Lue keskustelun säännöt.
Pahinta ja parasta keski-ikäisyydessä? Entä parikymppisyydessä? Eläkeiässä?
22.12.2016 |
Tämän videon inspiroimana:
Haluaisin kovasti kuulla, miten eri ikäryhmiä edustavat keskustelijat kokevat ikänsä. Mikä on siinä parasta, mikä pahinta? Toivon pystyväni väsäämään tästä jonkinlaista blogimerkinnän tapaista, joten kaikki vastaukset, oli ikäryhmäsi mikä tahansa, ovat ERITTÄIN tervetulleita!
Myös neuvot muiden ikäryhmien edustajille tervetulleita :)
Itse olen kuulun ikäryhmään 25-30.
Tässä iässä pahinta on se, että sitä on elämänsuunnan ja "millainen ihminen haluan olla" -kysymyksen äärellä melkein yhtä hukassa kuin parikymppisenäkin, mutta enää ei saisi olla. Tässä iässä alkavat myös ensimmäiset ikärajat hyppiä ikävästi nenille, esimerkiksi Working Holiday -mahdollisuus, ja on vaikea löytää harrastusta, jossa voisi vielä tässä iässä edetä vaikka SM-tasolle. Tulee siis ensimmäisiä kertoja olo, että on liian vanha johonkin.
Parasta on huomata, kuinka paljon sitä on viisastunut, saanut itsevarmuutta ja sielunrauhaa elämään verrattuna siihen, kun oli parikymppinen. Se on voimaannuttavaa. Ehkä sitä on vielä vähän hukassa, mutta ei lähellekään niin hukassa kuin parikymppisenä.
Kommentit (15)
kuulun myös ikähaarukkaan 25-30 ja allekirjoitan mitä ap sanoi. lisäisin hyviin puoliin sen että ulkonäkö ja fyysinen kunto edelleen samaa kuin parikymppisenä mutta lisäksi on sitä elämänkokemusta jo vähän takana ja ehtinyt viisastua ja tulla itsevarmemmaksi. aika hyvä paketti minusta. yksi huono puoli on se että paineet valmistua ja löytää vakituinen oman alan työpaikka on paljon kovemmat kuin nuorempana
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvää: huolettomuus, vapaus ja se, ettei ole liikaa odotuksia esim. vanhemmilta tai yhteiskunnalta.
Huonoa: Ei mitään hajua, mitä tulen isona tekemään. Tuntuu, että olen vielä lapsi, koska asun vanhempien kanssa, koska en ole joutunut ottamaan vastuuta mistään. En maksa laskuja, tee ruokaostoksia tai mieti vaikkapa vakuutuksia. On myös painetta löytää parisuhde, vaikka osa itsestä ei haluaisi. Ihan vaan koska ei halua olla yksin, ja kun muutkaan kaverit eivät enää ole.
Olen 21-vuotias.
Olen 48 v.
Parasta on se, että olen saavuttanut sisäisen rauhan. Minun ei tarvitse esittää mitään eikä ketään. Saan olla sellainen kuin olen.
Parasta on se, kun tietää, ettei kenelläkään meistä ole varaa tuomita toista ihmistä tai nostaa itseään muiden yläpuolelle. Tämä vapauttaa minut elämään sitä elämää, jota haluan, ilman pelkoa muiden tuomioista.
Ylläoleva kappale osoittaa sen pahimman: Pahinta on sama kuin kaikissa ikäryhmissä, eli miten hillitä pelkoa. Nyt sitä osaa tosin jo hillitä paremmin kuin nuorena.
Ap:lle kommentti "millainen ihminen haluan olla": vuosikymmeniä etsin itseäni. Ensin rakensin itsestäni sellaista, millainen oli ihanteeni. Sitten kohtasin oman pimeyteni ja varjoni. Annoin itselleni anteeksi. Lopputuloksena löysin itseni.
mielenkiintoisia vastauksia,ite haluisin kuul 30+ ikäisiltä enemmän vastauksia:)
58 v. ja tädittely on alkanut tuntua ikävältä.
Nuoruudessa oli pahinta epävarmuus, hellitti vasta 21 v.
Aloin kyllästyä pelkoon 53 v.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Raha-asioiden hallinta hyvä oppia ennen kuin täyttää 20. Tämä on taas tätä "ei meidän nuoruudessa"-ininää kumminkin olen kiitollinen etten ollut riippuvainen vanhemmista, oli vähän pakko pärjätä.
Jokaisessa ikävaiheessa hyvät ja huonot puolet, ehkä se kun tietää mitä tahtoo on vanhuuden hyvä puoli.
Olen periaatteessa eläkeikäinen (64 v.) mutta vielä kuitenkin töissä.
Parikymppisenä parasta oli tunne siitä, että kaikki on vielä edessä ja mahdollista. Huonointa oma epävarmuus ja tunne siitä, että ei vielä osaa (mikä oli tottakin), sekä taloudellinen tilanne (opiskelijana elettiin köyhästi).
Keski-iässä parasta oli saavutettu itsevarmuus ja tieto omasta asiantuntemuksesta. Ei tarvinnut välittää muiden mielipiteistä, työelämä maistui osaajana ja asiantuntijana erinomaiselta. Taloudellinen vakaus oli saavutettu.
Näin eläkeiässä parasta on, että se osaaminen on tallella, kokemusta on kertynyt yhä lisää ja vieläkin on työelämässä tarpeellinen ja haluttu ihminen (jota työnantaja kerjää jatkamaan 68-vuotiaaksi). On tullut paljon perspektiiviä ja tunne siitä, että nyt ymmärtää kaikenikäisiä, kun on ne ikävaiheet elänyt itsekin läpi. Sitten kun lopulta jää eläkkeelle, on aikaa kaikelle sille, mitä ei ole ehtinyt kiireisenä työikäisenä tehdä.
Huonointa eläkeiässä on tieto siitä, että vaikka terveys on yhä tallella, tilanne ei ehkä pysy samana loppuun asti. Vähän stressiä tulee siitä, että pitää revetä niin moneen suuntaan: auttamaan hyvin iäkkäitä vanhempia, omia työstressistä kärsiviä lapsia ja hoitoa tarvitsevia lapsenlapsia. On tietysti ihanaa olla tarpeellinen, mutta samalla se on myös hieman kuormittavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaksikymppisenä olin epävarma, halusin miellyyttää muita ja mietin, mitä muut minusta ajattelevat. Toisaalta elämä oli edessa ja oli suunnitelmia.
Nelikymppisenä elin parasta aikaani. Olin saanut itsevarmuutta eikä minua kiinnostanut, mitä muut minusta ajttelevat. Oli hyvä työ, hyvä mies, upeat lapset ja tulevaisuus näytti hyvältä. Osasin arvostaa työtäni, sillä sain sen pitkän pätkätyö- ja työttömyysputken jälkeen sekä työpaikka vaikutti varmalta.
Nyt minulla on ikää 50+. Mies ja lapset ovat edelleen ihania, työ meni ja niin meni terveyskin. Alkaa tuntua, että loppusuora häämöttää. Terveysasiat huolettaa eniten.
En lukenut muiden vastauksia ennen omaani, joten hauska nähdä, mitä muut ovat kirjoittaneet.
Onkohan minulla jo kolmenkympinkriisi? Olen valmistumassa ammattiin, jota olen alkanut katumaan. Harrastan myös harrastuksia joista en enää tunnu pitävän, kuten nuorempana. Kyseenalaistan kaiken musiikkimausta ruokatottumuksiin. Tuntuu, että en ole lainkaan sellainen kuten haluaisin olla. Tai sitten mun pää flippaa. Ei ole vakituista työpaikkaa, eikä edes kumppania ja tuntuu, että todella huonosti menee. Olen 27v.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onkohan minulla jo kolmenkympinkriisi? Olen valmistumassa ammattiin, jota olen alkanut katumaan. Harrastan myös harrastuksia joista en enää tunnu pitävän, kuten nuorempana. Kyseenalaistan kaiken musiikkimausta ruokatottumuksiin. Tuntuu, että en ole lainkaan sellainen kuten haluaisin olla. Tai sitten mun pää flippaa. Ei ole vakituista työpaikkaa, eikä edes kumppania ja tuntuu, että todella huonosti menee. Olen 27v.
Ei sulla flippaa pää, samoja fiiliksiä täällä ja olen 28v!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onkohan minulla jo kolmenkympinkriisi? Olen valmistumassa ammattiin, jota olen alkanut katumaan. Harrastan myös harrastuksia joista en enää tunnu pitävän, kuten nuorempana. Kyseenalaistan kaiken musiikkimausta ruokatottumuksiin. Tuntuu, että en ole lainkaan sellainen kuten haluaisin olla. Tai sitten mun pää flippaa. Ei ole vakituista työpaikkaa, eikä edes kumppania ja tuntuu, että todella huonosti menee. Olen 27v.
Ei sulla flippaa pää, samoja fiiliksiä täällä ja olen 28v!
Kriisihän tuo, tuttuja tunteita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen 36 v. Olen siinä mielessä muuttunut kolmekymppisestä, että minua ei enää haittaa yhteiskunnan ja muiden ihmisten odotukset siitä, kuinka minun pitää elää ja toimia. Kuljen juuri omaa polkuani: Irtisanoudun vakiduunista ja ryhdyin yrittäjäksi. Tunnen nyt itseni todella hyvin ja olen saanut itsevarmuutta. Se näkyy aktiivisuutena esim. seksuaalisuudessa .
Tulevaisuus vielä hieman pelottaa, koska työvuosia on vielä runsaasti edessä. Ensimmäiset ikääntymisen merkit näkyvät nyt ja kovempi työ pitää vartalo kunnossa. Varsinkin kyykkyjä saa tehdä ahkerasti, muuten lähtee paikat helposti roikkumaan.
Mä olen 45 mies ja tuntuu että jo pidemmän aikaa on todella sinut itsensä kanssa. Ei tarvi yrittää olla jotain muuta mitä se sitten nuorempana olikaan? Parikymppisenä olin helvetin ehdoton ja jaksoin vielä uskoa että mailmasta saa paremman. Ehkä tuo itsensä ja muun hyväksyminen on periksi antamista?
Tsemppiä nuoremmille ja miksei muillekkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen 44. Tässä iässä parasta minulle on se, että aika moni perusasia on jo niin "valmis" ettei tarvitse ihmeemmin sätkiä sen eteen. Ei tässä vielä laakereilleen voi jäädä lepäämään kun työikääkin on vielä yli kaksikymmentä vuotta jäljellä, mutta nuoruuden huolestuneisuus niistä asioista on mukavasti takana.
Lapset ovat mitkä ovat, niitä ei enää tulisi lisää vaikka kuinka hullaantuisin, eivätkä ne myöskään ole enää niin pieniä että joka askelta täytyisi miettiä siltä kannalta. Olen eronnut ja sinkku, ja sen suhteen mieli on todella paljon parempi kuin nuorempana kun biologinen kello tikitti ja tuntui että sopivan kumppanin löytymisestä PIAN on koko loppuelämän onnellisuus kiinni.
Työelämässäkin on paljon sellaista saavutettu, jonka päälle voi rakentaa jos vaikka jään työttömäksi. Samoin taloudellinen tilanne on sen verran perusvakaa (asunto maksettu) että elämä pyörisi suht helposti vaikka tulot nyt pienenisivät paljonkin.
Huonoja puolia ovat kiihtyvästi rappeutuva ulkonäkö ja se, ettei tulevaisuus enää tunnu olevan auki joka suuntaan. Esim. lasten koulu, kaverit, isä jne. estävät muuttamasta.
Olen ikähaarukassa 40-45. Oma elämä on reilassa, teen sitä mitä oikeasti haluan, perhe on hankittu ja talous kunnossa. Ei enää epävarmuuksia juurikaan vaan tiedän mitä teen ja miten. Eniten ärsyttää ihmiset, joiden mielestä elämänkulut pitäisi olla ikäluokittain yhteneväisiä, sukupolvikokemuksettain. Täyttä potaskaa. Olen pienen vauvan äiti ja kuumeilen toista, opiskelen ammattiin ja pidetään kummajaisena kun pitäisi jo sutaista huivia leuan alta kiinni ja mummoutua jonnekin maaseudun hyttyspusikkoihin sienimetästämään.