Tuleeko teillä kotiäideillä koskaan tunne, et

Ja sen takia menenkin pian töihin. 5 vuotta kotiäitiyttä riitti mulle

mutta siihen auttoi kun pisti miehen ja muksut illaksi mummolaan ja jäi kotiin istumaan hiljaa :)

keskenään tai katsovat videoita. Hyvä että saan perusjutut hoidettua. Ei tietoakaan siitä, että jaksaisin viettää aikaa lasten kanssa.



Palaan töihin syyskuussa ja toivon, että tilanne muuttuu silloin ja alan taas nauttia lasten seurasta. Kotivuosia takana viisi.

Nyt lasten kesälomaa takana 3vk:a ja nyt jo tuntuu että tulen hulluksi! Jatkuva meteli ja hulina repii hermoja, vauva ei saa nukuttua ja sen rytmi on mennyt tän 3vk:n aikana aivan sekaisin.



Kaipaan todella niitä muutaman kuukauden takaisia hiljaisia päiviä, kun sain tössytellä vauvan kanssa kaksin päivät!!! Tämä on todistanut minulle, että lapsien hoitopaikan pitäminen oli oikea valinta.



Enään reilu kuukausi, niin saan rauhan takaisin, esikoinen menee kouluun, keskimmäinen jatkaa päiväkodissa.....

Vierailija:

Nyt lasten kesälomaa takana 3vk:a ja nyt jo tuntuu että tulen hulluksi! Jatkuva meteli ja hulina repii hermoja, vauva ei saa nukuttua ja sen rytmi on mennyt tän 3vk:n aikana aivan sekaisin.

Kaipaan todella niitä muutaman kuukauden takaisia hiljaisia päiviä, kun sain tössytellä vauvan kanssa kaksin päivät!!! Tämä on todistanut minulle, että lapsien hoitopaikan pitäminen oli oikea valinta.

Enään reilu kuukausi, niin saan rauhan takaisin, esikoinen menee kouluun, keskimmäinen jatkaa päiväkodissa.....

Vanhin lähtee ekaluokalle syksyllä. Onhan tämä tällaista pienten ihmisten kans jutustelua päivästä toiseen. Mutta rikkaus on siinä että jokainen päivä on erilainen. Saan vaihtelua päiviini esim. päiväkahvittelulla äitikavereiden ja heidän lasten kanssa. Iltaisin käyn usein lenkillä miehen tultua töistä.



Minusta TODELLA tärkeä jaksamisen kannalta on se, että itse arvostaa tätä työtä. Ja VÄHINTÄÄN yhtä tärkeää on se, että oma mies arvostaa. Muista ihmisistä/heidän ajattelustaan en niin välitäkkään.

ennen kuuntelivat ja tottelivat minua, mutta nykyään on kuin seinille puhuisi.... ei auta vaikka yritän järjestää heille ohjemlaa ja tekemistä. Tykkäävät piirtää ja askarrella. Sit tekevät rauhassa, mutta ei niitä voi kokoajan istuttaa piirtämäänkään. Hetken leikkivät " asiallisesti" , mutta kohta ne leikit muuttuvat meluisaksi hulinaksi. Olen ajatellut että se kuuluu tuon ikäisten poikien leikkeihin, mutta olenko väärässä? Aluksi ajattelin, että ottavat nyt ilon irti kun loma on alkanut ja tasaantuvat sitten, mutta.....



Vauvan hoito vie oman aikansa ja huomionsa, mutta toki sitä pitäisi antaa myös noille vanhemmille.

Olisiko mitään vinkkejä miten tämän arjen saisi rauhoitettua, edes vähän?



t.nro.14

Vierailija:

Vanhin lähtee ekaluokalle syksyllä. Onhan tämä tällaista pienten ihmisten kans jutustelua päivästä toiseen. Mutta rikkaus on siinä että jokainen päivä on erilainen. Saan vaihtelua päiviini esim. päiväkahvittelulla äitikavereiden ja heidän lasten kanssa. Iltaisin käyn usein lenkillä miehen tultua töistä.

Minusta TODELLA tärkeä jaksamisen kannalta on se, että itse arvostaa tätä työtä. Ja VÄHINTÄÄN yhtä tärkeää on se, että oma mies arvostaa. Muista ihmisistä/heidän ajattelustaan en niin välitäkkään.

On niitä huonoja hetkiä ja päiviä minullakin, mutta yleisesti ottaen menee hyvin ja ollaan tyytyväisiä. Onko sinulla tarpeeksi hetkiä olla vain oman itsesi kanssa, tehdä juuri sitä mikä rentouttaa ja tyhjentää pään? Minulla se on esim tuo YKSIN lenkkeily, mutta oikeasti se on tärkeetä, että saa välillä tyhjennettyä pään, niin taas seuraavana aamuna jaksaa uusin voimin. t16

Koko päivän on satanut vettä eikä olla pästy ulos. Lapset vaan huutavat ja tappelevat. Nyt on pakko lähteä ulos vaikk sataakin, muuten menee hermot... välillä tosiaan jo odotan töihin paluuta.

Voi kyllä!!! Ja sitten kun hermot menee ja tulee 2,5 v lapselle huudettua äärimmäisen vihaisesti että " nyt lopetat sen kitinän" (ja tämä karjuu suoraa huutoa puolestaan myöhemmin vauvalle, että " ei vauva itke" !) tai tulee riuhtaistua vihaisin käsin lattialla löysänä makaava kitinäsäkki väkisin kakkavaipanvaihtoon (typerää käytöstä äidiltä, tiedän!) -niin kaduttaa ja ahdistaa, että pitikin pinnan palaa!! Ja oikeasti minä olen hyvin rauhallinen ja pitkäpinnainen ihminen. Se on totta, mitä joku tänne kirjoitti, että jos on kaksi tai useampi lapsi, heti muuttuu elämä rankemmaksi. Ainakin jos on kotiäitinä ne lapsen tärkeimmät ensimmäiset vuodet kaikkien lasten kanssa. Ekan kanssa kaikki oli aina ok. Mutta aion kestää. Rakastan lapsiani yli kaiken ja he ovat kovasti äidin perään.



Mutta kyllä, tulee monesti tunne, että hajoaa atomeiksi, vaikkei päällisin puolin lasten nähden repeäisikään!

Olen vielä yh vailla tukiverkkoja (kaverisuhteetkin menivät lapsen myötä), joten joskus todella tuntuu, että päässä pimahtaa...

Ja sitten kun vielä yrittää skarpata ja lapset vaan kitisee niin voi ei. Silloin otetaan koko lössi vaan rennosti.

Ja äiti koittaa järjestää sitä omaa aikaa mahdollisimman pian itselleen.

mutta juu, TUNTUU ETTÄ PÄÄ HAJOAA ATOMEIKSI.



Silloin soitetaan miehelle töihin ja tilataan omaa aikaa. Tuntikin jo auttaa. Järkevintä olisi hommata sitä omaa aikaa säännöllisesti.

Nyt ei ole onneksi pitkään aikaan tuntunut siltä. Mutta toisaalta viime aikoina olen ottanut aika paljon omaa aikaakin. Ennaltaehkäisy lienee avain tähänkin...

pitaa nyt miettia, etta rupeisko itekin opiskelemaan jotain.



olen joskus aikaisemminkin sanonut, etta siina tuntuu olevan suuri ero onko vain yksi lapsi tai useampia. yhden kanssa kun sujuu tosi ihanasti ja tutuista ne joilla on kaksi tai useampia tuntuu valittelevan usein.

Viikonloput " kavereilla" meni aina baareissa, viikolla oli töitä ja muiden kavereiden tapailua. Itse masennuin ja väsyin pienen lapsen kanssa, enkä juuri jaksanut lähteä kotoota minnekään. Tahdoin myös koettaa pitää jonkun rytmin lapselle, jolloin yöt sujuivat hieman paremmin. Sitä eivät " kaverit" ymmärtäneet, etten voinut lähteä mihinkään kahville vaikkapa klo.21...



Terveisin, 2.