Tunnetteko ketään joka ei koskaan pyydä anteeksi?

Itseni

Siskoni. Hän kyllä myöhemmin sanoo että pyysi anteeksi mutta kyseistä sanaa ei vain kuulunut erimielisyydessä. Hän kiertelee ja kaartelee sanoja oudosti ja pitää sitä anteeksipyyntönä.

Sitten hän suuttuu kun en anna anteeksi, kun en sitä koko sanaa ole edes kuullut.

Eksä ei ikinä pyytänyt anteeksi. Kun huomautin kerran asiasta, hän suuttui. Joskus väkipakolla sai itsensä sanottua sellainen tekomainen "anteeksi" mutta sitä ei lasketa koska se ei tullut sydämestä. On eksä ihan syystä.

Minä en juurikaan pyydä anteeksi paitsi törmäillessäni. Se johtuu siitä, että olen hyvin harkitseva ihminen, enkä kohtele muita epäreilusti. En kyllä myöskään tunne syyllisyyttä asioista, jotka eivät ole minun vikani, tai pyytele refleksiivinomaisesti anteeksi tilanteissa, joissa kukaan ei ole toiminut väärin. Lähinnä mietityttää, miksi tälle vanhalle ystävällesi kertyy niin paljon anteeksipyydeltävää, että uudetkin tuttavuudet sen saavat kokea.

Mieheni. Vain vahinkoja kuuluu pyytää anteeksi, eikä hänelle vahinkoja satu.

hanska kirjoitti:

Minä en juurikaan pyydä anteeksi paitsi törmäillessäni. Se johtuu siitä, että olen hyvin harkitseva ihminen, enkä kohtele muita epäreilusti. En kyllä myöskään tunne syyllisyyttä asioista, jotka eivät ole minun vikani, tai pyytele refleksiivinomaisesti anteeksi tilanteissa, joissa kukaan ei ole toiminut väärin. Lähinnä mietityttää, miksi tälle vanhalle ystävällesi kertyy niin paljon anteeksipyydeltävää, että uudetkin tuttavuudet sen saavat kokea.

Ystävälläni on tapana olla hyvin töykeä ajoittain, varsinkin suuttuessaan. Sitten kun hän leppyy, niin käyttäytyy kun mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Äitini. Se ei ikinä myönnä olevansa väärässä puhumattakaan, että pyytäisi anteeksi. Sen seurauksena meillä on viikkojen tai kuukausien taukoja, kun ei pidetä yhteyttä laisinkaan. 

Seurustelin kerran miehen kanssa, jolla oli periaate, ettei pyydä anteeksi, vaikka jäi kiinni valehtelusta ja pettämisestä sekä hakkasi myös. Oli narsisti/psykopaatti.

Joillain ihmisillä on niin huono itsetunto, että eivät voi myöntää virheitään. Anteeksi pyytäminenhän tarkoittaisi sen myöntämistä, että he ovat mokanneet jollain lailla.

Eksäni. 25 vuotta, yhtä sun toista. Yksi ainoa sinnepäin-anteeksipyyntö todella massiivisen mokan jälkeen, jota ei pystynyt kiemurtelemaan kenenkään muun syyksi. 

Eksä. 

Anteeksi pyytämättömyyden ehkä vielä jotenkin ymmärtää, mutta täydellistä tervehtimiseen vastaamattomuutta tai paikalle saapuessaan tervehtimisen esittämättämyyttä en ihan ymmärrä. 

Siis että mitä sellainen ajattelee siinä vaiheessa kun joku tervehtii tällaista ja se vaan katsoo möllöttää hölmön näköisenä ja aivan kuin ei olisi kuullutkaan mitään.

Jotkut puolestaan pyytelevät liikaakin anteeksi, eikä edes aihetta. Ja hieman öykkäröivään sävyyn ja silloin kun käskyttävät kunnolla.

Mieheni. Ei ilmeisesti ymmärrä,että anteeksipyyntö auttaisi,jos on loukannut toista ihmistä.

Mieheni on sellainen, koskaan ei kuulu suusta anteeksi, vaikka aihetta olisi. Siis napsahtelee, jos naamalla on vaikka väärä ilme, eikä myöhemmin voi pyytää sekoiluaan anteeksi, koska eihän hän voinut tietää, ettei se ilme ollut suunnattu häntä vastaan ja hänen satuttamisekseen, ei siis ollut hänen vikansa. Kaikki jää selvittämättä tämän yhden ihmisen kanssa. Jälkeenpäin muistaa jotenkin, että olisi pyytänyt anteeksi, joskaan ei ole ainoa asia, mistä muistaa hassuja versioita, usein monta erilaista samasta.

Mieheni oli tälläinen,häneltä ei ikinä pyydetty anteeksi lapsuudessa,minä sanoin kerran häntä loukattuani että anteeksi,nyt sanoin sellaista mitä en tarkoittanut,sen jälkeen hänkin alkoi pyytämään anteeksi.

Isäni, mutta miten voisikaan pyytää anteeksi, kun ei itse ikinä tee mitään väärin vaan on vain olosuhteiden ja muiden ihmisten uhri.

Vierailija kirjoitti:

Mieheni. Vain vahinkoja kuuluu pyytää anteeksi, eikä hänelle vahinkoja satu.

Missäs välissä minun mies teillä ehtii asumaan? Paitsi siis nyt se varmaan on teillä, kun sitä ei täällä näy.

Olen tässä yön sohvalla vietettyäni miettinyt, voinko elää sellaisen sopimuksen vallassa, että hänen ei tarvitse pyytää anteeksi ikinä mitään jos se on niin vaikeaa kerran. Ei sitten tarvitsisi aina järkyttyä, kun sitä ei koskaan kuulu. Auktoriteettivammainen mies saattaa nyt vienosti hymyillä jollekin typeryydelle, jota on kaksi kuukautta aiemmin puolustanut naama punaisena. Hän siis ehkä edistyykin omaan tahtiinsa, mutta minun pitää siis olla joka asiasta kaksi kuukautta epätietoinen, onko minun tarpeillani tai näkökulmallani hänelle mitään merkitystä.

Herttilei. Tarvitsen vilkkaamman sosiaalisen elämän, jotta voin karata täältä, ettei tarvitse miehen aina livistää itse. Onko täällä lisää veemäisiä varsinaissuomalaisia vertaistuen puutteessa?

Tunnen, siskoni. Ei myöskään kiitä koskaan. Epäilisin että on joku epävakaa tms persoonallisuushäiriö, aina järjestämässä jotain draamaa ja itsekeskeisin ihminen jonka tiedän.  Esimerkiksi viime jouluna kutsui koko perheen (minut + vanhemmat + tädin) viettämään joulua hänen luokseen, mutta aatonaattona soittikin yhtäkkiä äidille, että tämä ei ole tervetullut joulupöytään koska on kohdellut häntä joskus 20 vuotta sitten teininä huonosti. Kukaan ei lopulta mennyt, joten joulun pyhät vuoroin raivosi ja vuoroin uhkaili itsemurhalla puhelimitse.  Äitiä lukuunottamatta kaikki ovat vuosien saatossa ottaneet häneen vähän etäisyyttä, joten purkaa pahan olonsa nykyisin muutenkin erityisesti äidin manipuloimiseen ja nöyryyttämiseen.

Mun muija

Joo. Isä ostaa aina tuomiseksi jotain herkkuja ja lähettää äitin mukana, kun pitäis oikeasti vain pyytää anteeksi. No parempi kai sekin on, kuin ohittaa loukkaukset vaan sanomalla, että  "mä nyt vaan oon tällanen intohimoinen luonne.." Ainakin eleestä huomaa, että tajus sentään tehneensä jotain väärin. Mutta olishan se anteeksi ihan kiva kuulla sen sijaan, että saa jotain kämäsiä karkkeja tai leivonnaisia, joista tulee huono olo.