Esikoisvauvani on kohta 5kk enkä vieläkään rakasta häntä

Synnytyksen jälkeinen masennus.

Synnytyksen jälkeinen masennus? Hae apua!

Mulla meni siihen 8kk.

Mutta miten asiaa olisi nopeuttanut, en tiedä.

Oletko rakastanut muita ihmisiä, äitiäsi, miestäsi?

Voi olla, että olet vaan tunne-elämältäsi laimea, etkä helposti kiinny. Millainen on suhteesi muihin ihmisiin, esim. vanhempiin, sisaruksiin, puolisoon?

Minkälaista apua tämmöiseen vaivaan on mahdollista saada? Mikään lääkitys tuskin tulee kyseeseen kun imetän. Korkea kynnys myös puhua asiasta kun hävettää niin kovasti :/ Neuvolassa oon puhunut kyllä mutta en ihan suoraan oo kaikkia ajatuksiani uskaltanu sanoa.

Kauhean kuuloista :( Mutta varmaan synnytyksen jälkeinen masennus. Hae apua vaikket tuntisi olevasi masentunut.

En ole asiantuntija, joten en osaa paljon neuvoa. Mutta sen tiedän, että vauva-aika on hyvin tärkeää lapsen myöhemmälle kehitykselle. On hienoa, että hoidat vauvaa hyvin. Se varmasti tarkoittaa esim. sitä, että vastaat vauvan tarpeisiin, reagoit itkuun hoivalla, juttelet  vauvalle jne. Nuo kaikki ovat hyvin tärkeitä asioita. Vauvalle kehittyy perusturvallisuus ja hän kiintyy turvallisesti. 

No onhan se ärsyttävää, kun oma elämä on mennyttä ja koko ajan joutuu olemaan vastuussa toisesta eikä se muutu enää ikinä samaksi elämäksi kuin ennen.

No jos ei muuta keksi että pääsee taas huomion keskipisteeksi. Onhan se ikävä kun kaikki on vaan kiinnostuneita siitä vauvasta nyt eikä sinusta, niinkuin raskausaikana.

Mitä jos ihan kokeilis kasvaa aikuiseksi ja lakata tuijottamasta sinne omaan paskaiseen napaan.

Rakastin lastani jo kun odotin häntä.  Juttelin hänelle ja soitin musiikkia.  Olet ehkä masentunut todellakin.  Mitä miehesi sanoo asiaan vai oletko puhunut hänelle siitä lainkaan.  Rakkaus lapseen on ihanaa, ihaninta mitä tiedän maailmassa.

Sisaruksia ei ole, vanhempiin ihan ok mutta etäiset välit, puolisoa rakastan.Parasta ystäväänikin varmaan.

 Sekin ärsyttää, kun tosiaan vauva oli kauan toivottu ja yritetty, odotin niin kovasti sen syntymää ja raskausaikana kuvittelin rakastavani jo, sitten synnytys ja.. Jotain tapahtui. Tai siis ei tapahtunut mitään.. Vauva tuntui vieraalta ja jopa epämiellyttävältä, ei ollut mun mielestä edes söpö :( Imetys on edelleen yhtä kidutusta kun en haluis pitää vauvaa edes lähellä, mutta hänen takia teen sen. Tää äitiys kaikkineen on ollut täydellinen pettymys. Tai ehkä minä itse itselleni. Miehenkin puolesta surettaa, kun pilaan kaiken olemalla tällanen :( Hän on hyvä isä onneksi ja rakastunut vauvaan. ap

Anna adoptioon kun et välitä lapsestasi.

Mulla oli myös raskaudenjälkeistä masennusta ja tunsin rakkautta vasta noin vuoden jälkeen synnytyksestä.

Millainen elämä sulla ap on?

Mä tiedostan että syynä omaan masennukseen oli silkka väsymys ja lapsen isän välinpitämättömyys perhe-elämään. Hoidin siis kaiken yksin, koliikki vauvan (yötä päivää), kodin jne jne.

Persoona valuu viemäristä alas lapsen myötä. Jos ei itse antaisikaan sen valua niin ympäristö painostaa siihen. Varoituksen sana lasta suunnitteleville, olet lapsen syntymän jälkeen pelkkä raato, niin minuudeltasi kuin aika usein fyysisestikin.

Itse en vieläkään rakasta lastani, vaikka hän on jo aikuinen. Hyvin hänet hoidin ja kasvatin ja ihan hyvä ihminen hänestä tulikin. Rakkautta ei voi pakottaa.

Kaltaisiani on varmaan paljon, mutta myytti äidin rakkaudesta on niin sitkeästi elävä, että asiasta ei vain puhuta.

Mikä tekosyy masennus on olla rakastamatta vauvaa? Itsekin sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen mutta rakastin äärettömästi vauvaani. Antakaa lapsenne adoptioon jos ette rakasta niitä, ei kukaan vauva ansaitse elää tommoisessa ilmapiirissä. Ansaitsevat rakastavan äidin.

Anna se baby mulle ! Suomessa on tuhansia sylejä jotka pursuisivat rakkautta ja hellyyttä joten anna se adoptioon niin lapsi saa hyvän kodin.

Vierailija kirjoitti:

Persoona valuu viemäristä alas lapsen myötä. Jos ei itse antaisikaan sen valua niin ympäristö painostaa siihen. Varoituksen sana lasta suunnitteleville, olet lapsen syntymän jälkeen pelkkä raato, niin minuudeltasi kuin aika usein fyysisestikin.

Tuo on muuten niin totta. Lapsettomana en enää edes osaa nähdä vanhemmaksi tulleita "persoonina". He ova harmaata massaa, elävät jälkikasvulleen. Ajattelen heitä vain isinä ja äiteinä.

Mieti omaa äitisuhdettasi. Veikkaan että siinä on ongelmia. Kun saat ne selvitettyä pääsi sisällä tunteet vauvaasi kohtaan varmasti paranevat.