaihtaa kuulumisia ja vaikka ruokareseptejä. Kun on vaan kaksi ystävää, niin käy usein niin, että kumpikaan ei just silloin voi tulla jonnekin, kun itse olisi menossa, eli aikataulut ei vaan sovi. Miestäkään ei kiinnosta kaikki samat jutut kuin itseä, aikuistuvista lapsista puhumattakaan. Ehkä ihmiset eivät jaksa pitää yllä ystävyyssuhteita, mutta menevät mielellään kuitenkin toisten järjestämiin tapaamisiin.

Mulla itselläni on pari kaveria ,jotka pitävät yhteyttä minuun ja muutamiin muihin kavereihinsa. Ystäviä hänellä on meidänkin lisäksi ja nimenomaan niitä parhaita ystäviä. Korostan tässä että olen siis hänen kaveri, en ystävä.

Myönnän, hän on se joka pitää yhteyttä,itse en . Sitten nämä tälläiset jakaa facebookissa "vihjailevia" kiertoviestejä tyyliin "tänään päätin etten ota yhteyttä.katsotaan kauan menee ennenkuin he ottavat yhteyttä:)" tai mitä niitä nyt on.

Ärsyttää.koska. Oletko ikinä miettinyt että ehkä he eivät oikein edes välitä olla kaveri? Siis luulisi ymmärtävän jos toisesta ei_ikinä_ kuulu mitään. Kohteliaisuudesta sittejoutuu vastailee ja kuunteleen toisen elämää,ja kaike lisäksi kuuntelemaan piilovittuilua "ku ei pidä yhteyttä". Todella ahdistavaa, siis henkisesti oikeasti todella ahdistavaa.

Täällä sama ongelma. Myös minä olen ratkaissut asiat niin että pidän nykyään yhteyttä niihin joiden kanssa homma on vastavuoroista. En minäkään jaksa vetää perässäni mitään alotekyvytöntä laumaa. Ja tosiaan kyse on itselläkin siitä, että ihmiset kyllä tuntuivat viihtyvän seurassani ja osallistuvan kaikkeen mitä järkkäsin. Mutta minkäänlaista molemminpuolisuutta ei kyllä ollut ilmassa.

Parasta tässä on se, että ihan muutama viikko sitten kuulin kun yksi näistä perästä vedettävistä oli ihmetellyt yhteiselle tutulle, että "mikähän sille X:lle on tullut kun ei ole pitkään aikaan kuulunut mitään. Onkohan se suuttunut jostain". Huoh, no mitäpä jos ottaisit vaikka luurin kouraan ja kysyisit joskus että MITÄ KUULUU?

No joo, nyt kun kavereita on karsiutunut pois niin jäljelle ovat oikeasti jääneet ne kaikista pitkäikäisimmät ystävät. Ja yksi työkaveri. Kaikki opiskeluajan kaverit ovat karsiutuneet pois, samoin aikuisiällä harrastusten- tai muiden kautta löytyneet. Kai se oikeasti pitää paikkansa, että aikuisiällä on todella vaikea ystävystyä kenenkään kanssa.

Mä olen miettinyt, että maailma on nyt ihan erilainen kuin mitä oli 30 vuotta sitten, kun olin nuori aikuinen. Nykyisin saman alankin ihmisillä voi olla hyvin erilaisia vuorokausirytmejä, koska työajat ovat joustavampia ja yhä useammalla alalla on vuorotyö. Ennen oli helppoa, kun suuri osa oli töissä klo 8-16 ja kaverille saattoi soittaa klo 18 tietäen, että päivälliset on varmasti jo syöty, mutta ei ole vielä lasten iltatoimienkaan aika. Eikä (lanka)puhelimeen vastattu, jos ei oltu kotona.

Nykyisin on paljon vaikeampaa tietää, milloin olisi sopiva hetki ottaa yhteyttä. Jos soittaa klo 18, ei voi tietää, onko toinen kotona, töissä, nukkumassa, autossa, bussissa, lasten tai omissa harrastuksissa, kaupassa, apteekissa, terveyskeskuksessa, kaverinsa tai sukulaistensa seurassa jne. Jos soittaa "huonoon aikaan", puhelun voi toki lopettaa heti alkuunsa ja sopia, että soitellaan myöhemmin. Mutta milloin on se myöhemmin? Helposti yhteydenotot jää ja jää, ajattelee, että no huomenna sitten, kun kello on jo noin paljon ja itsekin olen menossa nukkumaan. 

Mulle ei ole väliä, kuka ottaa yhteyttä tai onko jonkun ystäväni kanssa yhteydenpito yksipuolista. Silloin, kun minä elin omassa elämässäni kaikista hektisintä aikaa, yhden kaverini kanssa suoraan sovittiin, että minä soittelen, kun ehdin. Toisaalta taas sitten, kun oma elämäni rauhoittui ja muuttui säännöllisemmäksi, minä olin se, joka järjesti muille yhteisiä tapaamisia. Koska minä olin porukassa ainoa, joka tiesi etukäteen päivän ja kellonajan, joka minulle varmasti sopii eli ainakin tapaamisen järjestäjä olisi paikalla. Monilla työvuorot saa tietää vasta muutamaa viikkoa aikaisemmin ja monissa työpaikoissa joutuu tuuraamaan, jos työkaveri onkin yllättäen sairaana. Etukäteen sopiminen on yksinkertaista vain niille, jotka tietävät etukäteen, milloin varmasti on töistä vapaata. 

Mulle on myös selvää, että kun omat lapseni tulivat teini-ikään eli omaa aikaa oli aiempaa enemmän ja kaverini taas teki vielä iltatähden, niin kaverini palasi takaisin pikkulapsiperheen päivärytmiin ja sen vuoksi mahdollisuudet tavata muuttuivat jälleen. Tai jos joku ryhtyy yrittäjäksi, niin ajankäyttö muuttuu. 

Kai se tämä nykyelämä on sitten niin kiireistä ja vaativaa, että ei jakseta panostaa. Harmi sinänsä.

Niinpä, yhden 'Mitä kuuluu'-viestin lähettämiseen Whatsappissa tai naamakirjassa kuluu ehkä noin 10 sekuntia, mutta on kuitenkin tapa kertoa, että olet ajatellut ko. ihmistä.

Kuulostaa teidän kokemukset kovin tutulta hutulta. Etenkin nyt,kun olen jäänyt työttömäksi, on minun turha odottaa kavereilta yhteydenottoja. Itse aina silloin tällöin teen aloitteen, mutta mitään vastavuoroisuutta kaverisuhteissa ei nykyään tunnu olevan. Ehkä kavereistakin tuntuu samalta,en tiedä?

Suurin osa kavereistani on perheellisiä/työssäkäyviä, itse lapseton/työtön.

Mä oon myös jättänyt yhteydenpidon ihmisiin, joiden kanssa se oli aina mun varassa. Porukkaa karsiutui kyllä ja paljonkin, mutta toisaalta jäljelle jäi ne, keillä on oikeasti väliä.

Nyt elää vaihetta, jossa niitä ystäviä ei usein ehdi nähdä, mutta kyllä sekin tuntuu kivalta, että esim. Whatsapp:ssa laittaa viestin ja kyselee kuulumisia. Silloin tietää, että on ollut toisen mielessä, ja pystyy kuitenkin vastaamaan kun itselle sopii.