Lue keskustelun säännöt.
IVF kaduttaa
18.12.2016 |
Ikää on kohta jo 36 ja vauvaa on haluttu puolet elämästä. Kaikki asiat on kunnossa, mutta vauvaa ei näkynyt ja kuulunut. Päätettiin lopulta mennä hedelmättömyyshoitoihin (IVF) ennen kuin on liian myöhäistä ja ensimmäisestä kerrasta tulin sitten raskaaksi.
Hoidot ottivat koville ja ilmeisesti hormonipiikit pistivät päänupin ihan sekaisin. Olin tosi alakuloinen ja kivualias jo parin päivän jälkeen ja mietin hoidon jättämistä kesken, päätin kuitenkin sinnitellä ja seuraavalla viikolla elimistö oli jo tuttunut piikkeihin ja elämä hymyili. Sitten piikitykset loppuivat ja mieliala taas romahti ja tilalle tuli ekstrakeltarauhashormoni, jonka ansiosta kärsin pahoista raskausoireista ja kamalista punktion jälkeisistä kivuista jo ennen alkionsiirtoa.
Tämän tilalle tuli sitten ne oikeat raskausoireet tosi voimakkaina. Elimistö on tällä hetkellä ihan sekaisin ja päänuppi kanssa. Jokaikinen mahdollinen raskausoire löytyy ja jostain syystä käyn niin ylikierroksilla, etten nykyisin edes enää oikein nukukaan. Mietin vain, että ei tämän näin pitänyt mennä ja kauhuissani myös odotan tulevaa ja sitä kuinka menin vapaaehtoisesti pilaamaan elämäni. Välillä toivon keskenmenoa ja sitten seuraavaksi kauhuissani taputtelen ja silittelen vatsaani ja juttelen kuinka kyllä me pärjätään ja pysy nyt vain siellä yksiössäsi ja kasva isoksi.
Tunnen tosi paljon syyllisyyttä ajatuksistani. Olen siellä missä aina halusin ja toisaalta olin yksi niistä onnekkaista, joilla IVF myös toimi samantien. Kenellekään en oikein uskalla valittaa, kun edelleen lapsi on toivottu ja kauan odotettu... mutta viisaammat, helpottaako tämä edes siinä vaiheessa kun sen käärön saa syliinsä vai tuliko tehtyä elämäni kamalin moka?
Kommentit (18)
Raskaus on iso elämänmuutos. Ei ainoastaan ivf:llä aikaansaatu. Ja lapsen syntymä vielä isompi. Onnea. Kyllä se siitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen aivan varma, että jokainen vastuullinen nainen käy raskautuessaan samanlaisia ajatuksia läpi, vaikka pohjalla onkin onnentunne. Älä huoli, ajatukset helpottavat hormonien tasaannuttua tai viimeistään lapsen synnyttyä. Lapsen tuoma muutos on niin suuri, että on luonnollista pelätä tuntematonta.
Usko itseesi ja parisuhteeseesi, puhukaa paljon kumppanin kanssa ja muodostakaa jo raskausaikana hyvä tiimi. Vanhemmuus on uskomattoman hienoa ja lapsi tuo mukanaan onnea, jota ei etukäteen voi edes kuvitella.
Onnea ja hyvää joulunaikaa!
/2. lastaan odottava ja ihan samoja asioita TAAS ajatellut
Kuulostaa ihan normaalilta esikoisen odotukselta. Välillä miettii että mitä ihmettä sitä oikein ajatteli ja toivoo keskenmenoa, seuraavassa sekunnissa syyllisyys moisesta ajatuksestakin on kammottava. Raskaus on mitä parhainta aikaa äidiksi kasvamiseen.
Onnea, muuten!
Me yritettiin lasta vuosia, ennen kuin sain miehen suostumaan lapsettomuushoitoihin. Raskaaksi tulinkin sitten reilu puoli vuotta hoitojen aloittamisesta. Hoidot eivät aiheuttaneet haittavaikutuksia, raskauskin oli helppo. Koko raskausajan olin kuitenkin tavattoman väsynyt, eikä sitä paljon puhuttua loppuraskauden kaappiensiivous innostusta tullut. Kun lapsi sitten syntyi, sairastuin jo alkumetreillä synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Vauva oli terve, helppo, nukkui yönsä - sellaisesta ei ollut kysymys. Siitä masennuksesta toipumisessa meni yli 2 vuotta.
Ihan tavallisestikin alkunsa saaneessa raskaudessa voi olla tuollainen olo. Mullakin oli, kaksi kertaa jopa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Av-mammoille ei koskaan mikään hyvin.
Mietin ihan samoja mietteitä kun odotin esikoistani vuosi sitten. Raskauduin heti ehkäisyn pois jättämisen jälkeen mikä oli shokki koska en ollut henkisesti vielä valmis. Ajattelin että muutama kierto menee ainakin jolloin ehdin tottua koko ajatukseen, vaikka vauva oli haluttu. Rakkauden tunteet vauvaa kohtaan heräsivät n 2kk pojan syntymästä. Nyt en voisikaan kuvitella elämää ilman häntä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, ilmeisesti hormonisi ovat pahasti sekaisin hoitojen ja heti alkaneen raskauden takia. Koeta antaa nyt itsellesi aikaa sopeutua ja rauhoittua! Luomuraskauksissakin alkuraskaus on aika hurjaa aikaa, ja monella on kovia raskausoireita.
Ja tuollaiset epäilyt kuuluvat kuvaan useimmilla myös, ei niistä tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa. Todennäköisesti se, että olette niin pitkään yrittäneet lasta, on nostanut odotuksiasi epärealistisiksi, ja siksikin tuo reaalimaailman ristiriita odotuksiin verrattuna tuntuu kovalta.
Anna siis aikaa ja armoa itsellesi. Juttele fiiliksistäsi ja voinnistasi ystävillesi, mies ei välttämättä ole ihan se paras vertaistuki, vaikka hänenkin tietysti on hyvä tietää tunnemyrskyistäsi. Miehillä ei vaan ole samanalaisia hormonihuuruja, joten hän voi tuntea ailahtelusi vähän oudoiksi, ja reagoida niihin tavalla, joka vahvistaa ahdistustasi - siis tyyliin "miten sä voit olla noin masentunut, vaikka sulla ei ole mitään syytä olla, kun kaikki on kuten olit toivonutkin!"
Niin, ihminen on epärationaalinen olento. Ei mahda mitään.
Onnea ja hyvää joulua, olosi paranee varmaan toisessa raskauskolmanneksessa, silloin yleensä alkuraskauden pahoinvointi ja väsymys helpottavat.
t. yhden IVF:n ja yhden PAS:in läpikäynyt kahden lapsen äiti
Miksi alapeukutatte? Perusteluita, kiitos - niin voidaan keskustella.
9
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen aivan varma, että jokainen vastuullinen nainen käy raskautuessaan samanlaisia ajatuksia läpi, vaikka pohjalla onkin onnentunne. Älä huoli, ajatukset helpottavat hormonien tasaannuttua tai viimeistään lapsen synnyttyä. Lapsen tuoma muutos on niin suuri, että on luonnollista pelätä tuntematonta.
Usko itseesi ja parisuhteeseesi, puhukaa paljon kumppanin kanssa ja muodostakaa jo raskausaikana hyvä tiimi. Vanhemmuus on uskomattoman hienoa ja lapsi tuo mukanaan onnea, jota ei etukäteen voi edes kuvitella.
Onnea ja hyvää joulunaikaa!
/2. lastaan odottava ja ihan samoja asioita TAAS ajatellut
Kiitos näistä sanoista. Mulla on luomuraskaus alkuvaiheessa ja ihan samoja asioita mietiskelen kuin ap. Ihana huomata, että joskus av:lla voi olla positiivinenkin vaikutus mielialaan, kuten nyt tuon rohkaisevan kommentin kohdalla kävi.
Siis mitä hittoa...valitat siitä et tulit kuitenkin raskaaksi. En ymmärrä. Olen itse saanut ainoan lapseni IVF:n avulla ja olin sairaalassa suurimman osan raskautta. Silti en ikinä kokisi että se olis kaduttanut millään lailla. Antoi mahdollisuuden lapseen, joka nyt jo 16v.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisit voinut kärsiä yhtä rajuista oireista ja hormoniheittelyistä ihan luomuraskaudessakin. Eli älä nyt ainakaan hoitoja kadu sen takia.
Jotkut pääsee helpolla ja joillekin raskaus aiheuttaa kaikki mahdolliset oireet. Onneksi raskauskin loppuu aikanaan.
Oot varmaan aika tuuliviiri ja draamakuningatar.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä mietin kanssa kun olin raskaana että mitä olen mennyt tekemään. Voiko kaiken perua, en osannut yhtään ajatella järkevästi. Tulevaisuus tuntui oudolta, halusin perääntyä. Jos kaiken olis voinut peruuttaa nappia painamalla olisin varmaan painanut sitä nappia.
Kun vauva rupesi liikkumaan ja potkimaan ei enään niin paljon tullut niitä pakokauhun fiiliksiä, elin aika hetkessä. En lukenut yhtäkään vauva aiheista opaskirjaa (edes synnärillä, niitä vihkoja). Halusin vain elää hetkessä ja luotin siihen että elämä kantaa. En käynyt tutustumassa synnytyssairaalaankaan 😂 Ajattelin että ei mikään mene kuitenkaan minkään oppikirjan mukaan.
Lapsi syntyi. Hoidin vauvaa hellästi, rakkauden tunne vauvaa kohtaan alkoi kehittymään pikkuhiljaa. Koin sellaisen pakahduttavan rakkauden tunteen kun vauva oli ehkä 1.5 kk. Toki jos olisi jotai käynyt vauvalle olisin surrut ja se olisi ollut ihan hirveää, mutta ei ollut mitään pakahduttavaa rakkautta heti.
Hyvä, että puhut asiasta etkä jää yksin miettimään, koska pahimmassa tapauksessa se huonontaa vain mieltäsi ja saa syyllisyyden tunteet ihan eri ulottuvuuden. Tunteille ja ajatuksille me emme mahda mitään, niitä tulee ja menee. Koita olla armollinen itsellesi, uskaltaa puhua asiasta syyllistämättä itseäsi. Uskon ja tiedän monen pyöritelleen samantyylisiä ajatuksia mielessään. Näin suuren asian edessä ei ihmekään jos ajatukset vaeltelee ja siihen lisättynä vielä hormoonit.
Kaikkea hyvää sinulle!
Ihan normaaleja tuntemuksia raskaudessa. Itse olin ihan kauhuissani vielä lapsen synnyttyäkin, vaikka oli yritetty ja toivottu lapsi. Tuntui, että vanha tuttu elämä oli kääntynyt ihan päälaelleen, en hallitse tilannetta ja kaikki oli niin peruuttamatonta. Se valtaisa äidinrakkauskaan ei vyörynyt päälle heti (ja sekin on normaalia). Meni viikkoja, kunnes vauva alkoi tuntua koko ajan enemmän perheenjäseneltä ja meidän omalta, ja rakkauskin kasvoi siinä vähitelle.
Mulla oli samat tuntemukset ilman IVFääkin. No worry , kuuluu asiaan. Ja siis oksensin 20 ekaa viikkoa ihan kaiken ulos, jopa ulkoilman. Turhaan kadut, me kaikki äidit ollaan se koettu. Normalisoidut ehkä sitten, kun lapsi on n. vuoden. Muutoin elät pilvessä koko tämän ajan. Tsemppiä sinulle!
Että sellasta.