Miten lapsena isänsä täysin hylkäämä mies toimii ihmissuhteissa?

Vierailija kirjoitti:

Vaikka kyseessä on kuulemma geneettinen juttu, niin juuri isiensä hylkäämistä pojista tulee usein homoja.

Ehkä hylännyt isä on ollut piilohomo, joka ei osannutkaan elää naisen kanssa, vai voisiko olla että kasvuympäristölläkin on väliä.

Isän hylkäämät tytöt aloittavat sukupuolielämän muita aikaisemmin, onko tämä sitten perinnöllistä.

No tuo nyt on ihan täyttä paskaa ja jotain homopropagandaa. Minä olen isäni hylkäämä, äiti on kuollut ja minua streitimpää heteroa ei maan päältä löydä. Se on kyllä totta että joku parisuhde ei voisi vähempää kiinnostaa.

Täällä taas ihan päinvastainen esimerkki. 

Exäni oli tällainen isätön mies, ja hänessä se näkyi liiallisena kiltteytenä, epävarmuutena ja takertumisena. Aluksi hänen oli vaikea alkaa parisuhteeseen, mutta sitten kun alettiin, se olikin liian tiivistä. Kerran mies jäi kyynelehtimään kun lähdin tunniksi jumppaan. Myös äitiinsä miehellä oli liian läheiset välit, minä olin aina perheessä vasta se "kolmas persoona", mies ja anoppi olivat se tärkein ydin. Meillä oli ihan hyvä suhde niin kauan kuin se kesti ja omalla tavallaan, mutta ongelmia aiheutti miehen liika epävarmuus, liian läheinen suhde äitiinsä ja liika takertuminen minuun. Parisuhteen kemiat jotenkin olivat ihan sekaisin, sitä on hankala selittää. En oikein aina tiennyt olenko suhteen mies, vaimo vai äiti. Ajan myötä myös seksielämämme käytännössä kuivui pois. Alussa oli tosi kiihkeää, mutta vuosien myötä suhde jotenkin tukehtui ja seksikin loppui. Ero oli aika vaikea, koska mies oli ihan hyvä ja kiltti mies, mutta ei tasavertainen kumppani. Lisäksi mies olisi halunnut liian nopeaa perheen ja lapsia ja kaikki mihin minä en ollut valmis. Selvästi hän halusi kasata itselleen sellaista turvaa, jota hänellä ei ollut ollut. Hän ei olisi koskaan minua pettänyt ja antoi kyllä hellyyttä, mutta sekin oli hieman lapsenomaista ja takertuvaa. Ei kahden aikuisen välistä. Sitten taas ihan ääripäänä mies saattoi humalassa saada käsittämättömiä raivokohtauksia joiden tuoksinnassa kerran sain nyrkistä. Krapulapäivinä oli aina hirveä katumus ja syyllisyys päällä, ja hän vähensikin oma-aloitteisesti juomistaan. 

Onneksi tästä suhteesta on aikaa, hänestä varmasti olisi voinut kuoriutua hyvä mies piiitkän terapian avulla, jos hän olisi sellaista halunnut. Minulla vain oli liikaa omiakin ongelmia että olisin hänen sekavaa tunne-elämää jaksanut. 

Vierailija kirjoitti:

Vaikka kyseessä on kuulemma geneettinen juttu, niin juuri isiensä hylkäämistä pojista tulee usein homoja.

Ehkä hylännyt isä on ollut piilohomo, joka ei osannutkaan elää naisen kanssa, vai voisiko olla että kasvuympäristölläkin on väliä.

Isän hylkäämät tytöt aloittavat sukupuolielämän muita aikaisemmin, onko tämä sitten perinnöllistä.

Tämän päivän höpöjuttu-palkinto sinulle.

Se että lapsen isä ei osaa/halua elää lapsen äidin kanssa ei vielä tarkoita lapsen hylkäämistä. Monet etäisät hoitavat asiansa ja isänroolinsa täysin kunnialla.

Ap:n miehen tapauksessa isä on siis eräänä päivänä kävellyt ovesta ulos, eikä ole sen koommin antanut elonmerkkiä itsestään. Mies ei tiedä hänestä muuta kuin nimen ja yhden valokuvan. Eli ei ole etäisänäkään ollut miehen elämässä.

Nostan keskustelua! Muutin hiljattain yhteen miehen kanssa, joka tuli myös taaperoikäisenä isänsä täysin hylkäämäksi. Olen huomannut hänessä kaikki samat piirteet mitä ensimmäinen vastaaja kuvaili. ajoittain meno on todella hankalaa ja arvaamatonta. Tilanne saattaa nopeasti muuttua liki takertuvasta rakastumisesta täydelliseen epävarmuuteen, jolloin hän yrittääkin henkisesti työntää minua pois ja vähättelee suhdettamme. Vastuunotto tai toteutushalu mitään yhteisiä suunnitelmiamme kohtaan on myös täysin ailahtelevaa. On helpottavaa lukea muiden kokemuksia niin pystyn yrittämään ymmärtää miestä paremmin. 

Useita näkemyksellisiä kommentteja on alustalle kirjoitettu, kiitos niistä.

Kirjoitan alkoholistiksi rappioituneen isänsä hylkäämänä miehenä. Tämä tapahtui ollessani viiden vuoden vaiheilla. Siinä suhteessa olin kuitenkin onnekas, että ympärilläni oli pitkälle aikuisikään laajan suvun tuoma turvallisuus.

En kirjoita teorioista, vaan elämästäni. Olen kaiketi nykynäkemyksen mukaan ns. kunnon mies. Oikeanlaista mainetta on tietyissä aiheissa tullut, ja miehen mallin tunnen perineeni vaarilta.

Elämäni jossain määrin muille ongelmia aiheuttanut asia on ollut, edelleen jatkuva hyväksynnän, ryhmään pääsemisen etsiminen. Kun kirjoitan elämää auki, niin tämän aiheen tiimoilta on tapahtunut asioita oikeastaan kaikilla elämän osa-alueilla, hyvin voimakkaana esimerkiksi työnhaussa.

Voisin jatkaa em. aiheesta pitkään, mutta hieman äidistäni. Häneltä olen perinyt jatkuvan huolen rahasta. Olen hyvin nuuka, ja tällä hetkellä tämäkin osa-alue elämästä on voimakkaasti esillä.

Päätteeksi ajatus siitä, että etsin edelleen rakkautta, jota ’osaan’ saada ja antaa. Mutta siitä huolimatta olen edelleen se isäni hylkäämä henkilö, lapsi ja aikuinen.

Ei ole mitään  totuutta kaavaa mikä selittäisi yhtikäs mitään tuollaista tai ainakaan olisi joku väistämätön lopputulema. Lapsen kehitykseen vaikuttaa niin moni asia. Sateenkaariperheen lapsestakin voi tulla vaikka miten perheorientoitunut tai jopa pääministeri ehkä jopa suomen ensimmäinen vasemmistolainen naispresidentti.) Kaikista alkoholistien lapsista ei tule juoppoja jne

No siten kuin äiti on opettanut suhtautumaan. Se pois lähtenyt ei vaikuta vaan se jäljelle jäänyt.