Miten pitää yllä positiivinen vire ruokailussa??

Mä olen antanut tuon ikäisen syödä vielä niin sotkuisesti kuin syö. Ruokaa lentää lattialle ja pöytä lainehtii. Vaatteet likaantuu. Mutta lapsi oppii kun saa tehdä itse. Meillä on siistyitynyt syöminen ihan itsestään ajan kanssa. Liikaa ei kannata kiinnittää paukutteluihin ja pelleilyihin huomiota, ettei lapsi opi, että näin saa vanhemmat provosoitua. Siitähän se sirkus vasta syntyykin! Vaan enemminkin kehua aina jos on vähänkin jotain positiiviseen viittaavaa. Ota myös huomioon, että kun vauva-ajan jälkeen pituuskasvu hidastuu, myös lapsen syömät ruokamäärät pienenevät. Eli pelleily voi johtua siitäkin, että oikeasti ei enää ole niin kova nälkä.

Kiitos. Sinulla oli kyllä hyviä näkökulmia. Etenkin tuo, että ruokamäärän tarve jo alkaa vähän vähentyä. En ollutkaan tullut ajatelleeksi. Olen vain ajatellut sen kasvavan iän myötä...

Paljonko teillä tän ikäiset muuten syö?

Hyviä vinkkejä kuulisin myös siihen, että miten saada itsensä kestämään tätä sotkua? Onko teillä vain niin hyvät hermot? Oli toisaalta niin helppoa silloin, kun piti aina vain syöttää. Nyt tuntuu, että elämä on yhtä syömistä, sotkua, siivoamista, pesulla käyntiä... Kun edellisestä ateriasta pääsee, alkaa ihan kohta sama rumba alusta. Asiaa ei helpota se, että meillä on pieni asunto ja vain keittokomero. Keittiön pöytä on siis pakosta olohuoneessa ja "tulilinjalla" ihan lähellä on sohva, kirjahylly, tv-taso...

Meillä oli tossa vaiheessa käytössä kaksi lusikkaa, lapsi harjoitteli toisella ja toisella syötin muutamia lusikallisia siinä samalla. Kaikki vaiheet menee ohi, muista se jos pinna alkaa kiristyä. :D

Itse ajattelen sotkemisesta niin, että ruuan aikana en siivoa yhtään, vaan keskityn syömään omaa ruokaani. Syön siis lasten kanssa aina samassa ateriarytmissä. Siivoan koko hässäkän kerralla ruuan jälkeen. Ruuan aikana siivous vähän niin kuin alleviivaa sitä, että lapsi ei vielä osaa. Mun mielestä aterialla pitää olla rento tunnelma ja lapsella rauha harjoitella ilman, että joku koko ajanvieressä kyttää, tipahtaako jotain lattialle. Meillä on myös matto pois lapsen kohdalta pöydän alta, kunnon iso muovinen tabletti pöydällä ja usein kerniliina tai ei pöytäliinaa ollenkaan. Ne on helppo pyyhkiä sitten lopuksi. Eli ympäristö pitää tehdä sellaiseksi, että sotku ei haittaa. Ei mitään villamattoja lapsiperheen pyödän alle!

Lapsen vaatteet vaihdan vain, jos kastuvat märäksi. Eihän se kotona tai leikkipuistossa haittaa, vaikka vähän roiskeita vaatteilla olisikin. Jos mennään hienompaan paikkaan, vaihdan sitten vasta lähtiessä puhtaat vaatteet.

Meilläkin on vaihtelevasti kaksi tai jopa kolmekin lusikkaa... Yleensä lapsi haluaa sen syöttölusikankin itselleen ja siten hänellä on usein lusikka molemmissa käsissä. Se on vähän auttanut siihen, ettei aina niin sitten sotke, kun ei ole kumpikaan käsi vapaana. Tosin rummutteluun on tosi hyvä, kun on kapula molemmissa käsissä... Kolmannella oon sitten syöttänyt siinä samalla.

Olen myös pyrkinyt nykyään siihen, etten riennä pyyhkimään sotkuja siinä vähän joka välissä, mutta itsehillintää vaatii kovasti... Välillä vaan pelkään, että oon liian pinna kireällä olevan oloinen ruokapöydässä. :-( Huh, olisi varmaan pitänyt jo ennen raskautta harjoitella jotain meditointeja, että saisi nyt pidettyä itsensä ja hermonsa kurissa...

Te, joilla lapsi on alkanut yrittämään itse syömistä vasta myöhemmällä iällä, kauanko meni ennenkuin oppi syömään itse siististi? Voikohan olla, että olen myös vähän itse aiheuttanut tämän koko tilanteen ja syömisestä on tullut tällaista? Jos olen siis itse liian herkästi esim. syöttänyt aina ja siivonnut sotkuja välissä ja lapsi kokee ruokailut negatiivisena asiana?

Onko muille käynyt niin, ettei enää esim. kerhossa oikein kehtaa jäädä edes syömään muiden nähden, kun siellä muut paljon nuorempienkin taaperoiden (jotka tietysti syö oikein hienosti kaiken ihan itse) äidit kyselee, että eikö teillä vielä syödä itse?

Hävettää ja tuntuu pahalta, että häpeän tätä asiaa. En häpeä lastani, mutta häpeän itseäni, kun en ole vielä osannut opettaa lasta syömään yhtä hienosti. Vaikka toisaalta tiedän, että kaikki oppii aikanaan ja omaan tahtiinsa asian kuin asian eikä vielä ole kiire. En vain jaksa sitä kyselyä ja tuijottamista.