Hei 40+ ikäiset! Syytittekö te nuoruudessanne vanhempianne jo teini-ikäisinä elämän pilaamisesta?

En, ei mun vanhemmat ole millään tavalla koskaan pilannut elämääni. Päinvastoin aina ovat tukeneet ja auttaneet joka tilateessa, myös silloin teininä pahimman angstin vallassa. Olin aika vaikea ja omapäinen teini.

Kyllä sanoin heidän pilanneen elämäni ja isoon äänen sen sanonkin. Asiasta ei kauheasti keskusteltu, lähinnä huudettiin...

Mielenkiintoinen kysymys. Muistaakseni en. Kaikkea muuta kyllä huusin suutuspäissäni vanhemmilleni, kuten että toivoisin heidän kuolevan.

Vanhempani olivat virheellisiä ihmisiä ja varsin huonoja kasvattajia. En silti ole aikuisiällä kotoa pois muutettuani hautonut asiaa enkä tuonut heidän virheitään esille myöhemmin. Ne ajat on olleet ja menneet, hyväksyn vanhempani sellaisina kuin he ovat.

Oma tyttäreni taas on vasta itsenäistyttyään ja kotoa pois muutettuaan alkanut kaataa syytöksiä niskaani. Miksi hän ei silloin, kun oli kotona ja oli ahdistunut (omien sanojensa mukaan), koskaan puhunut asioista? Ymmärrän, että jokaisen on vertauskuvallisesti tapettava vanhempansa tai ainakin irrottauduttava heidän arvoistaan ja ajattelustaan, mutta hyökkäävyyttä en ymmärrä. Miksi tuoda samoja asioita yhä uudelleen ja uudelleen esille, kun mennyttä ei voi muuttaa?

Minulle koko asia on tullut yllätyksenä, sillä itse en koskaan vertaillut omia vanhempiani muihin eikä minulla ollut mitään ideaalikodin ja ideaalivanhempien mallia mielessäni, jotka olisin halunnut tai joihin olisin katsonut olevani oikeutettu. Olin tottunut kotiini ja perheeseeni sellaisina kuin ne olivat, enkä olisi tällainen ihminen ilman niitä.

Onko siis nykyään nuorilla ihmisillä yleensäkin enemmän taipumus havitella ideaaleja? Kaiken pitäisi olla tietynlaista, näyttää hienolta ja olla sopusointuista ja ristiriidatonta? Mistä on kyse?

Minua on esimerkiksi moitittu, etten osoita tunteitani niin avoimesti kuin pitäisi. Tyttäreni itse ilmaisee tunteitaan kuten amerikkalaisissa tv-sarjoissa, sekä perinteisissä että tosi-tv:ssä. Itse koen sen teatraalisena, ei sovi minulle. En esimerkiksi elehdi käsilläni yhtä vilkkaasti, enkä sure avoimesti itkien. Onko kukaan muu törmännyt tuollaiseen ilmaisunormatiivisuuteen, angloamerikkalaisuuden tulemiseen ihmissuhteissa?

Ei kukaan voi pilata toisen elämää. Mennyttä ei voi muuttaa, mutta tulevaisuudesta voi kieltäytyä, jos haluaa. Ei voi pilata elämää, jos sen lopettaa.

Siksi en ymmärrä koko väitettä. Kukaan ei voi pilata toisen tulevaisuutta.

Vierailija kirjoitti:

Ei kukaan voi pilata toisen elämää. Mennyttä ei voi muuttaa, mutta tulevaisuudesta voi kieltäytyä, jos haluaa. Ei voi pilata elämää, jos sen lopettaa.

Siksi en ymmärrä koko väitettä. Kukaan ei voi pilata toisen tulevaisuutta.

Kyllä voi. Vanhempi voi pilata lapsensa elämän. Siitä mitä se olisi ollut, jos lasta olisi kohdeltu oikein.

ap