12 -vuotias itkee jo kolmatta iltaa sitä että joskus kuolee

Mä olen 33-vuotias ja itken samasta syystä joskus itsekin. En tiedä mikä siihen auttaisi.

Osta sille poni, niin unohtuu kuolema.

Mäkin itken sitä joskus ja olen 25 :D Kerro sille, että niin se vaan on, kaikkien on kuoltava joskus muuten loppuisi tila. :D

Kysy minkä vuoksi asia on nyt mielessä, onko tapahtunut jotain erityistä. Juttele rauhallisesti niin kauan kuin haluaa, vastaile rehellisesti, jos kysyy jotain kuolemasta.

Kuuluu tuohon ikään. Lapsi alkanut ymmärtämään että kuolema koskee myös häntä itseään ja että elämä on katoavaista. Eli ihan normaali reaktio

Jokainen nukkuu pois vuorollaan.

Kannusta häntä elämään päivä kerrallaan :)

Kerro, että hänellä on hyvin todennäköisesti esim. 70 vuotta aikaa elää ennen kuolemaansa, joten on aivan turha murehtia asiaa etukäteen.

Olin samanlainen 12-vuotiaana. Myöhemmin mulle puhkesi paha paniikkihäiriö, kannattaa hakea ajoissa apua. Kiusataanko lastasi koulussa tai onko hän muuten luonteeltaan herkkä?

Muistutappas lasytasi siitä, etteihän hän ole elänytkään kuin 12vuotta, kun kuollaan mennään vaan takaisin sinne missä ollaan oltu jo miljoona vuotta.

Jos puhuisi ettei se elämä välttämöttä lopu kuoleman jälkeen? Että monet uskovat että sitten elämä jatkuu toisessa muodossa tai maailmassa, jotkut uskovat jälleensyntymiseen jne. Ymmärrän jos teidän perheenne ei näihin usko, mutta jos pieni saisi vaikka lohtua.

Tuo on varmaan yksi elämän suuria kipuja..kun sen tajuaa. Muistan ahdistuksen itsekin. Ja vähän pelottaa milloin omille lapsille tulee..

Pelkää läheisen kuolemaa. Oo sille kiva. Kuolema on mysteeri, erityisesti lapsille. Pelkää yksin jäämistä, pärjäämistä, surua..

Vierailija kirjoitti:

Kerro, että hänellä on hyvin todennäköisesti esim. 70 vuotta aikaa elää ennen kuolemaansa, joten on aivan turha murehtia asiaa etukäteen.

Ei, meillä itki sitäkin enemmän. Vain 70 vuotta.

Mä oon itkenyt samaa varmaan 6-7 vuotiaasta. Nyt oon 23 ja itken yhä... Raskasta on.

Vierailija kirjoitti:

Kysy minkä vuoksi asia on nyt mielessä, onko tapahtunut jotain erityistä. Juttele rauhallisesti niin kauan kuin haluaa, vastaile rehellisesti, jos kysyy jotain kuolemasta.

Poika itkee sitä että joutuu joskus hautaamaan minut, sekä sitä että ei usko sieluun. On herkkis. Sanoo että ainoa lohtu on se että antaa muille tilaa syntyä.

Ap

Ja ainoa syy, miksi hän kärsii lähestyvän kuoleman kauhut on se, että sinä olet pakottanut hänet maailmaan vastoin hänen tahtoaan.

Vierailija kirjoitti:

Kerro, että hänellä on hyvin todennäköisesti esim. 70 vuotta aikaa elää ennen kuolemaansa, joten on aivan turha murehtia asiaa etukäteen.

Ei kannata, 70 vuotta on oikeasti älyttömän vähän ja se tuntuu lapsesta (tai niin se tuntui ainakin minusta) että tuolloin minä kuolen, montako vuotta siihen on, montako vuotta äidin kuolemaan on, ja muutenkin luulen että monilla se kuuluu tuohon ikään (ja valitettavasti myös joillain meillä vanhemmillakin). Minä sairastuin kuolemanpelon myötä paniikkihäiriöön ja keskivaikeaan masennukseen, se (eli kuolemanpelko) ei ole leikin asia vaikka täysin luonnollista onkin, se menee yllättävän helposti tietyn rajan yli ja se on sitten menoa.

Juttele asiasta niin rennosti kuin pystyt, yhtään vähättelemättä ja ikään kuin piilottamatta kuolemaa aiheena muiden alle. Se on elämän yksi isommista asioista, sen (mahdollinen) päättyminen, ja tuon iskostuminen päähän oli minulle hirvittävän rankka asia.

Minua hetkellisesti aina helpotti asiasta puhuminen, lukeminen ja äidin rakastava kosketus, silittely ja yhdessäolo, pitemmällä tähtäimellä myös lääkehoito (mutta senhän oli tarkoitus hoitaa paniikkihäiriötä) sekä myöhemmin uskoontulo, mistä en puhu sen enempää koska eihän sellaista ratkaisuksi tietenkään pysty ehdottamaan tai "suosittelemaan".

Mutta se kesti kaikkiaan 4 todella, todella pitkää vuotta. Nykyään se on minulle luonnollinen asia, jota mietin paljon mutta jota en enää pelkää, aikamoisen matkan se kesti että sain asian käsiteltyä, ollakseen aina

jollain tapaa kuitenkin joka päivä läsnä elämässämme.

Surullista että ei ole mitään mitä sanoa lapselle. 

"Kun lapsesi pyytää leipää, niin annatko hänelle kiven".

hanska kirjoitti:

Ja ainoa syy, miksi hän kärsii lähestyvän kuoleman kauhut on se, että sinä olet pakottanut hänet maailmaan vastoin hänen tahtoaan.

Olipa joutavanpäiväinen kommentti. Ikävää jos oma elämäsi on kamalaa, toivottavasti joskus osaat arvostaa sitä että saat olla elävä, tunteva ja ajatteleva olento tämän pienen silmänräpäyksen verran tässä maailmankaikkeudessa. 

Tuosta ajatuksesta kannattaa myös puhua sen pojan kanssa. Voi katsoa sen kolikon toiselle puolelle. Ei sinne tyhjyyteen, joka on ollut ennen syntymää ja tulee olemaan kuoleman jälkeen - tai ainakaan emme tiedä mitä siellä on, tämä hetki ja elämä on ainoa jolla on merkitystä. Vaikka vaikeaahan se on

Kun oma lapseni on itkenyt kuolemaa, olen pysähtynyt siihen hetkeen eli istun viereen ja silitän. Totean että niin tämä elämä menee että tänne synnytään ja täältä kuollaan pois, mutta koitetaan me nyt keskittyä elämään. Tästä keskustelu jatkuu siihen, mitä oman elämänsä aikana haluaisi tehdä ym. Tätä on joutunut tekemään monta kertaa.

Toki meillä myös keskustellaan taivaasta ja että siellä sitten taas nähdään kaikki rakkaat. Tämä on toki uskon asia, eivätkä kaikki usko näin, mutta meillä lapset ovat saaneet tästä ajatuksesta lohtua.