Lue keskustelun säännöt.
Miten lapsena isänsä täysin hylkäämä mies toimii ihmissuhteissa?
12.11.2016 |
Onko vertaistukea? Voiko tästä tulla mitään vai otanko vaan eron? Mies oli 3 kun isänsä lähti eikä ole sen koommin palannut.
Kommentit (28)
No just tuo sitoutuminen. Kun ahistaa ja kun hän ei tiiä ja kaikki on sekaisin. Tykkää ja ei tykkää ja rakastaa eikä sitten kuitenkaan tiiä rakastaako. :/ Hän pelkää kuollakseen tekevänsä kuin isänsä teki, ja vielä enemmän hän pelkää että joku tekee sen hänelle uudestaan. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaikka kyseessä on kuulemma geneettinen juttu, niin juuri isiensä hylkäämistä pojista tulee usein homoja.
Ehkä hylännyt isä on ollut piilohomo, joka ei osannutkaan elää naisen kanssa, vai voisiko olla että kasvuympäristölläkin on väliä.
Isän hylkäämät tytöt aloittavat sukupuolielämän muita aikaisemmin, onko tämä sitten perinnöllistä.
Joo minun mies kanssa isän hylkäämä. Ei osaa ottaa vastuuta vaikka haluaisi. Ei nää tekojensa seurauksia.. Kuvittelee että hänen täytyisi olla täydellinen jotta kelpaisi.. Jos ei ole, on hyvin pettynyt itseensä.
No miten sen miehen saa vakuuttuneeksi että rakastan ja en ole häipymässä mihinkään? Hänen epävarmuus ja tunteidensa sekavuus vaan tuhoaa kaiken... ap
Minusta vähän tuntuu, että pahimmillaan se on oiva tapa selittää itselle ja kenties kaikille muillekin kaikki pahat teot ja omat puutteet. Sen sijaan, että oikeasti kykenisi, ehkä hieman viileästi toteamaan, että isä lähti thats it.
En sano, että se on helppoa. Mutta aika moni niin nainen kuin mies on elänyt ilman isää; syystä tai toisesta. - Ja joskus saattaa jopa olla parempikin, että toinen vanhempi on poissa kuvioista kokonaan, eikä hyvin voimakkaalla joko henkisellä tai fyysisellä toiminnallaan saa lievästi sanottuna vahinkoa ympäristöönsä.
Ja entäs sitten ne jotka ovat eläneet tai nyt elävät ja tulevaisuudessa mahdollisesti vielä useammin kahden "äidinkin" kasvattamana. - Miten heille kerrotaan tai kuvataan isä?
Isä (hahmo) voi olla erinomaisen tärkeä ja erinomaine miehen malli lapselle sukupuoeen katsomatta. - Mutta saman tai ainakin hyvin samantapaisen mallin voi antaa ja tarjota myös moni muu mies, kuin lapsen biologinen isä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lähinnä mietin tässä sitä pienen lapsen traumaa joka on koteloitunut jonnekin aikuisen ihmisen sisuksiin. Toki mies suhtautuu asiaan 40 vuoden jälkeen hyvinkin rationaalisesti ja jopa välinpitämättömästi.
Ainakaan minun mieheni ei selittele tekemisiään asialla. Mutta hänen reaktionsa asioihin ovat joskus silkkaa lapsellista pakokauhua ja pelkoa, hän ikään kuin palaa niihin tunnelmiin kun isä on lähtenyt ja ei tulekaan takaisin. Minä hirvittävä kokemus pienelle pojalle. :( ap
Valmis eroamaan omasta suhteestaan herkemmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ensimmäinen vastaaja tässä taas. Me pääsimme siitä alun jahkailusta eroon sillä, että meidän oli tavallaan "pakko" muuttaa melko pian yhteen. Lähdimme kumpikin opiskelemaan samaan kaupunkiin. Suostuttelin poikaystävän yhteenmuuttoon. Ei kannata sen asian kanssa antaa jahkailla vuosikausia, jos sellaista sitoutumista kaipaa. En tarkoita, että mies pitäisi jotenkin jyrätä alle, mutta hieman kannattaa patistaa. Jos homma alkaa mennä sellaiseksi pitkäaikaiseksi jahkailemiseksi, kannattaa antaa kaksi vaihtoehtoa: Ota tai jätä.
Meidän vanhemmat erosivat kun olin veljeni kanssa pieniä. Isällä on pahoja mielenterveysongelmia eikä juuri ole ollut osallisena elämässämme. Isä oli myös väkivaltainen ja kohteli huonosti sekä meitä että äitiä. Ainakin itse koen tulleeni hylätyksi isän toimesta.
Veljeni ei ole koskaan kyennyt sitoutumaan. Hänellä on ollut todella paljon tyttöystäviä, mutta suhteet eivät ole olleet mitään vakavia. Kolmelle eri naiselle veljelläni on lapsia, mutta hän ei ole missään tekemisissä lasten kanssa emmekä me muut sukulaiset ole tavanneet lapsia (emmekä tunne näiden lasten äitejä). Todella surullista että veljeni jatkaa isämme perintöä. Olen saanut sen käsityksen, että veljelläni on vaikeuksia pysyä uskollisena ja toisaalta taitaa olla niin ettei hän edes koe tarpeelliseksi olla uskollinen.
Itsekin olen aika hajalla ja varmasti lapsuuden kokemuksilla on iso osansa tässä. Minä taas en ole ikinä kyennyt edes seurustelemaan ja minulla on vakavia luottamusongelmia sekä huono itsetunto (olen itse siis nainen...)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Päteekö tämä myös kun äiti on ollut perheen hajottaja?
Nämä muodostavat kuitenkin 80% yksinhuoltajaperheistä
Vierailija kirjoitti:
Meidän vanhemmat erosivat kun olin veljeni kanssa pieniä. Isällä on pahoja mielenterveysongelmia eikä juuri ole ollut osallisena elämässämme. Isä oli myös väkivaltainen ja kohteli huonosti sekä meitä että äitiä. Ainakin itse koen tulleeni hylätyksi isän toimesta.
Veljeni ei ole koskaan kyennyt sitoutumaan. Hänellä on ollut todella paljon tyttöystäviä, mutta suhteet eivät ole olleet mitään vakavia. Kolmelle eri naiselle veljelläni on lapsia, mutta hän ei ole missään tekemisissä lasten kanssa emmekä me muut sukulaiset ole tavanneet lapsia (emmekä tunne näiden lasten äitejä). Todella surullista että veljeni jatkaa isämme perintöä. Olen saanut sen käsityksen, että veljelläni on vaikeuksia pysyä uskollisena ja toisaalta taitaa olla niin ettei hän edes koe tarpeelliseksi olla uskollinen.
Itsekin olen aika hajalla ja varmasti lapsuuden kokemuksilla on iso osansa tässä. Minä taas en ole ikinä kyennyt edes seurustelemaan ja minulla on vakavia luottamusongelmia sekä huono itsetunto (olen itse siis nainen...)
Täällä myös yksi isätön nainen ja koen samoin kuin sinä. En pysty ottamaan minkäänlaista kontaktia miehiin tai vastaamaan heidän kontakteihin vaikka toisaalta ihastun sangen helposti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oma isäni on isänsä hylkäämä. Siihen aikaan se oli vieläpä harvinaista.
Isäni on aina ollut hyvin kiltti mies. Tehnyt aina velvollisuutensa. Kotoa hän oli paljon pois töiden takia, kun olin lapsi, mutta oli ihan hyvä ja osallistuva isä paikalla ollessaan. Edelleen on äitini kanssa naimisissa, nyt jo eläkeläisiä ovat. On ollut elämässäni läsnä aina, joskus tiiviimmin ja joskus "väljemmin". Isäni on kunnon mies, ei ryyppää, tuo leivän taloon, kuuntelee murheita, auttaa jos mun autossa on vikaa jne. Välittää meistä lapsistaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meidän vanhemmat erosivat kun olin veljeni kanssa pieniä. Isällä on pahoja mielenterveysongelmia eikä juuri ole ollut osallisena elämässämme. Isä oli myös väkivaltainen ja kohteli huonosti sekä meitä että äitiä. Ainakin itse koen tulleeni hylätyksi isän toimesta.
Veljeni ei ole koskaan kyennyt sitoutumaan. Hänellä on ollut todella paljon tyttöystäviä, mutta suhteet eivät ole olleet mitään vakavia. Kolmelle eri naiselle veljelläni on lapsia, mutta hän ei ole missään tekemisissä lasten kanssa emmekä me muut sukulaiset ole tavanneet lapsia (emmekä tunne näiden lasten äitejä). Todella surullista että veljeni jatkaa isämme perintöä. Olen saanut sen käsityksen, että veljelläni on vaikeuksia pysyä uskollisena ja toisaalta taitaa olla niin ettei hän edes koe tarpeelliseksi olla uskollinen.
Itsekin olen aika hajalla ja varmasti lapsuuden kokemuksilla on iso osansa tässä. Minä taas en ole ikinä kyennyt edes seurustelemaan ja minulla on vakavia luottamusongelmia sekä huono itsetunto (olen itse siis nainen...)
Täällä myös yksi isätön nainen ja koen samoin kuin sinä. En pysty ottamaan minkäänlaista kontaktia miehiin tai vastaamaan heidän kontakteihin vaikka toisaalta ihastun sangen helposti.
Kuulostaapa tutulta. Minäkin olen varmaan koko elämäni ajan ollut ihastunut johonkin. Yleensä ihastuksen kohde on joku jota en edes tunne, tiedän vain etäisesti. Tavallaan ihastun siihen mielikuvaan, jonka olen kehitellyt jostakin ihmisestä...
Miehiä välttelen aika lailla kokonaan. Jos koen, että joku on jollain tavalla minusta kiinnostunut niin piikit nousee heti pystyyn ja pyrin välttelemään kyseistä ihmistä täysin.
Elämä on aika vaikeaa koska toisaalta tahtoisin löytää elämänkumppanin, mutta olen todella estynyt ja varuillani. Pelkään hylkäämistä enkä osaa luottaa keneenkään.
Toivottavasti näistäkin jutuista voi joskus eheytyä...
-viestin 10 kirjoittaja
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Omia kokemuksiani
-Miehen on vaikea sitoutua kunnollisesti. Rakastaa kyllä, mutta jatkaisi mieluusti poikamiestyylistä elämää ilman suuria vastuita. Ei näe naimisiinmenoa tärkeänä.
-Kenties edellämainitusta syystä tai ehjän perhemallin puuttumisesta johtuen epäröi perustaa perheen kanssani, vaikka avoliittoa on takana yli kymmenen vuotta.
-Erittäin läheinen äitisuhde. Joskus ärsyttää, kun soittaa äidilleen kysyäkseen esimerkiksi jotain ruoanlaittoasiaa, jonka minä tai Google voisi neuvoa.
-Kyllä se hylätyksi tuleminen on vaikuttanut monin tavoin esimerkiksi itsetuntoon. Silti rakastan häntä sellaisenaan koko sydämestäni. Olemme käyneet yhdessä läpi rankkoja asioita, kun se isä ottikin yhteyttä kuolemansairaana. Kaikesta on mahdollisuus kasvaa ihmisinä yhdessä.
Aivan samanlaiset kokemukset miehestä, jonka isä oli jättänyt perheen kun poika oli 3-vuotias. Meillä tosin kävi niin, että erosimme noin 3 vuoden seurustelun jälkeen. Kun se seurustelu ei koskaan edennyt mihinkään, tuntui että 3 vuoden jälkeenkin yhä vaan deittailtiin pari kertaa viikossa ja se ei enää riittänyt mulle. Ymmärsin kyllä mistä sitoutumispelko johtui, mutta otin itse myös ihan liikaa harteilleni jotain terapeutin roolia. En silti väitä että ero olisi ainoa tai edes paras ratkaisu.
Meillä myös näin päin. Mun mies on myös isänsä hylkäämä,mutta mieheni ei ole sitoutumiskammoinen vaan päin vastoin haluaa sitoutua ja mennä naimisiin. Hän on kiltti luonteeltan. Meille on vauva tulossa ja juuri hetki sitten sanoi että hän aikoo olla lapsensa elämässä aina eikä halua samaa lapsuutta omalle lapselleen mitä itsellä oli. Tekee kaikkensa perheensä eteen ja olla hyvä isä <3
Minulla on nyt pari vuotta ollut miespuolinen kaveri (vanha tuttu alunperin), jonka vanhemmat aikoinaan erosivat ja tämän isä myös hylkäsi lapsensa. Isä palasi tekemisiin poikansa kanssa aikuisiällä opettaakseen tälle bisneksen teon saloja. Se mies piti rahaa tärkeämpänä kuin poikaansa.
Tämä on tehnyt ilmeisesti kaveristani todella oudon monessa mielessä. Koko maailma nähdään rahan kautta eikä mitään muita arvoja käytännössä ole.
Vaikeinta tässä on just se kun ei tiedä että missä määrin ongelmat johtuu tästä isäasiasta ja missä määrin siitä että en ehkä olekaan oikea hänelle. Olisin valmis tekemään kaikkeni mutta entä jos se ei riitä? Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meidän vanhemmat erosivat kun olin veljeni kanssa pieniä. Isällä on pahoja mielenterveysongelmia eikä juuri ole ollut osallisena elämässämme. Isä oli myös väkivaltainen ja kohteli huonosti sekä meitä että äitiä. Ainakin itse koen tulleeni hylätyksi isän toimesta.
Veljeni ei ole koskaan kyennyt sitoutumaan. Hänellä on ollut todella paljon tyttöystäviä, mutta suhteet eivät ole olleet mitään vakavia. Kolmelle eri naiselle veljelläni on lapsia, mutta hän ei ole missään tekemisissä lasten kanssa emmekä me muut sukulaiset ole tavanneet lapsia (emmekä tunne näiden lasten äitejä). Todella surullista että veljeni jatkaa isämme perintöä. Olen saanut sen käsityksen, että veljelläni on vaikeuksia pysyä uskollisena ja toisaalta taitaa olla niin ettei hän edes koe tarpeelliseksi olla uskollinen.
Itsekin olen aika hajalla ja varmasti lapsuuden kokemuksilla on iso osansa tässä. Minä taas en ole ikinä kyennyt edes seurustelemaan ja minulla on vakavia luottamusongelmia sekä huono itsetunto (olen itse siis nainen...)
Täällä myös yksi isätön nainen ja koen samoin kuin sinä. En pysty ottamaan minkäänlaista kontaktia miehiin tai vastaamaan heidän kontakteihin vaikka toisaalta ihastun sangen helposti.
Kuulostaapa tutulta. Minäkin olen varmaan koko elämäni ajan ollut ihastunut johonkin. Yleensä ihastuksen kohde on joku jota en edes tunne, tiedän vain etäisesti. Tavallaan ihastun siihen mielikuvaan, jonka olen kehitellyt jostakin ihmisestä...
Miehiä välttelen aika lailla kokonaan. Jos koen, että joku on jollain tavalla minusta kiinnostunut niin piikit nousee heti pystyyn ja pyrin välttelemään kyseistä ihmistä täysin.
Elämä on aika vaikeaa koska toisaalta tahtoisin löytää elämänkumppanin, mutta olen todella estynyt ja varuillani. Pelkään hylkäämistä enkä osaa luottaa keneenkään.
Toivottavasti näistäkin jutuista voi joskus eheytyä...
-viestin 10 kirjoittaja
Oletko koskaan kuullut love avoidant personalitystä? Ajattelin ruveta ottamaan sellaisesta enemmän selvää ja olisiko siihen mitään itseterapiakeinoja... Mun piti kirjoittaa tämä jo eilen illalla mutta klo tuli 13 ja palsta meni kiinni. #12
Omia kokemuksiani
-Miehen on vaikea sitoutua kunnollisesti. Rakastaa kyllä, mutta jatkaisi mieluusti poikamiestyylistä elämää ilman suuria vastuita. Ei näe naimisiinmenoa tärkeänä.
-Kenties edellämainitusta syystä tai ehjän perhemallin puuttumisesta johtuen epäröi perustaa perheen kanssani, vaikka avoliittoa on takana yli kymmenen vuotta.
-Erittäin läheinen äitisuhde. Joskus ärsyttää, kun soittaa äidilleen kysyäkseen esimerkiksi jotain ruoanlaittoasiaa, jonka minä tai Google voisi neuvoa.
-Kyllä se hylätyksi tuleminen on vaikuttanut monin tavoin esimerkiksi itsetuntoon. Silti rakastan häntä sellaisenaan koko sydämestäni. Olemme käyneet yhdessä läpi rankkoja asioita, kun se isä ottikin yhteyttä kuolemansairaana. Kaikesta on mahdollisuus kasvaa ihmisinä yhdessä.