Päädyttiin asumuseroon

Melkoinen tilanne tuli tässä yhtäkkiä eteen. Tajusin että en oo huomioinut ja osallistunut viime aikoina tarpeeksi ja päätin tehdä muutoksen, jätin tietokoneella liian istumisen ja muun oman touhuilun ja aloin huomioida, oleen lähellä ym. mutta hän ei sitten oikein lämmennytkään vaan tuntui menevän karkuun vähän. No sitten tytön mentyä nukkumaan otin puheeksi että mikäs nyt oikein on, ensin oli että ei mikään ja piti oikein sitten kuulustella ja kaivella että kyllä nyt jokin vaivaa. Niin sitten ryöpsähtikin kohta että hän ei oo onnellinen ja haluaa olla yksin eikä tunne enää sillätavalla. Olin aika äimän käkenä, että miksei mitään ole voinut sitten sanoa ajoissa tuntemuksistaan niin olisi voinut tehdä jotain. No selitys oli tyyliin että hän oikeastaan nyt vasta tajusi asian vaikka on alkanut jo näitä tuntemuksia olemaan jo pidemmän aikaa.

No siinähän sitten oli jonkinlaista keskustelua ja tunnemyrskyä ja muuta ilmassa monta päivää ja koitin ehdottaa että ei kai nyt ensimmäisenä kuitenkaan erota, perhe, lapsi, kaikki kuitenkin. Mutta ei millään meinannut kuunnella, ahdistaa ja yksin tarvisi saada olla, pitää erota, ei hän usko taukoihin. No kuitenkin sitten päädyttiin perheneuvolaan kun sain houkuteltua että saa sieltä ainakin apua eroamistilanteeseen, ja lopulta hän sitten suostui katsomaan ennen peruuttamatonta päätöstä miten asumusero toimisi.

Hiukan on ollut sulattelemista siinä että ensin on puoliso ja seuraavassa hetkessä osapuilleen hylkiö, koska melkein niin tässä on joutunut kohdelluksi, lapsen takia lähinnä esitetään ja nökötetään, kumpikaan ei oikein osaa olla, no hiukan helpottaa tuo päätös asumuserosta että voi edes jotain yrittää ja selvittää. Miten tässä tilanteessa oikein sitten kannattaisi olla koska itse rakastan edelleen mutta en voi kovin ahdistaa toista? Pakkohan se on kai ensin antaa omaa tilaa ja aikaa mutta miten ja koska sitten voisi yrittää jotain suhteen eteenkin? Ja mustasukkaisuus tietenkin nostaa päätään kun hän haluaa mennä kavereidensa kanssa, kiva ajatella että mikäs häntä kovin estää kun ei kerran tunteita ole? Kyllä hän on vakuuttanut että ei etsi mitään eikä mitään kolmatta osapuolta ole, ja uskon sen oikeastaan kun yli viisi vuotta on tunnettu. Ei vaan millään mene jakeluun ettei aiemmin ole käsitelty asiaa ja miten voi näin äkkiä vain tapahtua? Tavallaan se kolmas osapuoli olisikin selittänyt paljon vaikka en sitäkään tilannetta todellakaan toivo.

Hyvin vaikea oikein suhtautua mitenkään tällaiseen iskuun päin näköä. Olisihan hän tottakai saanut tehdä omia asioita, olla kavereiden kanssa, mutta hänellä on ollut paljon stressiä äidin sairastuttua, töiden puutteen takia kotona ollessa, ja yhdessä vaiheessa kaverisuhteetkin tahtoivat kuivua. Ja ilmeisesti on huono puhumaan mistään... Kauhea olotila roikkua vain löysässä hirressä ja vaikka nyt ei ollakaan erottu niin en tiedä oikeasti kiinnostaako häntä yrittää jos ei ole niitä tunteita, sekoilemalla jotain kännissä hän viimeistään saisi ehkä sen ratkaisun minkä tuntuu haluavan, mutta vaikea on käsitellä tätä koko tapahtumaa tai saada siihen järkeä...