Onko sinulla ollut ero, jonka jo tapahtuessa olet ns. tiennyt, ettei se ole lopullista?
Minulla on sellainen olo, koska tunnen hänet ja meillä on ollut kaikesta huolimatta paljon kaikkea yhdistävää. En osaa kuvitella itseäni jonkun erilaisen kanssa. Molemmat ovat sanoneet aivan kamalia asioita, mutta tekoja ei ole tapahtunut.
Kommentit (18)
Vierailija kirjoitti:
En tiedä minä minulle on oikeasti parhaaksi, olisiko se yhteenpaluu vai se, etten kuulisi hänestä enää ikinä pihaustakaan. Olen minä kai jollain tavalla pieni romantikko, lieneekö hyvä piirre sekään.
*mikä
Tapasin ohimennen uudestaan. Mukava oli vaihtaa kuulumisia. Onneksi on tullut elettyä elämää eteenpäin tässä hetkessä. Aina silti muistaen.
Show must go on!
Kyllä. Erostamme on jo 10 vuotta ja molemmat olemme naimisissa tahoillamme, mutta olen varma että palaamme vielä yhteen ☺ensirakkautta ja pitkää kihlaustamme ei vain voi unohtaa.
En vain oikeasti osaa, kaikesta huolimatta ajatella itseäni erilaisen persoonan kanssa. Ei se tuntuisi oikealta. Ap
Itse olin etäisempi osapuoli ja tiedän sen, mutta silti toivoisin onnellista loppua. Huoh... Ongelmiin tarvitaan silti vähintään kaksi, en minä ole ainoa syntipukki. Ap
Kun erosin kolmen vuoden suhteen jälkeen ekasta pitkäaikaisesta poikaystävästäni 21-vuotiaana, ajattelin että kai me nyt vielä joskus palaamme yhteen, tauko on väliaikainen. Vaikka halusin erota, en pystynyt kuvittelemaan itseäni kenenkään muun kanssa enkä hänestä pysyvästi erossa. 3 kuukautta eron jälkeen sisäistin, miten hyvä juttu oli, että suhde loppui ja miten huonosti siinä voin. Poikkis olisi halunnut silloin vielä palata yhteen. 6 vuoden jälkeen oma mielipiteeni on edelleen sama, parempi oli että erosimme.
No minä olen eronnut avioliitosta, mutta olemme vielä yhdessä.
Vierailija kirjoitti:
Kun erosin kolmen vuoden suhteen jälkeen ekasta pitkäaikaisesta poikaystävästäni 21-vuotiaana, ajattelin että kai me nyt vielä joskus palaamme yhteen, tauko on väliaikainen. Vaikka halusin erota, en pystynyt kuvittelemaan itseäni kenenkään muun kanssa enkä hänestä pysyvästi erossa. 3 kuukautta eron jälkeen sisäistin, miten hyvä juttu oli, että suhde loppui ja miten huonosti siinä voin. Poikkis olisi halunnut silloin vielä palata yhteen. 6 vuoden jälkeen oma mielipiteeni on edelleen sama, parempi oli että erosimme.
Niinhän siinä usein käy. Jotenkin vain ahdistaa, koska suurin ongelma oli molempien katkeruus ja vaikeus myöntää suoraan virheensä. Niin moni muu asia toimi, vaikka en täysin tyytyväinen kokonaisuuteen ollutkaan.
Ei. Eroon on syynsä enkä pysty edes kuvittelemaan tilannetta, jossa lähtisin eroa kumoamaan. Ei vain toimi.
Eikö tuo ole aika yleinen ajatus sille osapuolelle, joka tulee jätetyksi ja haluaisi vielä jatkaa. Kielletään sen eron lopullisuus ja odotetaan uutta mahdollisuutta. Ei kai se vielä mitään "tietämistä" ole. Vai huviksenneko te eroilette?
Vierailija kirjoitti:
Ei. Eroon on syynsä enkä pysty edes kuvittelemaan tilannetta, jossa lähtisin eroa kumoamaan. Ei vain toimi.
Eksä oli alkuun erittäin sovitteleva, eikä antanut minulle tilaa hengittää riidan jälkeen. Pikku hiljaa hänestä kuoriutui esiin vaativat piirteet. Ns. Hyväntahtoiset, mutta vaativat. Pian hän ei osannut enää olla se kiltti kulta, vaan määräilijä, jonka aikataulujen mukaan asioiden piti edetä. Eli ns. Minun olisi pitänyt suostua sovintoon saamatta tunnustusta, etten minä yksin ole aina syypää kaikkeen. Sitä on vaikea selittää täällä, mutta kuitenkin. AP
Vierailija kirjoitti:
Eikö tuo ole aika yleinen ajatus sille osapuolelle, joka tulee jätetyksi ja haluaisi vielä jatkaa. Kielletään sen eron lopullisuus ja odotetaan uutta mahdollisuutta. Ei kai se vielä mitään "tietämistä" ole. Vai huviksenneko te eroilette?
Itse asiassa minä laitoin alun sille. Ap
Mulla oli ensirakkauden kanssa kolme vuotta parisuhdetta ja sen jälkeen 3-4 vuotta on-off venkoilua. Jokin aina veti meidät yhteen, mutta jossain vaiheessa meni lopullisesti hermot, kun vauvani (toisen miehen kanssa) alkoi olla sen ikäinen, että ymmärtää jotakin. En halunnut antaa hänelle mitään epätervettä mallia ihnissuhteista. Jonkin ajan päästä tajusin, että en itsekään halua sellaista ja olisin säästynyt paljolta, jos olisin vain lähtenyt kokonaan taakseni katsomatta jo silloin kun poikaystävä halusi erota. Tietyllä tavalla se on aina tähänkin asti kokonaisvaltaisin, intensiivisin ja paras suhde, mutta ei kaduta että vihdoin lopetin niin satuttavan jutun. Ja sen jälkeen on ollut monta mielenkiintoista, ihanaa romanssia erilaisten miesten kanssa.
Juttu ei ollut simppeli niin, että minä halusin erota, ja sitten en halunnutkaan. Minä halusin kaikkea muuta kuin erota, mutta en yksinkertaisesti voi elää ihmisen kanssa, joka ei tunnusta omaa osuuttansa asioihin. Aluksi hän oli sellainen, mutta muuttui. Ap
En vain voi lytätä arvoani niin alas, että suostun ottamaan syyt niskoilleni kaikesta ja kiltisti unohtamaan, mikäli haluan jatkaa yhdessä. Mutta asia junnasi paikallaan, eksästä tuli ylpeä paskiainen, joka ei antanut periksi, ellen minä suostunut yksipuolisiin käskyihin. Narsistiksi en häntä väitä, en todellakaan. Kusipääksi vain. Ap
Ainahan noita asioita tulee mieleen, aika kultaa muistot. Mutta ei niitä riitoja kannata kokonaan unohtaa tai ovat sitten vastassa taas uudelleen ja uudelleen.
En tiedä minä minulle on oikeasti parhaaksi, olisiko se yhteenpaluu vai se, etten kuulisi hänestä enää ikinä pihaustakaan. Olen minä kai jollain tavalla pieni romantikko, lieneekö hyvä piirre sekään.