Isättömyys surettaa

Onko täällä muita isättömiä (erit. naisia)? Tahtoisin kuulla miten isättömyys on vaikuttanut elämäänne ja erityisesti parisuhteisiinne.

❤️

Isäni oli alkoholisti, juodessaan myös väkivaltainen minua ja äitiäni kohtaan. Elämäni laatu parani huomattavasti kun isä lopulta joi itsensä hengiltä ollessani 12v. Koen elämäni onnellisimman ajan alkaneen silloin eikä ole loppunut vielä. N29

No mun isä oli alkoholisti. Ei muodostunut ikinä lämmintä suhdetta. Nyt on raitustunut, edelleen etäinen. Mutta mä en kyllä ole kateellinen kenellekään tai kaipaa läheistä isäsuhdetta. Miten voi edes kaivata sellaista, mitä ei ole ollut? Isä on mulle aika yhdentekevä.

Enkä siis ajattele, että voi vitsit kun "isällisillä" on onnea ollut elämässä ja multa puuttuu jotain! Näillä korteilla pelataan, mulla on elämässä paljon hyvää ja keskityn siihen. En siihen mitä puuttuu.

Ei ole vaikuttanut, ainakaan niin, että itse asian olisin huomannut. Nuorenakin haaveilin enemmän omasta hevosesta, kuin isästä. Ainoa asia isättömyydessä, mikä rassaa, ovat jotkut ihmiset, jotka eivät vaan tajua, että en oikeasti koe mitään tyhjyyttä sielussani asian takia.

Minulla se on vaikuttanut siihen, että suhteissa on ollut vaikeuksia (isoja), kunnes tapasin tosi kypsän ja tasapainoisen miehen ja muutenkin aikuistuin itse ja sain surtua isättömyyteni niin ettei se ollut enää nykyhetkeä vaan menneisyyden tapahtuma. Nyt se ei vaikuta enää muita luonteenpiireitä enempää. 

Pelkäsin myös aluksi aikuisia miehiä (opettajat, lääkärit, esimiehet jne.). 

Vierailija kirjoitti:

No mun isä oli alkoholisti. Ei muodostunut ikinä lämmintä suhdetta. Nyt on raitustunut, edelleen etäinen. Mutta mä en kyllä ole kateellinen kenellekään tai kaipaa läheistä isäsuhdetta. Miten voi edes kaivata sellaista, mitä ei ole ollut? Isä on mulle aika yhdentekevä.

Enkä siis ajattele, että voi vitsit kun "isällisillä" on onnea ollut elämässä ja multa puuttuu jotain! Näillä korteilla pelataan, mulla on elämässä paljon hyvää ja keskityn siihen. En siihen mitä puuttuu.

Niin, onhan tuossa pointtia.

Mutta kyllä itse kuitenkin kaipaisin, että olisi ollut isä. Vaikka en toisaalta täysin kykene kuvittelemaan millaista se olisi ollut. Minulla on kuitenkin ihana ja rakastava äiti, mutta jossain määrin koen, että jotain on jäänyt puuttumaan. Ehkä lähinnä toivoisin, että olisi sellainen isä, jolta voisi kysyä neuvoa ja saada sellaista "miehen" näkökulmaa asioihin.

Lisäksi minun on vaikea suhtautua miehiin luontevasti, luulen että se osittain johtuu siitä ettei ole ollut kontaktia isään (eikä muutakaan "miehenmallia" elämässäni).

Mutta olet kyllä oikeassa siinä, että pitää hyväksyä asiat niinkuin ne ovat. Katkeroituminen ei kannata.

-ap

Vierailija kirjoitti:

Minulla se on vaikuttanut siihen, että suhteissa on ollut vaikeuksia (isoja), kunnes tapasin tosi kypsän ja tasapainoisen miehen ja muutenkin aikuistuin itse ja sain surtua isättömyyteni niin ettei se ollut enää nykyhetkeä vaan menneisyyden tapahtuma. Nyt se ei vaikuta enää muita luonteenpiireitä enempää. 

Pelkäsin myös aluksi aikuisia miehiä (opettajat, lääkärit, esimiehet jne.). 

Kuulostaa tutulta. En tiedä onko minulla varsinaisesti mitään pelkoa miehiä kohtaan, mutta tunnen oloni todella epämukavaksi miesten seurassa. Tajuan kyllä itsekin kuinka hölmöä tämä on, kun kaupassakin valitsen mielummin naiskassan jos vain mahdollista. Asia saa siis välillä vähän hullunkuriset mittasuhteet.

Toivoisin, että joskus kykenisin elämään tasapainoisessa parisuhteessa. Kuitenkin minun on vaikea luottaa keneenkään. Pelkään hylkäämistä enkä tiedä uskaltaisinko koskaan hankkia lapsia kun pelkään, että minulle kävisi samalla tavalla kuin äidilleni ja jäisin lasten kanssa yksin.

-ap

Isäni hylkäsi minut 12-vuotiaana eron myötä. Hän oli alkoholisti ja äitini ennusti minulle mieheksi samanlaista. Taisi käydä pahemmin, sillä mies oli pahoinpitelevä narsisti, josta erosin. Eron jälkeinen kiusaamishelvetti oli niin tuhoisaa, etten enää uskalla tutustua miehiin. Isän hylkääminen sai minut uskomaan, että minussa on jotain vikaa eikä minua voi rakastaa. Vaikuttaa suuresti parisuhteessa tuo uskomus. Isän rooli on merkittävä tytön miessuhteita ajatellen. Tuntuu kohtuuttomalta, että huonosta isäsuhteesta joutuu maksamaan sekä lapsena että aikuisena. Ymmärrän, että hyvää isäsuhdetta kaipaa aikuisenakin.

Olen hiukan sellainen piiloisätön. Sekin on ongelma. Olin nelissäkymmenissä, kun aloin tajuamaan, että se mitä olin pitänyt aitona lämpönä olikin alkoholistin sentimentaalisuutta. Tosiasiassa minua ja tarpeitani ei ole koskaan hyväksytty. Joudun taistelemaan niiden olemassaolon oikeudesta kaikissa miessuhteissa, joita on kanssa ollut suhteellisen monta. Aina jotenkin viallisiin miehiin, joiden läheisyys on ollut falskia.

Oma naiseuteni on myös jossain määrin hukassa. Olen sitä pohtinut onko isättömyys osasyynä siihen.

Voihan toki asiaan vaikuttaa muutkin asiat, mutta ainakin minulla on sellainen käsitys, että pienelle tytölle on tärkeää saada olla isän ihailun kohteena. Itse olen jäänyt tuollaisesta paitsi.

Jostain syystä olen aina pitänyt itseäni todella vastenmielisenä ja ihan jo nuorena ajattelin, ettei minuun kukaan voi koskaan rakastua.

Äiti on kasvattanut minut aika "sukupuolineutraalisti", ei siis mitenkään tarkoituksellisesti, mutta äidin on ollut pakko olla minulle sekä isä että äiti. Olen kasvanut sellaisessa kodissa, jossa on ollut luonnollista että äiti hoitaa sekä remontit että renkaiden vaihdot kuin ruoanlaitot ja siivoukset.

Minun on vaikea olla tarvitseva ja oma kokemukseni on, että miehet kuitenkin yleisesti haluavat olla se suhteen "vahvempi" osapuoli. Itse en osaa tarvita apua oikeastaan missään, kun olen kasvanut siihen, että kaiken voi hoitaa itse.

-ap

Vierailija kirjoitti:

Oma naiseuteni on myös jossain määrin hukassa. Olen sitä pohtinut onko isättömyys osasyynä siihen.

Voihan toki asiaan vaikuttaa muutkin asiat, mutta ainakin minulla on sellainen käsitys, että pienelle tytölle on tärkeää saada olla isän ihailun kohteena. Itse olen jäänyt tuollaisesta paitsi.

Jostain syystä olen aina pitänyt itseäni todella vastenmielisenä ja ihan jo nuorena ajattelin, ettei minuun kukaan voi koskaan rakastua.

Äiti on kasvattanut minut aika "sukupuolineutraalisti", ei siis mitenkään tarkoituksellisesti, mutta äidin on ollut pakko olla minulle sekä isä että äiti. Olen kasvanut sellaisessa kodissa, jossa on ollut luonnollista että äiti hoitaa sekä remontit että renkaiden vaihdot kuin ruoanlaitot ja siivoukset.

Minun on vaikea olla tarvitseva ja oma kokemukseni on, että miehet kuitenkin yleisesti haluavat olla se suhteen "vahvempi" osapuoli. Itse en osaa tarvita apua oikeastaan missään, kun olen kasvanut siihen, että kaiken voi hoitaa itse.

-ap

Tuttua, meilläkin on hoidettu kaikki naisvoimin =)

Omalla kohdallani kelpaamattomuuden tunteeseen on vaikuttanut sekin, että ulkonäköni on alle keskitason. Onneksi olen muuten pidetty ihminen ja se on sitten kompensoinut itsetuntoani kuopasta ylöspäin.

t. 6

Minä isätön olen kasvanut sitoutumiskammoiseksi enkä koskaan ole oppinut näyttämään tunteitani. Jo teininä kun muut kaverit ihastuivat päivittäin kuka keneenkin, niin minäkin mutta koin että en saa kokea tuollaisia tunteita saati näyttää niitä muille, en siis koskaan tunnustanut kenellekään ihastuneeni enkä sitä osaa aikuisenakaan. Jollain tapaa koen itseni arvottomaksi, sellaiseksi jota ei kukaan tule koskaan rakastamaan ja joka tekee itsestään vain naurettavan jos haaveilee jostakin sellaisesta kuin parisuhteesta tai edes vastakaiusta.

Ihastun siis edelleen suhteellisen usein mutta menen täysin paniikkiin jos ihastuksen kohde jollain tavalla osoittaa huomanneesa edes minut. En pysty oikein muidenkaan miesten kanssa olemaan rento vaan suhtaudun kaikkiin varauksellisesti, oikeastaan kavereiden miehet ovat ainoastaan sellaisia että pystyn olemaan suht koht tavallisesti, koska nämä ovat ehdottoman poissuljettuja minun olla kiinnostunut (enkä koskaan ole ollutkaan).

Olen täysin vailla isää ja isänpuolen sukua kasvanut nainen. Isättömyyden vaikutus elämääni on ollut paljon suurempi, kuin olen halunnut myöntää. Se surun määrä on valtava, joka on ollut sisälläni sen vuoksi, etten tunne lainkaan toista vanhempaani, en toista puolta perimästäni, en toista puolta suvustani, en toista puolta tarinastani. Se ulkopuolisuuden, osattomuuden, kelpaamattomuuden tunne on ollut järkyttävä möykky, joka on täytynyt niellä, tukahduttaa, josta ei ole voinut puhua, joka on täytynyt poistaa mielestä. Ja silti, siellä sisimmässä se asui, lymyili ja vaikutti kaikkeen, vaikken sitä aina edes tajunnut.

Ja aivan kuin isättömyys yksin ei olisi riittänyt taakaksi, lisälastiksi kuormaan lätkäistiin äitini heikohkot taidot olla vastuullinen, luotettava, välittävä, läsnäoleva vanhempi. Hänen myöhemmät puolisovalinnat ovat olleet kannaltani ikävät (lapsuudenkodissani on asunut useampi väkivaltainen ja/tai alkoholististinen mies). Tuomitsenko äitini? Tavallaan en, vaan ymmärrän, sillä hänet itsensä on myös hylätty vanhempiensa toimesta lapsena, kuten myös hänen äitinsä. Rikkoutuneet suhteet toiseen tai molempaan vanhempaan ovat siis osa sukumme tarinaa. Sen seuraukset näkyvät mm. päihdeongelmina.

Syyt isättömyyteeni ovat moninaiset  ja vanhempieni väliset. Mikä vaikutus tällä on ollut sitten minuun. Ihan nopealla kelailulla tulee mieleen seuraavat: Lähdin aikaisin lapsuuden kodista ja olen aina elänyt parisuhteessa (n. 15-vuodesta lähtien). Olen turvallisuushakuinen miellyttäjä, minulla on ollut vaikeuksia pitää puoliani, olen ollut alistuva, mielistelevä, nöyristelevä ja tosi joustava (haluan välttää konflikteja viimeiseen asti). Ja olen ollut altis hyväksikäytölle. Valtava hyväksynnän tarve ja sen etsiminen nimen omaan muista ihmisistä. Aloitin aikaisin kaikenlaiset kokeilut (alkoholi, tupakka, seksi) juurikin hyväksynnän ja rakkauden kaipuun vuoksi. Järjetön muiden miellyttäminen ja omien tarpeiden kieltäminen, ns. "kielteisten" tunteiden kätkeminen, josta seurasi se, etten koskaan oppinut olemaan minä ja tuntemaan itseäni, kun olin aistit avoinna sen suhteen, että miten minun tulee olla, jotta olen rakastettava. Itsensä hylkääminen on surullinen asia myös.

Johtuuko kaikki nuo edellä mainitut isättömyydestä? Ei välttämättä, mutta se saattaa olla osatekijä isossa kuviossa. Kun isä ei ole ollut rakastamassa, pitämässä puoliani, tukemassa ihmiseksi kasvamisen tiellä ja osoittamassa, että olen arvokas sellaisena kuin olen, niin tätä tietoa on sitten tullut haettua maailmalta muilta miehiltä, paikasta, josta se ei varmuudella löydy. 

Itsetutkiskelu ja oman ymmärryksen lisääminen ovat aina kiinnostaneet minua. Viimein erään suuren kriisin yhteydessä hakeuduin terapiaan, jossa kävin yli 3 vuotta. Sain ensimmäistä kertaa elämässäni sanoa ääneen ja tulla kuulluksi sen suhteen, että olen kaivannut koko elämäni ajan isää ja että vihasin isättömyyttä. Se lohduttomuus ja avuttomuus joka purkautui, oli aika kamala ja myös vapauttava kokemus. Jotenkin palaset alkoivat loksahdella paikoilleen ja aloin ymmärtämään itseäni, tekojani, valintojani ja sitä myötä ensimmäistä kertaa hellimään sitä vaille jäänyttä osaa, joka minussa oli. Aloin asettumaan minun puolelleni, rakastamaan itseäni terveesti, hyväksymään, että olen tällainen ja kaikesta huomimatta ihan hyvä. Sillä tiellä nyt olen, elämäni on muuttunut paremmaksi. Joskus tulee jopa hetkiä, jolloin ajattelen, etten olisi juuri se mikä olen ilman niitä kokemuksia, joita eteeni on tullut. Kaikesta voi toipua, ei ehkä ennalleen, mutta niin, että on hyvä olla.