Lue keskustelun säännöt.
Mielestäni ihmiset jotka ei säästä muistoesineitä on oudolla tavalla kylmiä/tunteettomia.
25.09.2016 |
Ne jotka ovat sitä mieltä että kaikki saadut kirjeet ja kortit voi vaikka heti heittää menemään kun on lukenut, ja esim. vauvan pieniä vaatteita ei ole järkeä säästää muistoksi yhtään. Kaikki lasten askartelut ja piirrustukset kuvataan ja heiteään pois. En tiedä sitten kuinka paljon säilyttävät kuviakaan.
Tuolla facessa ihmiset jotka on hurahtaneet raivaukseen tuntuu raivaavan vaan raivaamisen eli hävittämisen ilosta kaikki tavaransa pois, mietin että onko sekään enää tervettä että ei tunne enää mitään kiintymystä mihinkään tavaraan, elävät varmaan jo melko askeettisesti ja kämppä on persoonattomampi kuin hotellihuone. Mulla tulee fiilis että noilla ihmisillä jotka raivaavat kaikki muistot pois, eivätkä niitä kaipaa yhtään, on jo pääkin aika tyhjä. Eiköhän ne tunne elämäänsä tyhjäksi ja tylsäksi, mitä ne sitten tekee kun ei ole enää raivaamista? Raivaavat ihmisetkin ympäriltään? Moni sanoo että on eronnut ja muutenkin raivannut ihmisiäkin elämästään.
Kommentit (17)
6-vuotiaana isäni vei minut aavikolle ja käski hautaamaan maahan ensimmäisen leluni ja äitini valokuvan. Sinä päivänä minusta tuli mies.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä en säästä turhaa tavaraa. En tarvitse roinaa tunteiluun tai muisteluun.
Ehkä jopa materiaan tarraavat ovatkin niitä tunteettomia, kun tarvitsevat apua helliin tunteisiin, prkl.
Elä ja anna toisten elää. Jos niillä on vaikka hamstraajatrauma kotoa.
Eikö se ole niiden ihmisten oma asia mitä säilyttävät ja mitä eivät. Voivat silti olla hyvinkin tunteikkaita ja juuri siksikin haluavat eroon tavaroista joihin liittyy huonoja muistoja. Tai tyypeistä joista tulee vainhuono olo.
Hyvät asiat sitäpaitsi muistaa ilman romujakin.
Valitettavasti en tämän vuodatuksen jälkeenkään tule säilyttämään niitä lähettämiäsi joulukortteja, joissa lapsesi on puettu tonttu-ukoiksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko joku siivonnut sut elämästään?
Tai heittänyt pois antamiasi lahjoja?
Ymmärrän, mitä ap tarkoittaa...Olisi ollut ihanaa joskus näyttää omille lapsille edes pari vanhaa esinettä tai piirustusta omasta lapsuudestani, mutta äitini on heittänyt kaiken menemään. KAIKEN!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nyt kun olen siivonnut äitini, isäni ja isotätini kuolinpesät ja sivusta seurannut parin muun hamseritalouden tyhjennystä, niin en todella halua jättää lapselleni samaa urakkaa.
En säästä mitään mitä en tarvitse. Ei ole muistoesineitä. Muutama valokuva-albumi löytyy mutta ei muyta
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta taas tuntuu että ihmiset jotka hamstraavat roinaa ja "muistoja" (kaikesta mitättömästä ja negatiivisestakin) ympärilleen tekevät niin täyttääkseen jotain tyhjiötä, tunteakseen olevansa olemassa, ja purkaakseen turvattomuuttaan takertumalla tavaroihin. "Muisto" on usein helppo tekosyy.
Minä olin sellainen, mutta sittemmin olen oppinut säästämään vain sellaiset asiat, jotka tekevät minut onnelliseksi ja joilla on oikeasti merkitystä. Plussana se että minulla on enemmän aikaa ja rahaa nauttia elämästä, tehdä niitä hyviä muistoja, kun en joudu päivätpitkät siivoamaan kaapeista pursuavaa tavaramäärää ja huolehtimaan mitä milloinkin on "pakko" ostaa.
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän, mitä ap tarkoittaa...Olisi ollut ihanaa joskus näyttää omille lapsille edes pari vanhaa esinettä tai piirustusta omasta lapsuudestani, mutta äitini on heittänyt kaiken menemään. KAIKEN!
Jätitkö itse tavarasi äitisi kotiin varastoon kun muutit omillesi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mielipiteitä on yhtä paljon kuin peräreikiä, jokaisella omansa. Mun mielestä jokainen voi toimia muistoesineiden kanssa kuten parhaaksi näkee ja olla arvostelematta eri lailla toimivia. Ihmisillä kun yleensä on omat syynsä toimia kuten toimivat eikä heillä ole velvollisuutta niitä syitä muille avata.
A.Hteri.
Ite en kanssa ymmärrä näitä jotka heittää pois. Vaikka kaikki saavat tehä kuten haluaa. Itelle on vaan tärkeitä just tietyt jutut. Esim tietyt postikortit, lelu jonka poikaystäväni toi minulle kun olin surullinen ja muuta Oon iloinen että äiti säästi mun lempi lapsuudenkirjan. Sitä on korjailtu kontaktimuovilla ja teipillä niin monta kertaa että ei vois kuvitellakkaan. Ihana lukea sitä omille lapsilleni :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ne muistot ja tunteet ei todellakaan ole niissä esineissä, ne on ihan muualla.
Kuolinpesää olen minäkin tänä vuonna selvitellyt, mutta oon iloinen siitä, että äiti oli säästänyt niin paljon. Esim. isoisän isän vapautuskirja vankileiriltä, päivätty elokuussa 1918, isoisän ja isoäidin päästötodistukset ja työtodistukset, kuitti ensimmäisestä omasta radiosta 50-luvulta jne. Eihän niistä asioista muuten tietäisi eikä niitä kukaan muistaisi. Sitä paitsi olen aina pitänyt historiasta.
Tulee mieleen tutkimus/kokeilu jossain yhteisössä, lasten ei annettu omistaa mitään. Kaikki oli yhteistä, kaikkien omaa. Lapset eivät oppineet kiintymään myöskään ihmisiin normaalisti. Tästä voisi ajatella, että tavaroihin kiintymään oppiminen tuottaa hyvänlaista luottamusta maailmaan. Esimerkiksi vauva tunnistaa vaikka tutun mobilen ja arvaa muunmuassa sen perusteella, että maailma on mallillaan ja kohta voi nukahtaa turvassa sängyssä. Myöhemminkin elämässä tajuamme, että ne tavarat on vaan tavaroita, mutta voivat ne silti tuoda lohtua ja hyvää mieltä. Kyllähän oikeasti kuka tahansa ihminenkin voi päättää poistua toisen elämästä/kuolla pois koska vaan. Minusta tämä suosioon tullut minimalismi heijastaa sitä, miten ihminen yrittää olla toisista riippumaton individualisti, valmis luopumaan koska tahansa mistä tai kenestä tahansa.
jos ei koskaan katso niitä säilömisen jälkeen niin mitä järkeä ellei lapsi halua tehdä joskus sukuhistoriikkiä.