Mitä mieltä olet jos erityisestä lapsestaan ei tule yhtään mitään?

Tottakai löytää. Ainakin oma lapseni löytää, onhan hänellä koulunkäynnin alusta saakka ollut vankka tuki myös koulun puolelta ja koska hänestä ei tule lukijaa, niin olemme kasvattaneet hänet tekijäksi. Tekijöitä tarvitsee aina ja hän on aina ollut hyvä tekemään käsillään. Yksikään ei epäile meidän tyttäremme pärjäämistä tulevaisuudessa.

Omani ainakin on löytänyt. Vaatiihan se vanhemmalta rinnalla kulkemista, mutta yleensä nämäkin paikkansa löytää.. Tietysti jos osaa tehdä asiat vaikeimman kautta ja pitää lapsen pumpulissa koko ajan, niin on paikan löytyminenkin entistä vaikeampaa. 

Vierailija kirjoitti:

Tottakai löytää. Ainakin oma lapseni löytää, onhan hänellä koulunkäynnin alusta saakka ollut vankka tuki myös koulun puolelta ja koska hänestä ei tule lukijaa, niin olemme kasvattaneet hänet tekijäksi. Tekijöitä tarvitsee aina ja hän on aina ollut hyvä tekemään käsillään. Yksikään ei epäile meidän tyttäremme pärjäämistä tulevaisuudessa.

Mutta jos hän ei olisi lahjakas käsillä tekemisessä? tiedän yhden joka ei ollut hyvä lukuhommissa eikä käsillä tekemisessä ja hän syrjäytyi täysin.

Erikoinen kysymyksenasettelu. Sinä siis kysyt mitä "mieltä" olisimme tai mitä "tekisimme" jos aikuisella lapsella on työllistymisongelmia Aspergerin, ADHDn tai oppimisvaikeuden takia. En missään nimessä vähättele noista kolmesta koituvia elämänhaasteita, mutta ne ovat verrattain armeliaita riesoja, että varsin hyvät mahikset täysin itsenäiseen ja normaaliin elämään - ja työllistymisongelmia syntyy ilmankin noita, joten oikeastaan vaan kysyt mitä mieltä olisimme työllistymättömästä jälkeläisestä tai mitä tekisimme asian suhteen.

Sitä en osaa sanoa, mitä yhden aikuisen voi odottaa "tekevän" toisen aikuisen elämän suhteen. Paitsi tukensa ja rakkautensa antaa. Entä mitä mieltä? Olen kuullut ehdottomasta äidinrakkaudesta, mutta vaikka se olisikin vain tarua, niin silti on fakta ettei kenenkään ihmisarvo määrity ammatin mukaan.

Tämän on pakko olla provo, mutta vastaan silti. Ei ADHD tarkoita ettei siitä kärsivältä löytyisi älyä tai lukupäätä, päinvastoin. Jos ADHD:n huonot puolet saa hyvin hallintaan, voi keskittyä nauttimaan sen hyvistä puolista, eli rajattomasta luovuudesta ja ideointikyvystä, ylikeskittymisestä itseään kiinnostavaan asiaan yms... Näistä ominaisuuksista on paljon hyötyä opiskelussa ja työelämässä.

Se mitä muiden ja usein ADHD-potilaiden itsensäkin on vaikea hyväksyä, on se että ADHD:lle voi olla lähes mahdotonta pakottaa itsensä tekemään asiaa joka ei kiinnosta tai on suorastaan vastenmielinen. Kun sen hyväksyy ja auttaa ADHD-lastaan löytämään ne asiat jotka ovat mieluisia sekä selviämään niistä asioista jotka tässä yhteiskunnassa on jokaisen pakko tehdä, ollaan jo aika pitkällä.

No mitä siinä tekee? Rakastaa lastaan sellaisena kuin tämä on ja auttaa missä voi.

Oma lapseni on nyt valmistunut kouluista (ihan normaaleista) mutta hänen näyttää olevan vaikea löytää työpaikkaa. Hän olisi ihan hyvä työntekijä, mutta koska hänen elekielensä on vähän erilaista kuin useimmilla ihmisillä, potentiaaliset työnantajat eivät intuitiivissti pidä häntä reippaana ja ahkerana ja fiksuna, vaan ilmeettömänä, innottomana ja jopa laiskana. Toinen on gelma on yksi fyysinen sairaus, joka estää työskentelyn joissain tehtävissä, ainakin jos sitä samaa pitäisi tehdä koko ajan ja paljon.

Mutta on hän silti "jotain". Hän on nuori mies, jolla on arvot kohdallaan, joka auttaa säännöllisesti mummoaan, asuu itsenäisesti omaa asuntoaan, retkeilee, vaeltaa, pelaa tietokoneella, harrastaa ja on suurimman osan ajasta ihan onnellinen ja tyyyväinen. Ei tämä minusta ole paha saavutus.

Vierailija kirjoitti:

No mitä siinä tekee? Rakastaa lastaan sellaisena kuin tämä on ja auttaa missä voi.

Oma lapseni on nyt valmistunut kouluista (ihan normaaleista) mutta hänen näyttää olevan vaikea löytää työpaikkaa. Hän olisi ihan hyvä työntekijä, mutta koska hänen elekielensä on vähän erilaista kuin useimmilla ihmisillä, potentiaaliset työnantajat eivät intuitiivissti pidä häntä reippaana ja ahkerana ja fiksuna, vaan ilmeettömänä, innottomana ja jopa laiskana. Toinen on gelma on yksi fyysinen sairaus, joka estää työskentelyn joissain tehtävissä, ainakin jos sitä samaa pitäisi tehdä koko ajan ja paljon.

Mutta on hän silti "jotain". Hän on nuori mies, jolla on arvot kohdallaan, joka auttaa säännöllisesti mummoaan, asuu itsenäisesti omaa asuntoaan, retkeilee, vaeltaa, pelaa tietokoneella, harrastaa ja on suurimman osan ajasta ihan onnellinen ja tyyyväinen. Ei tämä minusta ole paha saavutus.

Tottakai tuo on ihan hyvä saavutus mutta ymmärrät varmaan että jos hän on vuosia/vuosikymmeniä vaan työttömänä hän saattaa masentua? saattaa koko elämänhalu loppua.

No ei tarvitse sitä miettiä, kun sairastui skitsofreniaan ja on osastohoidossa usein. Ei sitä omaa paikkaa ole olemassakaan, ja se on vain hyväksyttävä. Jos lapsella ei riitä lahjat, keskittyminen ja hermot niin sille ei voi mitään. Täytyy hyväksyä lapsi sellaisena kuin hän on, vaikka se olisi vaikeaa. Ja elämässä on toki muitakin asioita kuin työ. Harrastukset, läheiset, parisuhde, vapaaehtoistyö. Ei sellaisten tarvitse suorittaa, jotka eivät siihen kykene.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No mitä siinä tekee? Rakastaa lastaan sellaisena kuin tämä on ja auttaa missä voi.

Oma lapseni on nyt valmistunut kouluista (ihan normaaleista) mutta hänen näyttää olevan vaikea löytää työpaikkaa. Hän olisi ihan hyvä työntekijä, mutta koska hänen elekielensä on vähän erilaista kuin useimmilla ihmisillä, potentiaaliset työnantajat eivät intuitiivissti pidä häntä reippaana ja ahkerana ja fiksuna, vaan ilmeettömänä, innottomana ja jopa laiskana. Toinen on gelma on yksi fyysinen sairaus, joka estää työskentelyn joissain tehtävissä, ainakin jos sitä samaa pitäisi tehdä koko ajan ja paljon.

Mutta on hän silti "jotain". Hän on nuori mies, jolla on arvot kohdallaan, joka auttaa säännöllisesti mummoaan, asuu itsenäisesti omaa asuntoaan, retkeilee, vaeltaa, pelaa tietokoneella, harrastaa ja on suurimman osan ajasta ihan onnellinen ja tyyyväinen. Ei tämä minusta ole paha saavutus.

Tottakai tuo on ihan hyvä saavutus mutta ymmärrät varmaan että jos hän on vuosia/vuosikymmeniä vaan työttömänä hän saattaa masentua? saattaa koko elämänhalu loppua.

Voi olla. Toisaalta olen myös opettanut, että hänen itseisarvonsa ei ole kiinni palkkatyöstä, vaan siitä tekeekö hän jotain hyödyllistä. Ja hyödyllistä tehtävää riittää kyllä. Raha ei tule olemaan merkittävä ongelma, sillä vaikka säännöllinen palkka olisi kiva, meillä on tarpeeksi ja hänelle siirretään ennakkoperintöä heti kun hän on tarpeeksi vanha ja kokenut hoitaakseen sitä vastuullisesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No mitä siinä tekee? Rakastaa lastaan sellaisena kuin tämä on ja auttaa missä voi.

Oma lapseni on nyt valmistunut kouluista (ihan normaaleista) mutta hänen näyttää olevan vaikea löytää työpaikkaa. Hän olisi ihan hyvä työntekijä, mutta koska hänen elekielensä on vähän erilaista kuin useimmilla ihmisillä, potentiaaliset työnantajat eivät intuitiivissti pidä häntä reippaana ja ahkerana ja fiksuna, vaan ilmeettömänä, innottomana ja jopa laiskana. Toinen on gelma on yksi fyysinen sairaus, joka estää työskentelyn joissain tehtävissä, ainakin jos sitä samaa pitäisi tehdä koko ajan ja paljon.

Mutta on hän silti "jotain". Hän on nuori mies, jolla on arvot kohdallaan, joka auttaa säännöllisesti mummoaan, asuu itsenäisesti omaa asuntoaan, retkeilee, vaeltaa, pelaa tietokoneella, harrastaa ja on suurimman osan ajasta ihan onnellinen ja tyyyväinen. Ei tämä minusta ole paha saavutus.

Tottakai tuo on ihan hyvä saavutus mutta ymmärrät varmaan että jos hän on vuosia/vuosikymmeniä vaan työttömänä hän saattaa masentua? saattaa koko elämänhalu loppua.

Voi olla. Toisaalta olen myös opettanut, että hänen itseisarvonsa ei ole kiinni palkkatyöstä, vaan siitä tekeekö hän jotain hyödyllistä. Ja hyödyllistä tehtävää riittää kyllä. Raha ei tule olemaan merkittävä ongelma, sillä vaikka säännöllinen palkka olisi kiva, meillä on tarpeeksi ja hänelle siirretään ennakkoperintöä heti kun hän on tarpeeksi vanha ja kokenut hoitaakseen sitä vastuullisesti.

Niin kaikilla ei niin onnekkaasti ole että vanhemmat voisivat auttaa taloudellisesti. Mitä mieltä olette puolison hankinnasta? jos ottaa terveen puolison ja saa lapsia niin monesti tämä terve puoliso jollain lailla häpeää.

No suomessa veronmaksajat hoitaa kaikki nämä. Välikätenä sossu, koulu, poliisi jne...

Sanavalintasi paljastaa ikävän asenteen: on väärin sanoa ettei ihmisestä tule mitään. Jokainen ihminen ON jo jotain, eikä ihmisen tarvitse lunastaa paikkaansa elämässä osoittamalla arvokkuutensa jollain tavalla. Jokainen ihminen on arvokas ja jokaisella on kykyjä huolimatta esteistä ja hidasteista joita niitäkin on kaikilla, jokaisella jokin.

Vierailija kirjoitti:

Sanavalintasi paljastaa ikävän asenteen: on väärin sanoa ettei ihmisestä tule mitään. Jokainen ihminen ON jo jotain, eikä ihmisen tarvitse lunastaa paikkaansa elämässä osoittamalla arvokkuutensa jollain tavalla. Jokainen ihminen on arvokas ja jokaisella on kykyjä huolimatta esteistä ja hidasteista joita niitäkin on kaikilla, jokaisella jokin.

Mitä se paljastaa? sen että olen erityisaikuinen ja olen kamppaillut koko elämäni. Vaikka olen muuten yhteiskunnasta syrjäytynyt olen saanut perheen joka ei hyväksy minua tällaisena kuin olen. Haluan vain että ihmiset alkavat ajattelemaan kuinka synkkää erityislapsen eli tulevan erityisaikuisen elämä voi olla ja että välttelisivät niitä ns kivikkoja joihin itse olen itseni kolauttanut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No mitä siinä tekee? Rakastaa lastaan sellaisena kuin tämä on ja auttaa missä voi.

Oma lapseni on nyt valmistunut kouluista (ihan normaaleista) mutta hänen näyttää olevan vaikea löytää työpaikkaa. Hän olisi ihan hyvä työntekijä, mutta koska hänen elekielensä on vähän erilaista kuin useimmilla ihmisillä, potentiaaliset työnantajat eivät intuitiivissti pidä häntä reippaana ja ahkerana ja fiksuna, vaan ilmeettömänä, innottomana ja jopa laiskana. Toinen on gelma on yksi fyysinen sairaus, joka estää työskentelyn joissain tehtävissä, ainakin jos sitä samaa pitäisi tehdä koko ajan ja paljon.

Mutta on hän silti "jotain". Hän on nuori mies, jolla on arvot kohdallaan, joka auttaa säännöllisesti mummoaan, asuu itsenäisesti omaa asuntoaan, retkeilee, vaeltaa, pelaa tietokoneella, harrastaa ja on suurimman osan ajasta ihan onnellinen ja tyyyväinen. Ei tämä minusta ole paha saavutus.

Tottakai tuo on ihan hyvä saavutus mutta ymmärrät varmaan että jos hän on vuosia/vuosikymmeniä vaan työttömänä hän saattaa masentua? saattaa koko elämänhalu loppua.

Voi olla. Toisaalta olen myös opettanut, että hänen itseisarvonsa ei ole kiinni palkkatyöstä, vaan siitä tekeekö hän jotain hyödyllistä. Ja hyödyllistä tehtävää riittää kyllä. Raha ei tule olemaan merkittävä ongelma, sillä vaikka säännöllinen palkka olisi kiva, meillä on tarpeeksi ja hänelle siirretään ennakkoperintöä heti kun hän on tarpeeksi vanha ja kokenut hoitaakseen sitä vastuullisesti.

Niin kaikilla ei niin onnekkaasti ole että vanhemmat voisivat auttaa taloudellisesti. Mitä mieltä olette puolison hankinnasta? jos ottaa terveen puolison ja saa lapsia niin monesti tämä terve puoliso jollain lailla häpeää.

Ei, kaikilla vanhemmilla ei ole mahdollisuutta auttaa taloudellisesti. Mutta silloin yhteiskunta yleensä auttaa enemmän, kuin meidän tapauksessa (jossa siis vanhempien tulot ovat estäneet useimpien tukien saamisen, vaikka lapsi ei edes asu vanhempiensa kotona enää, mutta on kuitenkin alle 23).

Puolison "hankinta" on mielestäni hyvä asia, jos se onnistuu, mutta siihenkään ei pidä ripustaa onnellisuuttaan, koska ei se niin vain onnistu taviksillekaan. Sitä en ymmärrä, miksi se puoliso häpeäisi, hänhän on kuitenkin ihan itse tehnyt oman valintansa. Ei hän ota aspergeria tai adhd:ta puolisokseen, jos sellaista häpeäisi. Hän voi hävetä toisen töykeää käytöstä, mutta hei, ei se oikeasti ole assillekaan mahdotonta käyttäytyä kohteliaasti. En usko häpeän olevan parisuhteiden suurin haaste, enemmän ne haasteet liittyvät ensin siihen, miten poikkeavalla elekielellä varustettu saa vakuutettua jonkun todellisista ajatuksistaan ja myöhemmin siihen, miten hellyyttä ilmaistaan ja miten perheen vastuut jaetaan. Todettakoon tässä, että poikani on asperger ja mieheni on adhd. Hänen isänsä olisi asperger, jos diagnooseja olisi 1950-luvulla ollut. Minä siis tiedän, mistä puhun.

Säkin ap voisit tsekata mitä kirjotat ennen kuin postaat sen tänne. Kenen lapsesta on kysymys?

Ei, en häpeä lastani tai koe, että hänen ihmisarvonsa on mitenkään kiinni palkkatyöstä tai diagnooseista.

Toki ymmärrän, että hänen elämänsä tulee aina olemaan hankalampaa kuin normaaliihmisen syvän aspergerin takia. Voi olla, että itsenäiseen elämään ei hänestä ihan ole, vaan tarvitsee aina jonkun ulkopuolisen tukea ja valvontaa. Saa nyt nähdä, tällä hetkellä hän on yläasteella erityisluokalla. Perheen perustaminen tuntuu utooppiselta, sen verran omalaatuinen jörrikkä hän on, äidistään tietysti silti maailman rakkain.

Vanhenpana ei voi tehdä muuta, kuin rakastaa ja koettaa järjestää eristyislapselle tukea ja onnistumisen kokemuksia. Niitä pettymyksen ja kiusatuksi tulemisen kokemuksia tulee joka tapauksessa, niitä ei voi täysin estää (meillä esimerkiksi poika ei ole koskaan suostunut kertomaan koulukiusaamisesta, jota kumminkin on ollut, samassa alakoulussa ollut isosiskonsa on nähnyt).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sanavalintasi paljastaa ikävän asenteen: on väärin sanoa ettei ihmisestä tule mitään. Jokainen ihminen ON jo jotain, eikä ihmisen tarvitse lunastaa paikkaansa elämässä osoittamalla arvokkuutensa jollain tavalla. Jokainen ihminen on arvokas ja jokaisella on kykyjä huolimatta esteistä ja hidasteista joita niitäkin on kaikilla, jokaisella jokin.

Mitä se paljastaa? sen että olen erityisaikuinen ja olen kamppaillut koko elämäni. Vaikka olen muuten yhteiskunnasta syrjäytynyt olen saanut perheen joka ei hyväksy minua tällaisena kuin olen. Haluan vain että ihmiset alkavat ajattelemaan kuinka synkkää erityislapsen eli tulevan erityisaikuisen elämä voi olla ja että välttelisivät niitä ns kivikkoja joihin itse olen itseni kolauttanut.

Kuule ap. Jos sinulla on jotain neuvoja annettavana, ANNA niitä, ja lopeta muiden vastausten dissaaminen. Sinähän et ole yhtään neuvonut, miten kivikkoja voisi vältellä, sen sijaan olet mollannut muiden tilanteita ja vastauksia. Erittäin ikävä asenne sinulla, semmoinen "nostakaa nyt kädet pystyyn, ei lapsistanne koskaan mitään tule, koska mä ja mun huonot kokemukset!"

On täysin mahdollista, että ihmisellä ei ole noista mitään, on ihan normaali, keskiverto ja kivasta kodista, mutta silti ei saa sitä nousujohteista uraa tai edes pysyvää työpaikkaa, eikä kotonakaan olisi varaa olla. Se kertoo siitä, että kaikille vaan ei ole paikkoja nykyisessä yhteiskunnassa, eikä kaikkien panosta tarvita. Silti ihminen, josta "ei tule mitään" on jo joku.

"Ei tule yhtään mitään".Jokaisesta tulee jotakin.Toivon mukaan ainakin onnellinen ja ystävällinen ihminen.Ja se on enemmän kuin moni muu.