Miten eroon englanninkieleen liittyvistä traumoista? Voiko 50-vuotias enää oppia englantia?

Olen pärjännyt koulussa hyvin, mutta englanninkielestä tuli kohdalleni sellainen kujanjuoksu, että on ihme että olen vielä täysjärkinen.

Jouduin silmätikuksi heti ensimmäisellä englannintunnilla, koska en ollut koskaan edes kuullut englantia, matkustellut tms. Opettaja syrji minua ja nöyryytti koko luokan edessä: minun piti toistaa mahdottoman vaikeaa sanaa koko luokan nauraessa ympärillä. Tätä jatkui kunnes melkein itkin. Voitte vain kuvitella oliko itkun partaalla tärisevän 9-vuotiaan ääntäminen ihan kohdallaan ja sekös muita nauratti...

En saanut tukiopetusta eivätkä vanhempanikaan osaa sanaakaan englantia. Opettajan ainut kannustus oli, että jään luokalle, jos en osaa paremmin. Onneksi pääsin säälistä läpi, koska loistin kaikissa muissa aineissa. :) Kopioin englanninkielen kotitehtävät kaveriltani niistä yhtään mitään ymmärtämättä.

Kerran opettaja laittoi minut eri huoneeseen ja muut pitivät esitelmiä englanninkielellä. Silloin tuntui tosi pahalle ja kaipasin isääni tyhjässä luokkahuoneessa.

Yläasteella opettaja melkein raivostui minulle, koska ei voinut käsittää miten täysin kielitaidoton oppilas on päästetty seitsemännelle luokalle! Hän haukkui minua koulun huonoimmaksi oppilaaksi ja uhkasi jättää luokalle. Yritin kovasti, mutta hän puuttui narsistisen kärkkäästi heti ensimmäiseen virheeseeni ja lopulta ymmärsin olla hiljaa. Vuodet menivät englanninkirjaan piirrelleessä - en yksinkertaisesti ymmärtänyt mitä ympärillä tapahtuu. Pääsin säälistä läpi, koska pärjäsin muissa aineissa entistä paremmin.

Ammattikoulussa olinkin sitten tosi kusessa, mutta onneksi siellä rima oli todella matalalla ja sitä hipoen ja vähän tönäisten selvisin taas säälillä ja tuurilla läpi.

Jostain kumman syystä ruotsinkieli sujui hyvin ja ruotsinkielenopettajat olivat kivempia. Toisaalta ruotsinkielen taso oli melkoisen kehno eikä se kiinnostanut kuin harvoja. Niinpä nousin selvästi yli keskitason.

Yhdeksän vuoden nöyryyttämisen jälkeen tunsin suurta vihaa englantia kohtaan. Poltin kaikki englanninkirjani roviossa takapihalla. Palavien sivujen leijaillessa taivaalle silmät kyynelissä vannoin, etten enää ikinä halua kuullakaan englantia. Jotenkint tuntui, että englanninkieliset (ja -taitoiset) ihmiset vain ajattelevat niin eri tavalla, että välillemme syntyy jonkinlainen yhteentörmäys.

Nyt työelämän yhä kansainvälistyessä olen miettinyt, että olisi kiva opiskella englanninkieli. Ongelmana on vain se, että englanninkielisissä tilanteissa alan tärisemään, hikoilemaan enkä oikein kuule yhtään mitään. En tietenkään ymmärrä mitään, mutta kun menen täysin paniikkiin ja haluan pois... Ja monen ihmisen on niin käsittämättömän vaikea ymmärtää ja uskoa, etten oikeasti osaa englantia (ne muutamat oppimani sanat olen unohtanut jo 20 vuotta sitten). Sitten ihmetellään ja kuulemma jopa on haistateltu. Johtajaportaan kautta on tullut ikäävää uhkailua siitä miten tällainen ummikko voi enää olla firmassa töissä. Nuori henkilöstöpäällikkö (narsistinen) järjesti tahallaan sellainen tilanteen, että minut nolattiin täysin.

Kannattaako minun enää 50-vuotiaana haaveilla englanninkielentaidosta vai heittää hyvästit haaveille? Olen itseäni rohkaistakseni yrittänyt opetella kalenterikuukausia englanniksi, mutta en vieläkään muista kaikkia. Sitä paitsi vihaan englanninkieltä ja englanninkieliset näköjään vihaavat minua yli kaiken.