Irrationaalinen huoli lapsesta

Voisko sitä kriisiapua hakea nyt jälkikäteen? Ammattilaiselta saatu keskusteluapu vois olla nyt paikoillaan. Aloita vaikka soittamalla maanantaina neuvolaan?

Sinun on päästävä terapiaan tämän asian kanssa. 

Ihan tietysti itsesi takia, mutta saatat vahingoittaa peloillasi lasta peruuttamattomasti. Rohkeasti nyt apua hakemaan jo maanantaina. 

On ymmärettävää, että tilanteesi on tuollainen lapsen menettämisen seurauksena. Sitä ei nyt pidä vähätellä. 

Jos asiasta voisi edes puhua jollekulle, se varmasti auttaisi. Terveydenhuoltoon turvautuminen kuitenkin epäilyttää, varsinkin näin monen vuoden jälkeen, kun lapsen kuolemankin aikaan suhtautuminen oli niin kylmä. Koin syyllisyyttä siitä mitä tunsin ja kyseenalaistan oikeuteni tunteisiini vieläkin. Ajattelin että elävän lapsen saaminen tekee minut taas ehjäksi, mutta nyt pelkään rikkovani hänet neuroottisuudellani. -ap

Hei ei ne sua kyseenalaista siellä terveydenhuollossa. Sanot noin niinku sanot tässä. Sillon tapahtuman lähellä kaikki oli varmasti niin sekavaa ja kamala...että siis ei kukaan, kukaan voi vaatia vasta lapsen menettäneen ihmisen jotenkin handlaavan sen tilanteen. Siinä tilanteessa ei tarvitse millään tavalla suoriutua. Sä voit sanoa että sä aattelit että elävä lapsi auttais. Mutta nytku sulla on etäisyyttä jo siihen hetkeen kun menetit esikoisesi niin haluaisit puhua. Tän elävän lapsen takia. Sulla on ihailtavan analyyttinen suhtautuminen ja kun tiedostat ton että sä pelkäät lapsen hengen puolesta tilanteissa missä ei tarvii pelätä niin se on todella vahva alku. Sä saat lisää välineitä käsitellä sun tunteita. Pelko ei taatusti häviä koskaan etkä sä taatusti voi suhtautua kuopukseesi yhtä huolettomasti kuin ihminen joka ei tiedä mitä lapsen menettäminen on. Mutta puhuminen voi auttaa. Tsemppiä!

Terapiaan mars, ylihuolehtivat vanhemmat pilaavat samalla lastensa elämän. Lapset kun usein syyllistävät itseään jos vanhempaa pelottaa. Mun miehen äiti soitti vaan yks ilta hänelle että: "Mä pelkään että et osaa hoitaa sairauttasi ja kuolet!! En ole nukkunut moneen päivään kun vaan murehdin ja itken!" Tuollainen ylihuolehtivaisuus on aikuisen lapsen mielestä enemmänkin loukkaavaa. Tässäkin tapauksessa äiti paljasti, ettei luota AIKUSEN ihmisen kykyyn huolehtia itsestään.

Onko ap:lla huono parisuhde? Sekin voi saada takertumaan lapseen. Anoppini on jo vuosikausia elänyt paskassa avioliitossa.

Vierailija kirjoitti:

Terapiaan mars, ylihuolehtivat vanhemmat pilaavat samalla lastensa elämän. Lapset kun usein syyllistävät itseään jos vanhempaa pelottaa. Mun miehen äiti soitti vaan yks ilta hänelle että: "Mä pelkään että et osaa hoitaa sairauttasi ja kuolet!! En ole nukkunut moneen päivään kun vaan murehdin ja itken!" Tuollainen ylihuolehtivaisuus on aikuisen lapsen mielestä enemmänkin loukkaavaa. Tässäkin tapauksessa äiti paljasti, ettei luota AIKUSEN ihmisen kykyyn huolehtia itsestään.

Onko ap:lla huono parisuhde? Sekin voi saada takertumaan lapseen. Anoppini on jo vuosikausia elänyt paskassa avioliitossa.

Luitko sä aloitusta? Ap menetti lapsen. Lapsi kuoli. Siinä ei tarvii kyllä mitään lisäsyitä enää miettiä miksi tän elossa olevan lapsen menettäminen pelottaa.

Vierailija kirjoitti:

Terapiaan mars, ylihuolehtivat vanhemmat pilaavat samalla lastensa elämän. Lapset kun usein syyllistävät itseään jos vanhempaa pelottaa. Mun miehen äiti soitti vaan yks ilta hänelle että: "Mä pelkään että et osaa hoitaa sairauttasi ja kuolet!! En ole nukkunut moneen päivään kun vaan murehdin ja itken!" Tuollainen ylihuolehtivaisuus on aikuisen lapsen mielestä enemmänkin loukkaavaa. Tässäkin tapauksessa äiti paljasti, ettei luota AIKUSEN ihmisen kykyyn huolehtia itsestään.

Onko ap:lla huono parisuhde? Sekin voi saada takertumaan lapseen. Anoppini on jo vuosikausia elänyt paskassa avioliitossa.

Kuten sanoin, en koe kyseessä olevan tavallinen ylihuolehtivaisuus, sillä se ei näy ulospäin käyttäytymisessäni juurikaan. Kyse on tunteesta: siitä että sydän hyppää kurkkuun kun lapsi katoaa näkyvistä, ja silti yritän pistää jäitä hattuun ja ajatella ettei maailman pieninkään ihminen voi kadota kuin taikurin taikomana, mutta siitäkin huolimatta hengitys käy raskaaksi ja huimaa kun kävelen hiljaa tarkistamaan että lapsi on ihan oikeasti tallessa.

Parisuhde on ihan kunnossa, kiitos vaan. Mieheni on ainoa jolta olen saanut tukea, onhan menetyksemme yhteinen. Hän heräsi öisin pitämään minusta kiinni kun sain paniikkikohtauksia, mutta on kohtuutonta olettaa että partneri kykenee parantamaan kaikki surut ja murheet. -ap

Oletko AP Käpyn toiminnassa mukana? Vertaistuki voi auttaa. Facebookissa on myös monia ryhmiä, jotka on tarkoitettu lapsensa menettäneille ja esimerkiksi äideille, joille on syntynyt lapsi kohtukuoleman jälkeen.

Moni on saanut apua terapiasta.

Olethan tietoinen myös näistä webbisivuista http://www.kohtukuolema.fi

Mietin että voiko tämä kaikki johtua vain siitä että esikoisen kuolema kävi niin äkkiä etten ehtinyt rekisteröidä asiaa mielessäni. Monestihan sanotaan, että vanhempien olisi hyvä nähdä ja koskettaa kuolleena syntynyttä lasta, jotta asian tajuaa konkreettisesti. Meillä ei kuitenkaan ollut tähän mahdollisuutta, eikä kuolinsyytäkään saatu selville. Välillä unohdan kokonaan että lapsi kuoli. Tuntuu enemmänkin että hän vain katosi, vietiin pois, ja vaikka tiedän mihin tuhkat on sijoitettu, en tiedä minne mennä suremaan. Tämä sitten heijastuu siihen että pelkään ainokaisenikin katoavan samalla tavalla tyhjyyteen. -ap