Mä en jaksaís enää olla hillitty aikuinen.

Tätä asiaa olen mielessäni/miehen kanssa sekä myös parisuhdeterapiassa käynyt läpi mutta miehellä on niin erilainen näkökulma asiaan. Hänen mielestään on hellyyttä kun hän hoitaa lasta ja mä saan olla rauhassa tai kun hän vaihtaa mun autoon kesärenkaat tai tekee ruoan ym. Hänen on vaikea halailla ja pusutella, hänen mielestään seksi on sitten sitä tarvittavaa fyysistä läheisyyttä. Minä päätin hyväksyä mieheni tälläisenä. En koe eläväni missään hellyydettömyysloukussa sillä saan paljon haleja lapseltani ja koiraakin voi rapsutella kun tekee mieli :) Tiedän, että mieheni kuitenkin seisoo rinnallani ja tekee työtä perheensä hyvinvoinnin eteen, on mahtava isä lapselle ja meillä on aina kivaa kun järjestetään kahdenkeskistä aikaa. Voisinhan mä lähteä mutta kyllä tuo mies on liian hyvä annettavaksi muille joten pidän sen ;)

Mun mielestä sun ajatukset siitä , että huolehdit itsestäsi paremmin, kuulosti oikein hyvältä. Itsellä oli viime talvena samankaltainen olo. Päätin ottaa aikaa siihen, että voin tehdä asioita joita itse haluan -> Liityin kuntosalille (siellä järjestetty lastenhoito, joten pääsee milloin itse haluaa), kävin kampaajalla, uusia vaatteita, itseruskettavaa, muutama uusi meikki, kynnet kuntoon yms...Kaikesta tästä tulee itselle hyvä olo, ja se näkyy myös ulospäin kun tuntee itse olonsa hyväksi! Ja nimenomaan se, ettei yritä miellyttää ketään (esim. miestään) vaan itseään! Päätin, että olen niistä asioista onnellinen joihin pystyn itse vaikuttamaan. Toki kaipaan edelleen läheisyyttä, eikä tämä kaikki muu täysin korvaa sitä, mutta ainakin helpottaa oloa. Ja sittenkun on tarpeeksi voimia siihen, että lähden tästä suhteesta (jos ei mitään muutosta miehen puolelta tapahdu) niin on ainakin itse hyvännäköinen ja kunnossa ja itseluottamus paikallaan. Kai sitä uuden rakkauden löytää jos niin on tarkoitettu, tai sitten ainakin on edelleen nuo muut asiat joista tulee onnelliseksi.

Pienten lasten vanhempana tuollaisia tunteita tulee helposti ja olisi hyvä, jos joskus voisi olla se tarvitsija. Joskus " äiti" -sana on aiheuttanut minullekin lähes allergisen reaktion. " Äiti, minne me ollaan menossa" (autossa, kun isä ajaa), " äiti missä mun paita?" , " äitiiii, tuu pyyyhkimään" (isä seisoo vessan ovella)... näitä tapauksia on lukemattomia. Kun lähdin töihin ja mieheni jäi kotiin, ilmiö väheni huomattavasti. Onnekseni mieheni kykenee korvaamaan minut noissa jutuissa tarvittaessa.

Ihan olen rautalangasta vääntänyt, et mitä mä toivon; Halais joskus vapaaehtoisesti, pitäis kainalossa ku katotaan telkkaa, hipaisis ku mennään toistemme ohi....jne. ihan tavallisia juttuja. Se just sattuu eniten, ettei kyse ole siitä ettei mies tietäis vaan se aivaan halua/uskalla/ osaa tms. tehdä niin. Vaikka se olis avain useimpiin meidän ongelmiin. Mä olen ihan varma, et mä olisin paljon parempi vaimo ja äiti jos joku pitäis mua hyvänä ja hellittelis. Nyt mä oon koko ajan ihan kiree ja hermo. Ihan inhoon itseäni enkä todellakaan haluis olla tallanen. Puhettakaan siitä et kokisin itseni naiseksi.



Itku silmässä tätä kirjotan. tää on TOSI kipeä asia.

Olen vakavasti ehdottanut pariterapiaa tms. Ei hän sitä teilaa, mutta ei ole asian eteen mitään tehnytkään. Aina on joku muu tärkeämpi asia; opiskelu, talo, netti, työt jne...



Ymmärsit muuten just mun pointin tosta äiti-jutusta. Tota mä olen hokenu mun miehelle,, et vaikka sä seisoisit vieressä äitä huudetaan. Se on todella kuluttavaa. Nyt ovat onneksi isommat vähän isin kans lomailemas, ni toivottavasti huutavat sitten isiä....



On meillä ollut jo vuosia epätavallisen raskasta aikaa, mutta toi läheisyys ja hellyys asia on ollut pinnalla melkein alusta asti. Ja se tuntuu tulevan aina vaan isommaksi ja tärkeämmäksi mulle. Mä tosiaan mietin usein nykyään, että tätäkö mun pitää kestää loppu elämä, tällaista tunne köyhyyttä. Sydän verellä katsoa telkustakin mainoksia ja ohjelmia, joissa halataan ja jutellaan läheisesti ja mulla tulee aina melkein kyyneleet silmiin ku ajattelen, et mä en ehkä koskaan koe tollasta.



En mä uskalla erota tän takia, meillä on 3 lasta. Ihania kaikki. Enkä mä halua yksinkään elää. Mies on kuitenkin luotettava ja tunnolline, hyvä isä ym. perusjuttuja. Romantiikka ja läheisyys vaan puuttuu KOKONAAN. Se kyllä tappaa tunteet aika totaalisesti.

varaa aika kosmetoligille, hierojalle, jalkahoitoon tms. Äitikin ansaitsee tulla hellityksi ja hoidetuksi. Ei tietenkään auta perusongelmaan, mutta lievittää kyllä ihanasti. Onnistuisiko?

toinen ehdotus on, etä voisitko aloittaa kuntonyrkkeilyn tai muun lajin, jossa saat hikoilla pahimmat höyryt ulos?

En vaan ole pystynyt järjestämään ihan helposti omaa aikaa. Nyt kyllä alkaa muuttumaan tämä meininki.... Jostain ku sais sitä puhtia... Nyt kun mies ollut lomalla isompien kanssa olen tehnyt kotona kivoja juttuja ku vauva nukkuu ja iltasin käyty vaunukävelyllä, tänään käytiin pyöräilemässäkin. Aikaisemmin en ole nokkaani ulos laittanut jollei ole ihan tähdellistä asiaa... Illlat vaan katon telkaa ja möllötän.



Kauhein tunne täs kyl on se kun mä en yhtään kaipaa miestä kotiin... Mulla on paljon helpompi olla ku se ei ole paikalla. Ei tarvii koko ajan pettyä ja tuntea itseään epäkelvoksi. Osa tästä on kyllä varmaan omaakin sisäistä tunnetta jonka siirrän mieheen....

ap

Helpotti siis oloa.

Ps. varasin heti jo ajan kampaajalle ja otin yhteyttä kuntosalin laihdutusryhmään, johon osallistumista olen pohtinut pitkään.

Meillä ongelmat aivan päinvastaisia. Muuten tilanne täysin sama: Kolme lasta, mies on tukehtumassa hellyyden ja romantiikan puutteeseen ja haluais, että joku huomioisi hänetkin jne. jne. Mutta kun MINÄ EN JAKSA!!! Olen aivan turta, uupunut ja lopussa lastenhoidon takia, enkä jaksais enää illalla sylitellä miehenkin kanssa.

ja toi poistyöntäminen loukkaa niin pahasti! Mitäs jos järkkäisitte itsellenne välillä yhteisä aikaa? Me käydään muutaman kerran vuodessa risteilemässä, jolloin saadaan olla ihan kahdestaan ja kas, kas, silloin se mieskin siellä hellii ;) Olen siis jotenkin rivien välistä pääätellyt, että hän ei niin avoimesti halua halailla lasten nähden...Hömöä, mutta toisaalta jos se halailu putkiaivoissa merkkaa samaa kuin rakastelu, niin kai se silloin nolottaa, en tiedä. Näin nyt olen vaan asian päätellyt. Tai sit tosiaan kotioloissa tv on mielenkiintoisempi ja tärkeämpi kuin minä...

Tasan ei käy onnen lahjat....

Mä aina odotan jotain rakastelua ja hellimistä ja aina vaan petyn ku ei mitään tapahdu. Mies ei muutenkaan tee juurikaan aloitteita, en mä tiedä milloin se haluaa. Itse en nykyään enää uskalla ku se torjutuksi tulemisen tunne on niin kammottava. Sitä jo suojelee itseään siltä. Eli ei meillä nykyään sekstailla kovinkaan usein... Ja mä en ole IKINÄ torjunu mun miestä, mutta minut on torjuttu lukemattomia kertoja....



Ja mä olen puhunut tästä asiasta pääni puhki näiden vuosien aikana... Nyt viimisen vuoden aikana tää on jotenkin noussu niin pinnalle, et lähes päivittäin mietin tätä ja pohdin, et jaksanko yrittää ja uskoa tähän suhteeseen. Tuntuuko tämä koskaan miltään vaikka mies alkais yrittää ja halailla mua... Miltä se nyt sitten tuntuu ku ruikuttaa ja anelee jotain ja sitten sen saa vastentahtoisesti.?

ap

siitä tulee taatusti sellainen olo, että on tosi himoittu ja haluttu :( Mitäs jos kysyis ihan suoraan, että onko hänellä mitään tuommoisia tunteita enää sinua kohtaan. Että sulle ne on tärkeitä ja jos ei ole, niin sitten pitää alkaa miettiä elämää eteenpäin. Jos suora uhkaus saisi tajuamaan, ettet ole itsestään selvyys...

t. 15

Ei siitä saa ulos mitään ku alkaa tällaisia puhua.

Mä olen kyllä päättänyt, että meidän on mentävä johonkin pariterapiaan tms. mä menen vaikka yksin. Tämä ei ratkea meidän kahden yrityksillä. Erota en halua, mä uskon kuitenkin pitkään parisuhteeseen ja avioliittoon, en ainakaan yrittämättä.



Yh ja uusperhekuviot ei houkuta ollenkaan kun täs ydinperheessäkin on jo tarpeeks järkkäämistä... ap

kotiin enemmän ( olen ollut liian kiltti ja joustanut aina omista menoista kun järjestäminen ollut niin vaikeaa työn, talon ja opiskelujen vuoksi). Panostan itseeni enkä enää ruikuta miehelle.



Katsotaan huomaako se mitään... Ja antaako palautetta. Mä olen välillä ollut hoikempi ja innostuneempi asioista, mutta se tuntuu niin turhalta ainakin hänen vuokseen kun se hellyys ym. mitä mä kaipaan ei toteudu silloinkaan. Muistan vaan sen kun oli itsellä paljon mukavampi olla kun oli tyytyväisempi itseensä. Jaksoikin enemmän lasten kanssa.