12 -vuotias itkee jo kolmatta iltaa sitä että joskus kuolee

Ap, kerrot, että poika on syvällinen pohtija. Voisiko asian kääntää siihen, että hän miettii, mitä kaikkea mukavaa hän voi tehdä, koska elää, ja ettei elämisen tarkoitus ole ainakaan valmiiksi murehtia kuolemaa, joka on luonnollinen asia, johon käytännössä kukaan ei voi itse vaikuttaa ja yksi elämään kuuluvista asioista onkin oppia hyväksymään, että jokainen meistä joskus kuolee, ja siksi hänenkin kannattaa nauttia kaikesta siitä ajasta jonka hän on elossa. Matti nykäsen viisain sanoin: "Elämä on ihmisen parasta aikaa!" : ) Murehtimisella tämä aika menee hukkaan. Se mitä tapahtuu kuoleman jälkeen on kysymys, johon kukaan ei osaa vastata, joten kaikki pelot asiaan liittyen ovat turhia. Samalla tavalla kukaan ei tiedä mitä on ollut ennen syntymää, ei hänkään, vaikka hänen syntymästään on vasta 12 vuotta.  Paljon on kyllä olemassa ns. kuolemanrajalta hengissä selvinneiden kertomuksia, joiden mielikuvat kuolemasta ovat olleet miellyttäviä.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos aivan superihanista ja kannustavista viesteistänne!

Mitään dramaattista ei ole tapahtunut lähiaikoina, poika on vaan syvällinen pohtija. Haluaisi kovasti uskoa johonkin kuolemanjälkeiseen elämään, mutta kertoo järkensä sanovan, että se on vain huijausta. Tämä ahdistaa ja aiheuttaa sitten surua. Emme ole mitenkään uskonnollisia, mutta poika selvästi miettii näitä elämän suuria kysymyksiä. On ollut sellainen aina. Jo pienenä, alle kouluikäisenä, hätkähdytti kysymyksellä: kuka sinä olet? Vastasin että mitä ihmettä, mitenniin? Äitisi olen! Kyllähän sinä minut tunnet! Poika totesi vain että niinniin, mutta KUKA sinä olet?

Vaikea selittää kaikkea tätä, mutta tuntuu että lapsi tuntee ja ajattelee paljon syvemmin kuin muut, suht maallistuneet perheenjäsenet. Olen kuunnellut, ollut lähellä ja ollut rehellinen hänelle, silti tuntuu että maailmantuska vie voiton. Auttaisiko joku terapia?

Ap

Voi raukkaa. Muistan itsekin lapsena miettineeni tuota kuka olen ja keitä muut ovat -kysymystä, muistan sen pohjattoman tyhjyyden tunteen kun tuota yritti pohtia. Tuijotin peiliin, enkä vain millään löytänyt omaa "olemustani". Kuolemanpelko on myös kulkenut mukana niin kauan kuin muistan ja ajatus elämän merkityksettömyydestä. Miksi olla eläin, jolla on tietoisuus ja kyky ajatella tällaisia asioita, mutta ei tarkoitusta? En tiedä mikä kuolemanpelkoon auttaa, ja miksi jotkut tuntuvat pääsevän siitä yli (kun ilmeisesti asia on kuitenkin kriisi, jonka jokainen käy läpi) ja jatkavan normaalisti elämää ja joillain se jää jäytämään. Itsekin olen kohta kolmekymmentä ja välillä öisin iskee ihan järjetön, kylmä kauhu jos erehdyn ajattelemaan kuolemaa. Parasta mitä vanhempi voi tehdä on varmaan toimia kuten olet toiminut, olla lähellä ja kuunnella ja ehkä jos lapsi itse joskus haluaa, terapia.

Vierailija kirjoitti:

Mä oon itkenyt samaa varmaan 6-7 vuotiaasta. Nyt oon 23 ja itken yhä... Raskasta on.

Mullakin tuo tuli 6-vuotiaana. Teininä asia unohtui, mutta palasi kuolemanpelkona kun aloin sairastella aikuisena. Ei sille oikein mitään voi, jotkut vaan on herkempiä kuin toiset. Pitää elää kuin joka päivä olisi viimeinen ja miettiä, mistä haluaa tulla muistetuksi.

25 Jeesus sanoi: "Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, 26 eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. Uskotko tämän?"