Siis mä en tajua ihmisiä jotka "masentuu"?

Vierailija kirjoitti:

Millainen ihminen pitää oikein olla, että jää murehtimaan kaikkea turhaa niin paljon että voi päätyä jopa työkyvyttömäksi tämän vuoksi? Ihme että noin luonnevikaisia on koskaan edes töihin otettu.

Jos et tajua niin älä sitten turhaan vaivaa päätäsi moisella asialla. Vinkiksi voin kuitenkin sanoa, että masennus on paljon monisyisempää kuin pelkästään asioiden turhaan murehtimista. 

Esimerkiksi sellainen jolta on lapsena kielletty negatiiviset tunteet. Sitten kun tällaista kohdellaan huonosti, hän tukahduttaa siitä johtuvan kiukun. Tunne-energiassakin on energian katoamattomuuden laki eikä tukahdutettu kiukku katoa mihinkään vaan näkyy ihmiselle itselleen tukalana olona ja masennuksena. Ihminen ei siis itse tiedä olevansa kiukkuinen kun on masentunut. Tämän tajuaminen lopetti meikäläisen 15 vuotta kestäneet masennuksen ja alakulon kaudet melko lailla laakista. Vaati tietysti paljon harjoittelua käytännössä että pystyi tunnistamaan oikeat tunteet ja kivuliastakin se oli mutta onnistui lopulta.

Aivoja sulle ei ainakaan ole suotu.

Käy lukemassa vaikka terveyskirjaston artikkeli, niin jutellaan sen jälkeen. Pitäis olla ensin jonkinlaiset pohjatiedot, ennen kuin voi keskustella aiheesta. Onnistuuko? Ei varmasti, koska tulit vain provoilemaan puolivillaisesti. Et jaksais tällaisella aiheella. Se voi sattua toisiin tosi kipeästi.

Vierailija kirjoitti:

Millainen ihminen pitää oikein olla, että jää murehtimaan kaikkea turhaa niin paljon että voi päätyä jopa työkyvyttömäksi tämän vuoksi? Ihme että noin luonnevikaisia on koskaan edes töihin otettu.

En minäkään tajunnut ennenkuin masennuin.

Selitys löytyy aivojen kemiasta.

Mulle kävi just noin että oli lapsena kielletty kiukuttelemasta ja negatiiviset tunteet. Suljin kiukun itseeni ja masennuin. Olin äitini mielestä ilkeä kun kiukuttelin pienenä.

Ööh? Minä en ole koskaan ollut murehtijatyyppi, mutta silti olen sairastanut keskivaikean masennusjakson. Ei se edes liittynyt mitenkään mihinkään ongelmiin elämässä tai murheiden ajatteluun. Se vaan iski kuin salama kirkkaalta taivalta, yhtäkkiä alkoi ahdistaa ja elämä tuntua turhalta ja tyhjältä, ilman mitään syytä. 

Esimerkiksi sellainen, jonka aivokemia ei yksinkertaisesti toimi toivotulla tavalla. Vaikka mitäpä AP siitäkään tietää, kun ei omista edes niitä aivoja. Vaikka provohan tämä oikeasti oli - toki aivoton sellainen.

Mäkään en tajua. En myöskään tajua, miksi ihmiset antaa syövän tulla niiden kehoon. Tai miksi antaa näön heiketä niin paljon, että tarvitsee silmälaseja? Ihan outoa, vähän mielenlujuutta pitäisi kyllä olla!

Sitten mä en ymmärrä ollenkaan sitä, että miksi joku nimenomaan haluaa syntyä tummaihoiseksi, jos syntymämaassa syrjitään heitä? Tai tytöksi, jos kulttuurissa suositaan poikia? Tai homoksi, hyvänen aika! Eikö kannattaisi syntyä ihan suosiolla valkoiseksi heteropojaksi, niin olisi elämä paljon helpompaa?

En ole ikinä ymmärtänyt sitäkään, että miksi antaa ihon rypistyä. Kaikki haluaa nuoren ihon, miksi siis antaa tulla jotain poimuja ihoon, joita sitten pitää keinotekoisesti kiristellä tai rasvalla häivyttää?

Niin ja sekin vielä, etten tajua, miksei kaikki vaan puhu suomea. Miksi mongertaa jotain muuta kieltä, kun jos kaikki vaan alkaisi puhua suomea (kaikkihan osaa, Suomessa lapsetkin, haloo..), niin ei tarvittaisi mitään tulkkeja, eikä tulisi kielen takia mitään väärinkäsityksiä.

Mua ihmetyttää moni asia maailmassa. Pitäiskö meidän tavata ja ihmetellä yhdessä?

Rehellisesti... ääneen en sanois.. mut en kans ymmärrä vaikka vastoinkäymisiä on tullut, vai enkö vaan tunnista masennusta? On todettu vakavia sairauksia (mm. Lapsen vakava aivokasvain) ja monen monta muuta ikävää asiaa mutta en tunnista masennusta. Miltä se siis tuntuu? Olen kyllä tekemisissä vakavaa masennusta saurastavien kanssa mutta he ovat iloisimpia ihmisiä ikinä. En siis aliarvosta sairautta mutta haluan ymmärtää sitä juurikin kun lähipiirissä sairastavia on. Miltä se tuntuu? Itse joudun pelkäämään koko ajan läheisimmän ihmisen kuolemaa mutta enkö vaan tunne masennusta. Vai voiko olla ettei ihminen masennu vakavissakaan tilanteissa?

Ja mä en tajua miksi jotkin on tyhmiä ja lihavia.

Taidat itse olla luonnevikainen kun et ymmärrä ihmisiä.

Joskus vaan ihmisellä kasautuu liikaa pahoja juttuja, traumoja yms kerralla jotka laukaisee masennuksen. Toisilla masennus vaan tulee eikä sillä ole varsinaisesti syytä. Toiset suorittaa liikaakin ja keho ja mieli sanoo stop.

Masennukseen voi kuulua muistiongelmia, uniongelmia, keskittymisongelmia minkä takia myös toimiminen voi olla vaikeaa.

Vierailija kirjoitti:

Rehellisesti... ääneen en sanois.. mut en kans ymmärrä vaikka vastoinkäymisiä on tullut, vai enkö vaan tunnista masennusta? On todettu vakavia sairauksia (mm. Lapsen vakava aivokasvain) ja monen monta muuta ikävää asiaa mutta en tunnista masennusta. Miltä se siis tuntuu? Olen kyllä tekemisissä vakavaa masennusta saurastavien kanssa mutta he ovat iloisimpia ihmisiä ikinä. En siis aliarvosta sairautta mutta haluan ymmärtää sitä juurikin kun lähipiirissä sairastavia on. Miltä se tuntuu? Itse joudun pelkäämään koko ajan läheisimmän ihmisen kuolemaa mutta enkö vaan tunne masennusta. Vai voiko olla ettei ihminen masennu vakavissakaan tilanteissa?

Eivät kaikki masennu vastoinkäymisten takia. Toiset ihmiset ovat ns. resilienttejä. Ja toisilla voi tuollaisessa tilanteessa se masennus puhjeta sen jälkeen, kun stressaava elämänvaihe on ohi.

Älkää ottako ap:n aloitusta vakavasti. Hän vain provoilee. Provosoitumalla annatte hänelle, mitä hän haluaa.

Vierailija kirjoitti:

Mulle kävi just noin että oli lapsena kielletty kiukuttelemasta ja negatiiviset tunteet. Suljin kiukun itseeni ja masennuin. Olin äitini mielestä ilkeä kun kiukuttelin pienenä.

Täällä toinen. Ei saanut itkeä tai väittää vastaan koskaan. Aina piti olla niin h*lvetin onnellista ja vääntää feikkihymy kasvoille ettei äiti saanut raivareita ja huutanut täysillä päin naamaa kuinka paska ihminen mä olen.

Vastaus löytyy aivokemioista.

Vierailija kirjoitti:

Rehellisesti... ääneen en sanois.. mut en kans ymmärrä vaikka vastoinkäymisiä on tullut, vai enkö vaan tunnista masennusta? On todettu vakavia sairauksia (mm. Lapsen vakava aivokasvain) ja monen monta muuta ikävää asiaa mutta en tunnista masennusta. Miltä se siis tuntuu? Olen kyllä tekemisissä vakavaa masennusta saurastavien kanssa mutta he ovat iloisimpia ihmisiä ikinä. En siis aliarvosta sairautta mutta haluan ymmärtää sitä juurikin kun lähipiirissä sairastavia on. Miltä se tuntuu? Itse joudun pelkäämään koko ajan läheisimmän ihmisen kuolemaa mutta enkö vaan tunne masennusta. Vai voiko olla ettei ihminen masennu vakavissakaan tilanteissa?

Suru, joka johtuu jostain syystä, on täysin normaalia ja eri asia kuin masennus. Masennuksella ei välttämättä johdu mistään konkreettisesta tapahtumasta, se voi iskeä milloin vain ja olla seurausta esimerkiksi pitkään padotuista käsittelemättömistä tunteista.

Mä en tiedä mutta mä luulen että masennus periytyi. Suvussani on paljon mt-ongelmaisia. Toki se että minua hyväksikäytettiin seksuaalisesti lapsena ja koko lapsuus oli turvaton ja väkivaltainen, voi vaikuttaa myös. Muut sisarukseni ovat narkkareita, yksi jo kuollutkin. Ehkä mä olen vaan luuseri.

Taas oli astetta parempi provo.

Mä en tajuu ihmisiä, jotka ovat tyhmiä. Vaikka tiedän toki, että ei sille aina mitään voi, jos sitä aivokapasiteettia ei vain ole. Mutta silti se ihmisen tyhmyys aina jaksaa ihmetyttää.