Lue keskustelun säännöt.
Kuvittele ja kerro miten sinä toimisit
01.01.2017 |
Kuvittele:sinulla on aikuinen poika ja pojalla perhe,Poikasi mielenterveys lahoaisi.
Kun sitten poikasi perhe-elämä romuttuisi sillä kukaan ei voi asua ihmisen kanssa kenellä on mm.vainoharhaisuus aivan käsittämättömällä tasolla (epäilee, että häntä tarkkaillaan, tullaan hakemaan pakkohoitoon ym). Uhkailee perhettään. Ero on väistämätön.
Olisit aina pitänyt miniästäsi ja olette olleet todella läheiset kunnes miniä jää yksin lasten kanssa.Tahdot edelleen tavata ja olla väleissä, mutta asiaa hiertää yksi seikka:Lapsiaan isä ei kykene tapaamaan, mutta uhkailu jatkuu. Miniä yrittänyt kaikkensa, jotta parempina hetkinä isä olisi lapsiaan tavannut, mutta viimeisin kerta johti siihen, että poikasi pahoinpiteli lastensa äidin.Koskaan et olisi uskaltanut asettua "vastaan".Kukaan ei ole sanonut pojallesi, että hän ei ole kunnossa ja hakenut apua.
Miten voit siis olettaa, että saat jatkossakin tavata lapsia kun mitään ei olisi tapahtunut?Miniä olettaa, että kun hän on ilmoittanut, että hänet on hakattu, että kommentoisit jotain. Ihan vaikkapa kysyen vointia. Sinä kokisit olevasi täysin ulkopuolinen kaikkeen ja väleissä kaikkiin.Mutta voiko tuollaisessa tilanteessa pysyä neutraalina? Ihan jo lasten tähden?
Miniän mielestä se olisi sama kuin hiljainen hyväksyntä pojan teolle.
Lapset kysyvät äidiltään mitä mummi sanoi? Miniä ei voinut kun sanoa, ettei mummi hyväksynyt tekoa, mutta todellisuudessa mummi ei ole niin sanonut.
Päinvastoin, mummi kielsi ilmoittamasta jatkossa mitään mitä poikansa tekee tai jättää tekemättä, ettei ne ole hänen asioita. Että pitäisi olla silmä mustana hiljaa ja kutsua kahville?!Koskaan miniä ei ole syyllistänyt mummia vaan ilmoitti, koska mummi kyseli kylään eikä juuri silloin jaksanut ja kertoi syyn.ei Vapisi ja pelkäsi. Mitään vastausta ei mummi antanut kuukauteen ja senkin jälkeen vain ilmoitti ettei hänelle tule kertoa.
Kai nyt tuollaisesta ilmoituksesta edes kysytään, että oletko kunnossa? En ollut.Pikkuisen huolestutaan eikä pidetä kuukauden hiljaisuutta ja sitten todeta ettei kuulu hänelle.
Etenkin kun kukaan ei ole pyytänyt sekaantumaan asiaan vaan toivonut vain ymmärrystä ja empatiaakin hiukan.Toisaalta. Pieni sekaantuminen pojan touhuihin voisi olla avuksi sille omalle pojalle ja hänen elämälle. Ihan siksikin, että oikeasti hän vaikuttaa, että jotain on. Miniä epäilee skitsofreniaa eikä mummikaan sitä kiellä. Oikealla hoidolla oman poikansa elämä voisi olla taas elämisen arvoista. Lapsetkin ehkä saisivat isän takaisin. Ainakin voisivat oppia ymmärtämään isäänsä ja ehkä antamaan anteeksi.
Miniä ei voi yksin olla se ja mielestään vähemmän kuuluu hänelle. Hän huolehtii jo omista lapsistaan. Tappouhkaukset ja kaikki pitäisi lakaista maton alle. Mummi jos puhuisi pojalleen, vois olla eri asia. Ainakin miniä voisi saada rauhan uhkailusta. Päästä jatkamaan elämäänsä ilman pelkoa jos isä hakisi apua.
Olettaisitko saavasi kyläkutsuja entiseen malliin ja olla hyvä mummi edelleen mikäli et mihinkään halua ottaa kantaa etkä edes kuulla?
Vai ymmärtäisitkö asian kipeyden jos siinä tapauksessa miniä haluaa putsata teidät kaikki elämästään, jotta lastenkaan ei tarvitse miettiä voivatko he puhua asiasta ääneen ja mitä mummi siihen reagoi. Heille se oli iso asia ja kaipaavat, että aikuinen kertoo, että heillä on oikeus pelätä, itkeä ja puhua. Saada tukea.
Miniä=käytännössä ex-miniä, mutta helpompi kirjoittaa noin. Kiitos jos jaksoit lukea ja vielä enemmän jos jaksat vastata!
Kommentit (10)
Niin ja erostamme on jo vuosia.
Kirjoitin näin, koska haluan lukijan kuvittelevan olevasa ruo mummi ja ajattelevansa asioita siltä kannalta. Siksi, että minä voisin ehkä ymmärtää jotain mitä en nyt ymmärrä.
Ap
Tulisikohan tämä vihdoin sivulle kun koko ajan herjaa, että "jotain meni rikki"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Todella hämmentävästi kirjoitettu,mutta luulen että ymmärsin mitä tarkoitat. Anoppisi vaikuttaa aika oudolta, ei halua kuulla oman poikansa tekemisistä. Kyllähän se kuulostaa oudolta ja itse toimisin aivan täysin eri tavalla. Muista kuitenkin, että anoppi ei ole vastuussa aikuisen poikansa tekemisistä. Hän saattaa olla järkyttynyt eikä ehkä ymmärrä mitä on tapahtunut. Hän ei kuitenkaan ole tämän holhooja.
Tärkeämpää nyt on, että olethan tehnyt rikosilmoitukset pahoinpitelystä, tappouhkauksista yms? Säilytä kaikki viestit jossa esim. tappouhkauksia on. En tiedä yhtään mistä voit saada apua tilanteeseesi, mutta yritä ottaa selvää ja hae sitä apua! Kerro miehesi tilanteesta tarvittaessa vaikka useammalle taholle, jossain on pakko olla joku joka voi auttaa. Miehesi kuulostaa todella vainoharhaiselta, yritä edes sinä saada hänelle apua ennen kuin tapahtuu jotain vielä kauheampaa. Voimia.
Vierailija kirjoitti:
Kerrohan, mitä mummo voi tehdä? Käskeä poikaansa hoitoon? Ja jos poika ei mene, mitä mummo siihen voi tehdä? Pitäisikö mummon voivotella sinulle, miten poikansa on sairas? Mitä se auttaisi? Helpottaako mummoa nähdessä asian vatvominen lisää? Helpottaako omia lapsiasi, jos mummon nähdessään tietävät, että äiti haluaa märehtiä lastensa isän tekemisiä?
Ei. En märehdi asiaa vaan hirveän vähän tästä puhumme. Onhan erosta vuosia. Nyt isä ei ollut nähnyt lapsiaan vuoteen ja väitti hakeneensa ja saaneensa hoitoa, joten päästin näkemään lapsia keskusteltuamme.
Sitten kävi niin, että hän hakkasi minut. Mummi kysesi kylään ja kerroin tapahtuneesta, koska en jaksanut vieraita kun olin huonona. Olisin kaivannut ihan vain hieman empatiaa, että olisi edes kysynyt miten pahasti kävi tmv.
Itse olen ollut aina hyvin kiinnostunut hänen voinnistaan ja tarjonnut apuanikin aina. Olen aidosti välittänyt.
Pahoitin mieleni kun huomasin, että minun vointini ei kiinnosta tuon taivaallista. Sitten aloin ajattelemaan asiaa lasten kannalta enemmänkin kun lapseni kysyi mitä mummi sanoi. Ihan itse siis olivat asiaa miettineet niin ja varmaan olettivat ettei mummikaan pitäisi isänsä teosta. Tapahtuma järkytti lapsia.
Vastaus kuukauden päästä oli äärimmäisen tylyn oloinen: ei ole hänen tekoja eikä tartte ilmoittaa.
Niin mitä sitten teen? Valehtelisin, että nyt ei sovi tulla kylään kun on kiireitä?
Kyllä minusta ex-anopin tulisi pystyä totuus kuulemaan sillä muuten on aika vaikeeta pitää yhteyttä ja olla ystäviä, kuten hän minua nimittää.
Ei minun muillekaan ystäville ja läheisille tartte esittää mitään ja salata oikeita asioita.
Kahvipöydässä en asiasta itse aloittaisi keskustelemaan, mutta mummin olisi hyvä ymmärtää, että lapset on jo sen verran isoja, että saattavat puhua ihan itse ja kysyä ja heillä on siihen oikeus. Haluan tietää, että olisi miettinyt tuota puolta itse hiukan valmiiksi, että mitä vastaa. Lapsilleni ei vastaa ettei se kuulu hänelle.
Ap
Kuulostaa siltä että mummilla on hyvinkin voinut olla jotain osaa poikansa häilyvän mielenterveyden muodostumisessa. Käyttäytyykö muuten asiallisesti? Osoittaako empatiaa ja välittämistä lapsille?
Vierailija kirjoitti:
Todella hämmentävästi kirjoitettu,mutta luulen että ymmärsin mitä tarkoitat. Anoppisi vaikuttaa aika oudolta, ei halua kuulla oman poikansa tekemisistä. Kyllähän se kuulostaa oudolta ja itse toimisin aivan täysin eri tavalla. Muista kuitenkin, että anoppi ei ole vastuussa aikuisen poikansa tekemisistä. Hän saattaa olla järkyttynyt eikä ehkä ymmärrä mitä on tapahtunut. Hän ei kuitenkaan ole tämän holhooja.
Tärkeämpää nyt on, että olethan tehnyt rikosilmoitukset pahoinpitelystä, tappouhkauksista yms? Säilytä kaikki viestit jossa esim. tappouhkauksia on. En tiedä yhtään mistä voit saada apua tilanteeseesi, mutta yritä ottaa selvää ja hae sitä apua! Kerro miehesi tilanteesta tarvittaessa vaikka useammalle taholle, jossain on pakko olla joku joka voi auttaa. Miehesi kuulostaa todella vainoharhaiselta, yritä edes sinä saada hänelle apua ennen kuin tapahtuu jotain vielä kauheampaa. Voimia.
Kiitos vastauksestasi.
Siihen mummi vetoaakin ettei ole vastuussa aikuisen poikansa tekemisistä. Ymmärrän mitä tarkoittaa, mutta se ei poista sitä etteikö voisi lapsenlapsiaan tukea.
Itselläni on myös aikuinen poika ja jos hän pahoinpitelisi tyttöystäväänsä todistettavasti niin antaisin myötätuntoni naiselle. Kyllä puhuisin ainakin pojalleni ja kuulostelisin mikä mättää. Jos itsekin tietäisin pojallani olevan jokin mielenterveysongelma niin varaisin ajan omalääkäriltään ja menisin kertomaan asiasta kahden kesken. Ehdottaisin myös pojalleni avun hakemista ja mahdollisuuksieni mukaan tarjoutuisin tulemaan mukaan. Kuuntelisin tyttöystävää ja neuvoisin lähtemään. Saattaisin jopa auttaa asiassa. Eri jos kyseessä olisi suhde missä nainen aina palaisi takaisin ja tappelisivat yhdessä toistuvasti, silloin varmaan sanoisin kummallekin, että tarvitsevat apua ja sitten kun sitä aikovat hakea niin olen tukena, mutta siihen asti heidän tulee hoitaa asiat keskenään ja mielelläni heitä tapaisin (jos tahtoisin).
Mikäli asiaan kuuluisi lapsia niin kannustaisin viemään asiat eteenpäin ja kertoisin lapsille, että isä teki väärin ja heillä on varmaan paha mieli, mutta onneksi heillä on äiti ja mummi kenelle voi aina puhua.
En tiedä. Haen joo parhaillaan lähestymiskieltoa ja tuosta päälle käymisestä on todisteet olemassa. Myös tappouhkaus löytyy. Ihan siksiki ettei mikään taho pakottaisi joskus lapsia tapaamaan isäänsä ainakaan ilman, että on vastaanottanut hoitoa ja saanut siitä apua.
Onneksi lapset saavat jo 12-vuotiaana kertoa oman tahtonsa, että haluavatko isälleen silloinkaan.
En vaan tiedä pystynkö jatkamaan yhteydenpitoa lasten mummiin, koska ei ole selvää, että hän olisi ns.meidän puolella. En tarvitse asiassa nyt yhtään ympärilleni ihmisiä keihin en voi luottaa ja tiedä olevan tukena edes sanattomasti. Mihinkään en ole pyytänyt häntä osallistumaan, mutta en oikein kotiinikaan tahdo ihmistä kuka ei pysty sanomaan sen kerran ääneen, että poikansa on tehnyt väärin. Tulee tunne kun vähättelisi tapahtuneita. Sillä se, että ei ole enää poikansa holhooja ei poista sitä etteikö voisi ääneen sanoa poikansa teon olevan väärä. Edes lapsenlapsilleen.
Onpas hankala kirjoittaa ettei olisi sekavaa. Yritän vasta itsekin asioita päässäni järjestellä. Haluan todellakin jatkaa omaa elämääni enkä enää itsenäisesti uskalla arvioida miehen kuntoa tavata lapsiaan enkä usko jos äitinsä sanoo, että poikansa voi nyt paljon paremmin, kuten ennen tapaamista minulle uskotteli ja kannusti tapaamiseen.
En ole tuostakaan häntä muuten yhtään syyllistänyt, vaan luotin siihen, että todella uskoi niin. Haluaa aina uskoa pojastaan hyvää. Kai se on luonnollista.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa siltä että mummilla on hyvinkin voinut olla jotain osaa poikansa häilyvän mielenterveyden muodostumisessa. Käyttäytyykö muuten asiallisesti? Osoittaako empatiaa ja välittämistä lapsille?
Olen tuota joskus itsekin miettinyt ja miksi mies niin kamalasti pelkää joutuvansa pakkohoitoon.
Mies on kova puhumaan siipiä sivuun, joten en enää loppuvaiheessa tiennyt ketä uskoa.
Mies nimittäin väitti joskus, että aina kun nuorena kapinoi jostain tai ei ollut totellut jotain niin äitinsä olisi huutanut ettei jaksa ja soittaa tälle ambulanssin, jotta vievät hänet pakkohoitoon. Se pelko on miehellä tänä päivänä aivan irrallaan todellisuudesta.
Tämä on estänyt häntä hakemasta apua itselleen ja oikeasti elämänsä taitaa olla aika kärsimystä tällä hetkellä.
Haluaa apua ja uskon, että rakastaa meitä, mutta ei kykene terveeseen rakkauteen eikä ainakaan uskalla ottaa apua vastaan.Ensin pidin aivan narsistina, mutta kyllä tuo enemmän vaikuttaa skitsofrenialta. Sairaudelta mitä voisi hoitaa ja asiat olla paremmin. Siksikin harmittaa äitinsä pakeneminen.
Myöhemmin kuulin hänen nuoremman poikansa puhuneen aivan samaa, että pakkohoidolla olisi häntäkin uhkailtu. Joskus hienovaraisesti asiasta mainitsin anopille ja yritin jutella niin kielsi koko asian.
Nuorempi poikansa viettikin sairaalahoidossa osan nuoruuttaan ja sijoitettuna. Minusta hän oli vain nuori kuka kaipasi rajoja ja rakkautta. Joskus oli meillä ja kun muistutin joistain säännöistä niin omalle nuorelleni kertoi minun olleen tosi kiva äiti. Minä kun olin varma, että piti minua ihan nipona, mutta tykkäsikin siitä. Anoppi kysyikin minulta usein neuvoja ja apua. Aina kun poika tuli muualta niin hän oli aivan tasapainoisen ja kivan nuoren oloinen.
Nyt en ole häntä nähnyt aikoihin kun on jo aikuinen. Toivottavasti hänen ympärillään olleet tukitoimet ovat suojelleet häntä pahimmalta. Lasteni isää ei suojeltu. Hän oli niiden kanssa yksin. Minulle mieheni puhui näistä vasta kun meillä oli lapsia, anoppi ei koskaan.
Nyt pakko jo mennä, mutta käyn vielä lukemassa mahdollisia vastauksia.
Tämä vastaus kuitenkin osui todella lähelle ja olen samoilla jäljillä itsekin. Tahtoisin toisaalta putsata itseni sellaisesta sillä elämässäni on ollut paljon haasteita nyt muutenkin (sairaus) ja meillä olisi muuten jo mahdollisuus elää paljon huolettomampaa elämää. Enkä kaipaa lähelleni mitään muka välittäviä ihmisiä.
Olipas terapeuttista kirjoittaa. :))
Ap
Itsellä samantapainen tilanne joiltain osin. Jos minä olisin sinä, niin toimisin seuraavasti, lasten tähden (muutoin en olisi missään yhteydessä kyseiseen sukuun). Miehelle valvotut säännölliset tapaamiset lastensa kanssa. Lapsilla on oikeus isään. Muuhun miehen sukuun tiukan asialliset välit, turha tällaisten kanssa vatvoa mitään. Jos heitä olisi kiinnostanut, he olisivat jo ajat sitten toimineet. Sovit heidän kanssaan ainoastaan lasten tapaamisista, jotta lapsilla pysyy yhteys sinne sukuun. Muutoin keskityt omaan elämääsi. Sinulle ei enää kuulu miehen tai kenenkään muun sen suvun jäsenen kuulumiset. Anna niiden olla. Näillä keinoin voit itse paremmin mutta lapsilla pysyy yhteys isään ja isän sukuun. Parempaa tulevaisuutta sulle ja perheellesi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pikkusen kuulostaa meidän mummolta, johon ei pidetä mitään yhteyttä koska on ulkokultainen ja sanonut suoraan ettei pidä lapsista. Jospas sen mummon ongelma on se että se on narsisti ja sen ylpeydelle on kova kolaus että omat lapset on ns."pilalla" kun ei ole otse osannut kasvattaa. On varmasti ollut kylmä ihminen pojilleen ja edesauttanut tuon skitsofreniankin puhkeamista. Mitä sitä turhaan pitää välejä sellaseen joka aiheuttaa mielipahaa. Aikansa kutakin, löydät varmasti aikanasi uuden tasapainoisemman rakkauden ja lapsilles rakastavan isäpuolen kuten meillä kävi. Isä juopotteli ja sai jonkun alkoholiskitsofrenian, hakkasi äitiä ja lopulta meitä lapsia(3kpl) yritti itsemurhaa ja viis veisasi lähestymiskielloista. Onnellinen elämä alkoi vasta sitten kun äiti löysi uuden miehen n.3vuotta eron jälkeen. Isäpuoli on parempi isä kuin mitä "oikea" milloinkaan. Mietiskele millaisen tulevaisuuden haluat lapsillesi..
Kerrohan, mitä mummo voi tehdä? Käskeä poikaansa hoitoon? Ja jos poika ei mene, mitä mummo siihen voi tehdä? Pitäisikö mummon voivotella sinulle, miten poikansa on sairas? Mitä se auttaisi? Helpottaako mummoa nähdessä asian vatvominen lisää? Helpottaako omia lapsiasi, jos mummon nähdessään tietävät, että äiti haluaa märehtiä lastensa isän tekemisiä?