Lue keskustelun säännöt.
12 -vuotias itkee jo kolmatta iltaa sitä että joskus kuolee
Kommentit (44)
Voi ressua:( Minä olen 32-vuotias ja sama asia ahdistaa edelleen. Olen pelännyt kuolemaa 3-vuotiaasta lähtien, jolloin aloin ensimmäisiä kertoja itkeä öisin kuolemaa.
Älä puhu mistään 70-vuodesta tai siitä, että tyhjästä tänne on tultukin, ne kuulostaa pelottavilta. Minua lohduttaa seuraavat asiat:
-kaikkien on annettava tilaa jossain vaiheessa uusille lapsille,
-todennäköisyys olla juuri se siittiö, joka hedelmöittää juuri tuon munasolun ja vielä johtaa täysiaikaiseen raskauteen on järjettömän pieni, joten syntyminen maailmaan ihmisenä on aivan uskomaton lottovoitto,
-elämä (ja muidenkin elämät) on ainutkertaista, siitä pitää nauttia ja tehdä itselle mukavia asioita niin, ettei kuitenkaan ole toisten elämille haitaksi.
-rakas lemmikki (oma elämä tuntuu pidemmältä ja toisesta elävästä huolehtiminen vie ajatukset pois itsestä)
-kun on joku ikävä asia (vaikka juurihoito) niin ajattelen, että ainakin elämä tuntuu pidemmältä kun jokainen minuutti tuntuu kestävän ikuisuuden:D
-tämä ei ole totta, mutta lapsena lohduttaa: kun on elänyt hyvän elämän (on tehnyt hauskoja juttuja, ollut hyödyksi muille ja rakastanut) ei vanhana enää pelota kuolla vaan voi olla tyytyväinen hyvin käytettyyn elämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä oon itkenyt samaa varmaan 6-7 vuotiaasta. Nyt oon 23 ja itken yhä... Raskasta on.
Olet pilannut itkemisellä tähän astisen elämäsi. Jospa nauttisit niistä jäljellä olevista vuosista??
Kysy ap, olisiko lapsen mahdollista tavata iäkkäitä 90-100 -vuotiaita vanhuksia ja keskustella heidän kanssaan elämästä. Esim. kotihoidosta tai vanhainkodista voisit tällaisia kontakteja kysellä.
Sano sille, että kuolema ei ole läheskään niin paha kuin ammattikouluun joutuminen ja ammattikouluun joutuu, jos itkee kaikki illat eikä opiskele
22 jatkaa vielä:
Lapsena minua lohdutettiin sillä että toiset ihmiset uskovat taivaaseen (olen aina tiennyt etten usko jumaliin) ja sillä, ettei kukaan kuole vielä pitkään aikaan.
Näiden lohdutusarvo oli ja on nolla. Itse jos/kun saan omia lapsia, aion yrittää opettaa taivaasta tms paikasta, missä kaikkien rakkaiden henget kohtaa jälleen, koska uskominen tuohon tekee elämästä paljon helpompaa. Lisksi nuo edellä mainitut kohdat, joiden tarkoituksena on osoittaa, että elämä itsessään on iso voitto/lahja ja sitä kannattaa arvostaa ja olla itselleen armollinen opiskeluissa/työssä, koska elämästä pitäisi nauttia eikä aina vain suorittaa (olen itse hirveä suorittaja).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se kuuluu tuon ikäisen kehitysvaiheeseen ja ymmärtää elämän rajallisuuden. Ei auta muu kuin vastata lapsen kysymyksiin. Onko perhepiirissä ollut kuoleman tapaus tai onko katsonut elokuvaa?
Yleensä lapset kokevat kuoleman luonnollisena ja hyvin kaukaisena asiana omalla kohdalla, mutta huoli on läheisestä ja miten hän sitten pärjäisi elämässä.
Vierailija kirjoitti:
Sano sille, että kuolema ei ole läheskään niin paha kuin ammattikouluun joutuminen ja ammattikouluun joutuu, jos itkee kaikki illat eikä opiskele
😂😂
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sano, ettei kuoleminen tunnu yhtään niin pahalta ajatukselta sitten, kun on vanha ja raihnainen. En tiedä onko totta, mutta sano silti. Näin ainakin itselleni hoen kun rajallisuus ahdistaa. N36
Kiitos aivan superihanista ja kannustavista viesteistänne!
Mitään dramaattista ei ole tapahtunut lähiaikoina, poika on vaan syvällinen pohtija. Haluaisi kovasti uskoa johonkin kuolemanjälkeiseen elämään, mutta kertoo järkensä sanovan, että se on vain huijausta. Tämä ahdistaa ja aiheuttaa sitten surua. Emme ole mitenkään uskonnollisia, mutta poika selvästi miettii näitä elämän suuria kysymyksiä. On ollut sellainen aina. Jo pienenä, alle kouluikäisenä, hätkähdytti kysymyksellä: kuka sinä olet? Vastasin että mitä ihmettä, mitenniin? Äitisi olen! Kyllähän sinä minut tunnet! Poika totesi vain että niinniin, mutta KUKA sinä olet?
Vaikea selittää kaikkea tätä, mutta tuntuu että lapsi tuntee ja ajattelee paljon syvemmin kuin muut, suht maallistuneet perheenjäsenet. Olen kuunnellut, ollut lähellä ja ollut rehellinen hänelle, silti tuntuu että maailmantuska vie voiton. Auttaisiko joku terapia?
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
22 jatkaa vielä:
Lapsena minua lohdutettiin sillä että toiset ihmiset uskovat taivaaseen (olen aina tiennyt etten usko jumaliin) ja sillä, ettei kukaan kuole vielä pitkään aikaan.
Näiden lohdutusarvo oli ja on nolla. Itse jos/kun saan omia lapsia, aion yrittää opettaa taivaasta tms paikasta, missä kaikkien rakkaiden henget kohtaa jälleen, koska uskominen tuohon tekee elämästä paljon helpompaa. Lisksi nuo edellä mainitut kohdat, joiden tarkoituksena on osoittaa, että elämä itsessään on iso voitto/lahja ja sitä kannattaa arvostaa ja olla itselleen armollinen opiskeluissa/työssä, koska elämästä pitäisi nauttia eikä aina vain suorittaa (olen itse hirveä suorittaja).
Pakko kompata tätä. Vaikkei usko taivaaseen tms. olisi mitään absoluuttista ja konkreettista, aivoissa kytee kuitenkin muisto siitä epämääräisestä lapsenuskosta, mikä lohduttaa silloin kun ei halua tai pysty ajatella sitä, että kuolema olisi kaiken loppu.
En osaa kuvitellakaan, miten ahdistavalta olisi elämä ja maailma minulle lapsena tuntunut, jos en olisi saanut lohtua siitä, että näen rakkaat isovanhempani joskus vielä uudestaan, ja että lemmikkinikin pääsevät "koirien/kissojen taivaaseen". Muistan vielä, miten ikävältä tuntui, kun joku puusilmäinen uskovainen perhetuttu alkoi minulle lapselle inttää, että koirat EIVÄT pääse taivaaseen.
Vierailija kirjoitti:
Sano sille, että kuolema ei ole läheskään niin paha kuin ammattikouluun joutuminen ja ammattikouluun joutuu, jos itkee kaikki illat eikä opiskele
Opettaisit kohtelemaan toisia ihmisiä aliarvioivasti koulutuksen kautta. Tunnen paljon ihmisiä, jotka ovat ammatikoulun kautta päässeet työelämään heti valmistuttuaan, jääneet ammattiin tai jatkaneet opiskeluja ja pärjäävät elämässään hienosti. Oletko kenties katkerana, kun olet raahautunut opiskeluissasi sen pisimmän polun ja edelleen työtön, tai pätkätyöläinen etkä omassa ammatissasi edelleenkään? Se on surullista, mutta ei kenenkään ammattikoulun käyneen vika ettet akateemisen polun valinneena ole työllistynyt/ saanut opintojasi päätökseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olin lapsena hyvin kuolemanpelkoinen. Jos äiti oli pari minuuttia myöhässä iltavuoron jälkeen saatoin itkeä hysteerisesti. En nukkunut öisin hyvin tai jäänyt edes eskariin mielellään, koska ajattelin, että vanhemmat voi kuolla sillä aikaa. Pelkäsin siis läheisen kuolemaa, en omaani. Nykyään kuolemanpelko näkyy eri tavalla arjessa. Varsinkin viime vuonna asuessani ulkomailla huomasin sen olevan pahempi kuin vuosiin. Metrolla kulkeminen, elokuvateatterit ja suuret väkijoukot ahdisti ihan kamalasti varsinkin kun luki Euroopan terrori-iskuista samaa aikaa. Monta kertaa tulin kotiin itkien. Täällä Suomessa nyt oltuani kuolemanpelko on enemmänkin sellainen ajatus joka koko ajan kummittelee mielessä, kun esim ajan autoa. Jotenkin se, että oikeasti tajuaa miten pienestä täällä on kaikki kiinni.
Puhu lapsellesi, minä en ole koskaan tästä saanut puhua. Tosi tärkeetä on olla rehellinen ja antaa lapselle oikeus niihin tunteisiin. Jos oikeasti tuntuu että tilanne alkaa riistäytyä käsistä tai ei itse vain osaa lapsen tarvitsemalla tavalla toimia, niin kannattaa mennä esim. koulun terveydenhoitajalle juttelemaan.
12-vuotiaasi on ihan fiksu kun sisäistää elämän lopullisuuden ja kaiketi mahdollisesti myös keskimääräistä empaattisempi. Itse saan unihalvauksia yleensä muutaman kerran yössä ja kieltämättä olen toisinaan huolissani jos kuolema sattuu olemaan samanlaista kuin unihalvausten aikana ruumiista irtautumiset ja kaikenmaailman sairaat hallusinaatiot. Hieman ot, mutta alkuun oli äärettömän pelottavaa kokea jotain noin voimakasta ja todellisen tuntuista täysin valveilla ollessa. Vihdoin on siis tutkimustuoksia siitä, että unihalvauksen aikainen vireystaso vastaa sitä mitä vireystaso on hereillä ollessa. Tuskin lienee yllätys unihalvauksia kokeville, mutta muille saattaa olla. Olen myös pohtinut kuinka voi kuolla, koska energiaa ei nykytiedon mukaan katoa. Jos muutan muotoa/olemusta kuollessani, niin todella toivon ettei käy niin että leijailen sieluni kanssa saamatta mitään kontaktia tähän maailmaan. Tai jos minusta tulisikin joku ketjussa roikkuva turistien ihastelema apina koko iäkseni. Voi kuulostaa älyvapaalta, mutta kun tarkastelee maailmankaikkeutta ja sen ilmiöitä niin ei tunnu enää ollenkaan mahdottomalta. Nähtäväksi jää millainen ullatus sitä sitten odottaakaan! Eläkää tunnollisesti ja toivokaa parasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sano sille, että kuolema ei ole läheskään niin paha kuin ammattikouluun joutuminen ja ammattikouluun joutuu, jos itkee kaikki illat eikä opiskele
Sun kaltaisesti ajattelevia Hattiwatteja istuu pönöttämässä hallitus täynnä. Ja tämä maa kas kummaa on romuna. Great!
3-vuotiaasta lähtien useamman vuoden itkin samaa asiaa. Helpotti iän myötä mutta koskaan ei mennyt pois. Masennusjaksot ja ahdistuneisuushäiriö alkoivat jo lapsena ja ovat kestäneet aikuisiälle asti. Taitaa olla herkkien lasten ja ihmisten ongelma. Vanhempani eivät osanneet suhtautua asiaan ja sivuuttivat pelkoni huumorilla. Olivat varmaan aika väsyneitä kun sitä jatkui niin kauan. Myöhemmin ovat sanoneet että olisi pitänyt hoitaa se paremmin. Olen samaa mieltä, vaikken mitään kaunaa kannakaan.
Mä suren koko ajan muiden kuolemaa. Läheisteni, koirakin jo 10v. Joka päivä.
Hyvin vaikea samaistua kuolemanpelkoon oltuani itse koko teini-iän itsetuhoinen nihilisti. Oma olemassaolollinen kriisini oli lähes päinvastainen, mitä järkeä olla elossa nyt tai koittaa elää hyvää elämää kun kuolleena kaikki ovat ihan samalla viivalla enkä mitenkään voisi surra menettämiäni asioita vaikka olisin kuollut jo kohdussa. Millään mitä teen tai olen ei lopulta olen mitään subjektiivista arvoa isompaa merkitystä, ja se vähä henkilökohtainenkin arvo katoaa kuoleman myötä.
Vaikea ajatusketju selittää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sano sille, että kuolema ei ole läheskään niin paha kuin ammattikouluun joutuminen ja ammattikouluun joutuu, jos itkee kaikki illat eikä opiskele
😂😂
Emojisi eivät toimi tietokoneella!
Itse koin eksistentiaalisen kriisin 14-vuotiaana. Muistan sen vieläkin ja sen mukana elämästäni katosi jotakin. Olisin voinut kokea tuon jo huomattavasti aikaisemmin mutta joku lapsenmielinen suojelumekanismi esti asian. Menetin parhaan ystäväni auto-onnettomuudessa ollessani 9-vuotias ja vuoden kuluttua tästä äitini sairastui ja kuoli minun ollessa 11-vuotias. En oireillut. Eikä kukaan, edes isäni, tajunnut, että jotakin keskusteluapua olisi hyvä järjestää, kun hän ei itse siihen vanhempana ja aikuisena kyennyt.
Myöhemmin ajateltuna voin sanoa, että tunnistan tuon yläasteikäisenä kokemani kriisin masennuksen alkupisteeksi. Kriisistä oli mahdoton päästä yli silloin 14-vuotiaana ja minulla ei ollut ketään kenelle puhua. Se jäi kytemään ja jäytämään vuosiksi sisälleni.
En pelkää tai ahdistu enää kuolemasta. Haudattuani viimeisen lapsuuden perheenjäseneni, veljeni, noin kaksi vuotta sitten vapauduin pelosta. Ainoastaan enää ahdistaa se, että millä tavalla itse tulen kuolemaan. Toimin isäni omaishoitajana ja valvoin hänen vuoteensa vierellä neljä vuorokautta seuraten kuolinkamppailua.
En tiedä osaanko toimia tai tukea omia lapsiani, kun / jos heille tämä kriisi joskus tulee päälle. Lapseni tietävät jo paljon kuolemasta juurikin veljeni kuoleman johdosta. Hän asui kanssamme ja oli lasteni elämässä mukana joka päivä heidän syntymästään saakka omaan kuolemaansa asti. Veljeni kuoleman yhteydessä otimme kriisiavun vastaan ja ehkä se on vähän helpottanut lasten pelkoa ja tulevaisuuden eksistentiaalista tuskaa.
Nyt minun itse asiassa pitäisi kertoa lapsille, että läheinen naapurimme on kuollut.
Ap, ole läsnä ja kuuntele. Oikeita vastauksia ei sinänsä ole, mutta kuuntelulla ja kainalolla pääsee pitkälle!
Vähän vanha jo kokemaan eksistentiaalisen kriisin. Itselle se napsahti alle kouluikäisenä, meni ohi kun iskä ja äiskä lohdutti ettei kukaan nyt vielä ole kuolemassa vaan vuosikymmeniä tässä mennään eteenpäin.