Muita isättömiä?

Isättömyys on ehkä rankin asia elämässäni ja vaikka olen nyt jo aikuinen, ja itsekin perheellinen, niin asia harmittaa minua edelleen.

Lapsuuteni elin äidin ja pikkuveljen kanssa ja meillä oli kaikki asiat kuitenkin ihan hyvin. Meillä oli ihana äiti, kiva koti, mahdollisuus harrastaa kaikkea mitä haluttiin ja äidillä oli hyväpalkkainen työ. Meidän isä ei kuitenkaan kuulunut meidän elämään, ei lainkaan enää sen jälkeen kun täytin 9 vuotta. Isää ei koskaan kiinnostanut perhe-elämä tai isyys. Hän ei asunut meidän kanssa eikä ollut mitenkään isänä meille. Hän oli pelottava ja väkivaltainen ja äiti hakikin hänelle lähestymiskiellon.

Muistan silti kaivanneeni isää elämään niin paljon koko elämäni ajan. Jotain muuta isää, joka olisi rakas, ihana ja välittävä. Sellainen, joka pitäisi huolta, veisi luistelemaan ja puistoon. Silloin kun oma ensimmäinen lapseni syntyi, koin tosi tärkeäksi, että isänsä on mukana ihan alusta asti. Ihanasti onkin ollut. Silti huomaan usein miettiväni, että olisipa minullakin ollut isä silloin, kun olin lapsi.