Mieheni luulee että olen mustasukkainen
Tai vähintäänkin toivoo sitä kovasti. Hän kyselee jatkuvasti onko okei jos hän baarissa tanssii naisten kanssa, hän kyselee voisinko antaa anteeksi jos hän pettäisi. Anteeksi voisin antaa mutta en jatkaisi suhdettamme. Olen aina sanonut etten ole mustasukkainen. Mitä hyödyn siitä? Hän on valinnut olla kanssani, jos mieli halajaa toisia, hän on vapaa lähtemään. Olen ihan tavallinen pulliainen joka meikkaa käyttäen ainoastaan ripsaria, ihan perus pukeutumista, farkut ja t-paita-tyyliä. Mieheni taas... laittautuu joka kerta kuin olisi hienompaankin ravinteliin menossa. Tämä ei mua haittaa. Miehen kaveritkin kyselee olenko mustasukkainen. No en ole. Olen yhtä vapaa lähtemään suhteestamme kuin miehenikin. Ei ketään tietääkseni voi vangita parisuhteeseen? Huoh. Minun itsevarmuus ei ole kiinni miehestäni, ulkonäöstäni tai muista naisista/miehistä! Herranpieksut niitä jotka jaksaa olla mustasukkaisia/kateellisia. Elämä paljon mukavampaa ja rennompaa, ilman mitään kompleksia. Amen.
Kauan olette yhdessä olleet ja kuinka vanhoja olette? Minäkään en ole oppinut olemaan mustasukkainen ja se tuntuu joskus harmittavan miestäni. Hän kun on ollut ja on vieläkin hyvin mustasukkainen, joskus se meni ihan överiksikin. En suitsi miestäni mitenkään vaan luotan siihen, että hän osaa päätöksensä tehdä eri asioihin ihan itse. En kysele, en vahdi, en tarkasta, en yritä tehdä mitään miehen käyttämiä mustasukkaisuustemppujaan hänen suuntaansa. Jos yhdessä olleet 20 vuotta eivät hänelle ajatuksistani vakuuta, niin ihan sama. Miehen mielestä taas se, että en ole mustis, on epäilyttävää. Joten taas: ihan sama. Ongelma on hänen, ei minun.