Tulin kaupasta kotiin, romahdin lattialle ja olen maannut tässä tunnin

Olen ihan loppu. Tuntuu ettei vaan jaksa.

Rakkain avomieheni kuoli jokin aika sitten. Pahin suru on ehkä mennyt jo ohi, mutta tietysti ajattelen häntä jatkuvasti ja ikävä on ihan järkyttävä.

Kaikki aina sanoikin, että meistä näkee miten paljon meidän välillä on rakkautta. Se oli ihminen jonka kanssa pystyi nauramaan, itkemään, raivoamaan ja kaikkea siltä väliltä. Ihminen, jolle pystyi kertomaan asioita joista kukaan muu ei tiennyt mitään.

Hän tiesi syömishäiriötaustastani, talousvaikeuksistani ja kaikista niistä kipeistä asioista, joista oikeastaan kukaan muu ei tiennyt totuutta. Silti hän rakasti minua. Kaikista virheistä huolimatta.

Oltiin toistemme tukena kaikessa. Hänelläkin oli rankka alkuvuosi ja tein ihan kaikkeni jotta hänellä oli hyvä olla. Tai tein oikeastaan aina ja niin teki hänkin. Arki oli helppoa kun se toinen oli vierellä iloissa ja suruissa.

Nyt kaikki on vaan.. Tyhjää. Tulet yksin tyhjään kämppään, kannat yksin kauppakassin kotiin vaikka on kauhea flunssa. Ahdistaa ja tekisi mieli puhua, mutta se yksi ainoa ihminen joka ymmärsi, on poissa.

En haluaisi kuormittaa läheisiä murheilla. Tekisi mieli mennä vaan avautumaan jollekin ammatti-ihmisille. Ihan vaan puhumaan, ihan kaikesta. Niin, että joku kuuntelee. Miten ahdistaa olla yksin, pelottaa nukkua yksin. Miten ahdistaa kun pelottaa, että töissä romahtaa ja ahdistaa kun taloushuolet painaa.

Kaikki ahdistaa.

Nyt makaan lattialla kuin joku pikkulapsi, koska flunssa vei loputkin voimat.