minkä takia mulle on nyt parina työpäivänä tullut mieleen muistoja vuosien takaa?

Tutustuin ystävääni, kun hänen pieni poikansa oli viiden. Meistä tuli nopeasti hyvät ystävät ja sain seurata pojan kehitystä. Hän rakasti lennättää vihreää leijaansa ja ja juosta kesäiltoina perhoshaavin kanssa niityllä... Kaikki oli niin hyvin. Koulussa opettajat kehuivat poikaa, hän rakasti tarinoita Etelämantereesta ja kaukaisten saarten eläimistä. Aurinko paistoi ja ikkunassa oli pojan tekemä silkkipaperi työ. Muistan kuin eilisen sen sateisen alkusyksyisen päivän kauan sitten, kun ystäväni uskoi minulle salaisuuden: Poika oli kertonut haaveilevansa omasta tyttöystävästä, jonka kanssa nukkua laavulla ja juoda kaakaota koulun jälkeen. Ne sanat saivat minut hymyilemään sisäisesti... Pojasta saisi joku mukava tyttö vielä ihanan poikaystävän. Aika kului ja pojan lukio alkoi, yläasteella hän oli vielä saanut seurata sivusta kuinka pärinäpojat kyyditsivät kylän tyttöjä. Jokin kuitenkin tässä vaiheessa muuttui... Pojasta tuli hiljainen ja varautunut. Hän opiskeli edelleen historiaa loistavin arvosanoin, mutta se entinen iloinen poika oli kadoksissa. Murheen murtamina ihmettelimme pojan tilaa, mutta toivoimme kaikki armeija vuoden opiskelemaan lähdön auttavan. Poika opiskelikin maailmanpolitiikkaa vuoden verran, mutta palattuaan kesäksi kotiin seurasi romahdus... Nyt tuo ennen niin iloinen poika on elänyt jo vuosia vuoteen omana. Poika ei koskaan lähde reilaamaan tai valmistu yliopistosta. Niin se elämä voi muuttua...